Lue keskustelun säännöt.
Autistin puolisot + lapset
13.11.2022 |
Oliko puolisollanne diagnoosi jo ennen kuin tapasitte? Auttoiko diagnoosin saaminen?
Olen epäillyt jo pitkään, että vaimollani on jonkinlainen neurokirjon häiriö. Se ei kuitenkaan ole hänelle ollut ongelma, vaan on itse asiassa pitkälle kouluttautunut vaativan alan asiantuntija ja elämä on sujunut hyvin. Vain tunnepuolella ja muiden huomioimisesta on ongelmia.
Meillä on kolme lasta, joista yhdellä epäilemme autismia. Huvittavaa kyllä vaimoni otti asian puheeksi, mutta ei näe itsessään samoja "ongelmia", jotka totta puhuen tyttäressäni ovat hyvin hienovaraisia äitiinsä verrattuna.
Lasten kanssa on ollut haastavaa. Ei lasten takia, koska he ovat aina olleet helppoja ja fiksuja ikäisekseen. Vaimoni ei vain oikein ymmärrä, ettei hän voi möläytellä lapsille mitä sattuu. Tänään lapset olivat askarelleet minulle kortin ja leiponeet kakun. Vaimo totesi kakun maistuvan pahvilta ja sanoi toiselle tyttärellemme, että hänen asunsa oli ruma. Tyttö tietenkin pahoitti mielensä ja itkukin pääsi. Näitä tapahtuu viikoittain, enkä tiedä, miten saisin lapset ymmärtämään, että äiti ei tarkoita pahaa, koska en aidosti usko, että tarkoittaisi. Minulle hän välillä laukoo hyvinkin järkyttäviä asioita, mutta aikuisena kestän ja ymmärrän.
Vaimolla ei siis ole diagnoosia, joten en tiedä, onko siinä hänen käytöksensä syy enkä yritä väittää, että olisi. Haluaisin perheemme hyvinvoinnin saada tähän selityksen, koska ratkaisua ei taida olla. Hän on aina ollut tällainen, eivätkä nämä möläytykset tapahdu vihasta tai pikkumaisuudesta. Omasta mielestään hän ei tee väärin, vaan lapset ovat liian herkkiä.
Onko tämä teidän mielestänne käytöstä, joka olisi ominaista autistiselle henkilölle vai onko kyse jostain muusta?
Kommentit (89)
Kuulostaa niin tutulta. Vuosikausia kuitenkin avioliitto jo kestänyt, vaikka välillä menee hermo päivittäin. Puolison koko suku asperger-tyyppejä. Onneksi yhteiset lapset eivät ole perineet mm. tuota epäsosiaalisuuden toivottomuutta ja loukkaavaa töksäyttelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta. Vuosikausia kuitenkin avioliitto jo kestänyt, vaikka välillä menee hermo päivittäin. Puolison koko suku asperger-tyyppejä. Onneksi yhteiset lapset eivät ole perineet mm. tuota epäsosiaalisuuden toivottomuutta ja loukkaavaa töksäyttelyä.
Miksi ihmeessä ihmiset jäävät näihin suhteisiin? Kai se nyt aika nopeasti selviää, millainen puoliso on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.
Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.
Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.
Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.
Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.
Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.
Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.
Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.
Eli vaimosi todennäköisesti toteuttaa nyt kotoaan oppimaansa mallia eikä ole siitä tietoinen. Oletko koskaan lähestynyt asiaa tältä kantilta? Se voisi toivon mukaan herättää hänessä jotain ajatuksia mm. siitä, haluaako hän tosiaan jatkaa kaltoinkohtelun kierrettä omalta osaltaan.
Vaikka vaimosi on kokenut kovia, niin se ei silti ole sinun velvollisuutesi olla henkinen nyrkkeilysäkki ja likaämpäri. Rakastaa voi myös etäämpää ja se voisi olla kipeästi kaivattu herätys vaimollesi, jos hän huomaisi, että käytöksellään on oikeasti seurauksia. Velvollisuutesi on olla hyvä isä, siinä olet oikeassa. Siksi ei kuulosta hyvältä, että elätte lasten kanssa samassa taloudessa vaimosi, joka vaikuttaa näkevän heidät lähinnä negatiivisessa valossa ja joka on hanakka ilmaisemaan tyytymättömyytensä ikävillä kommenteilla, kanssa.
Mieti nyt, mikä tässä tilanteessa on oikeasti paras ratkaisu kaikille, etenkin lapsillesi. Vaimosi on aikuinen ihminen eikä sinun tehtäväsi ole pelastaa häntä menneisyydeltään. Viestisi perusteella kuulostaa siltä, että vaimosi tarvitsee ennen kaikkea ammattiapua, jotta hän saisi menneisyyden peikkonsa käsiteltyä ja jotta hän pystyisi muuttamaan käytöstään. Nyt hän vain epämääräisesti huutaa pahaa oloaan sinne tänne eikä itsekään tiedosta, mikä oikeastaan on vialla.
Tässä mahdollistetaan kierteen jatkuminen. Kun vaimo menee tolaltaan, niin saa tahtonsa läpi. Jos on autismiakin suvussa, niin tuossa saa nyt lapset kaikkea perinnöksi. Ap viittaa lupauksensa pitämiseen ja siihen, ettei vaimo ole syyllinen kohtaloonsa. Terapiaan voi mennä eikä antaa periksi kohtalolle.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla opittua tai neuronkirjon häiriötä vaimosi osalta. Mutta olen itse työskennellyt neuropsykiatristen lasten kanssa ja tähän törmää aika usein että toisella vanhemmalla on täysin samoja piirteitä kuin diagnoosin saaneella lapsella. Yleensä tämä vanhempi ei näe oireita itsessään eikä välttämättä edes näe olgelmaa lapsen toiminnassa vaan pitää sitä normaalina koska on itse samanlainen.
Jos ns. lievästi autistinen puoliso ei näe mitään ongelmaa asperger-lapsen toiminnassa, olisiko molempien parempi elää yhdessä, koska ovat samalla aaltopituudella? Kumpikin on sosiaalisesti kömpelö ja itsekäskin, ja muu perhe joutuu siitä kärsimään tavalla tai toisella. Jaksamisella ja joustamisellakin on rajansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.
Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.
Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.
Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.
Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.
Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.
Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.
Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.
Eli vaimosi todennäköisesti toteuttaa nyt kotoaan oppimaansa mallia eikä ole siitä tietoinen. Oletko koskaan lähestynyt asiaa tältä kantilta? Se voisi toivon mukaan herättää hänessä jotain ajatuksia mm. siitä, haluaako hän tosiaan jatkaa kaltoinkohtelun kierrettä omalta osaltaan.
Vaikka vaimosi on kokenut kovia, niin se ei silti ole sinun velvollisuutesi olla henkinen nyrkkeilysäkki ja likaämpäri. Rakastaa voi myös etäämpää ja se voisi olla kipeästi kaivattu herätys vaimollesi, jos hän huomaisi, että käytöksellään on oikeasti seurauksia. Velvollisuutesi on olla hyvä isä, siinä olet oikeassa. Siksi ei kuulosta hyvältä, että elätte lasten kanssa samassa taloudessa vaimosi, joka vaikuttaa näkevän heidät lähinnä negatiivisessa valossa ja joka on hanakka ilmaisemaan tyytymättömyytensä ikävillä kommenteilla, kanssa.
Mieti nyt, mikä tässä tilanteessa on oikeasti paras ratkaisu kaikille, etenkin lapsillesi. Vaimosi on aikuinen ihminen eikä sinun tehtäväsi ole pelastaa häntä menneisyydeltään. Viestisi perusteella kuulostaa siltä, että vaimosi tarvitsee ennen kaikkea ammattiapua, jotta hän saisi menneisyyden peikkonsa käsiteltyä ja jotta hän pystyisi muuttamaan käytöstään. Nyt hän vain epämääräisesti huutaa pahaa oloaan sinne tänne eikä itsekään tiedosta, mikä oikeastaan on vialla.
Tässä mahdollistetaan kierteen jatkuminen. Kun vaimo menee tolaltaan, niin saa tahtonsa läpi. Jos on autismiakin suvussa, niin tuossa saa nyt lapset kaikkea perinnöksi. Ap viittaa lupauksensa pitämiseen ja siihen, ettei vaimo ole syyllinen kohtaloonsa. Terapiaan voi mennä eikä antaa periksi kohtalolle.
Hei. Puhut varmasti ihan totta ja olen samaa mieltä kanssasi. Vaimoni ei kuitenkaan tällä hetkellä koe, että terapia häntä auttaisi. Asiasta on viime aikoina keskusteltu, mutta hän näkee enemmän tarpeellisena saada lapsellemme diagnoosi. Vasta sitten hän itse valmis hakeutumaan hoidon piiriin, jos asiat eivät kohene, mutta tällä hetkellä hän kokee suurempana ongelmana lapsemme, ei itseään.
Yritän parhaani mukaan suojella lapsia näiltä purkauksilta ja aina yritän selittää, että ei äiti tarkoita pahaa. Lapseni tuntuvat ymmärtävän sen. Se tuntuu hieman pahalta, että olemme vanhimpani kanssa vuosien mittaan kehittäneet jonkinlaisen oman kielen, jolla pääsemme esimerkiksi jankkaavista keskusteluista pois. Tunnen eristäväni lapseni vaimostani, vaikka se ei ole tarkoitukseni. Olen tunnistanut monia hankalia vuorovaikutussuhteita perheessämme, ja kyllähän se pahalta tuntuu, että olen tässä tehtävässä epäonnistunut näin raskaasti. En vain itse näe tästä ulospääsyä, joka ei tuhoaisi elämäämme täydellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla opittua tai neuronkirjon häiriötä vaimosi osalta. Mutta olen itse työskennellyt neuropsykiatristen lasten kanssa ja tähän törmää aika usein että toisella vanhemmalla on täysin samoja piirteitä kuin diagnoosin saaneella lapsella. Yleensä tämä vanhempi ei näe oireita itsessään eikä välttämättä edes näe olgelmaa lapsen toiminnassa vaan pitää sitä normaalina koska on itse samanlainen.
Jos ns. lievästi autistinen puoliso ei näe mitään ongelmaa asperger-lapsen toiminnassa, olisiko molempien parempi elää yhdessä, koska ovat samalla aaltopituudella? Kumpikin on sosiaalisesti kömpelö ja itsekäskin, ja muu perhe joutuu siitä kärsimään tavalla tai toisella. Jaksamisella ja joustamisellakin on rajansa.
Meillähän ei siis ole näin. Lapseni ja vaimoni ottavat välillä todella ikävästi yhteen. Lapsi ei voisi jäädä äitinsä kanssa asumaan.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla opittua tai neuronkirjon häiriötä vaimosi osalta. Mutta olen itse työskennellyt neuropsykiatristen lasten kanssa ja tähän törmää aika usein että toisella vanhemmalla on täysin samoja piirteitä kuin diagnoosin saaneella lapsella. Yleensä tämä vanhempi ei näe oireita itsessään eikä välttämättä edes näe olgelmaa lapsen toiminnassa vaan pitää sitä normaalina koska on itse samanlainen.
Jos ns. lievästi autistinen puoliso ei näe mitään ongelmaa asperger-lapsen toiminnassa, olisiko molempien parempi elää yhdessä, koska ovat samalla aaltopituudella? Kumpikin on sosiaalisesti kömpelö ja itsekäskin, ja muu perhe joutuu siitä kärsimään tavalla tai toisella. Jaksamisella ja joustamisellakin on rajansa.
Meillähän ei siis ole näin. Lapseni ja vaimoni ottavat välillä todella ikävästi yhteen. Lapsi ei voisi jäädä äitinsä kanssa asumaan.
-ap
Avioero. Se on se ratkaisu, jolla et tuhoa kaikkien elämää. Lapsesi ovat vielä nuoria ja toipuvat kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla opittua tai neuronkirjon häiriötä vaimosi osalta. Mutta olen itse työskennellyt neuropsykiatristen lasten kanssa ja tähän törmää aika usein että toisella vanhemmalla on täysin samoja piirteitä kuin diagnoosin saaneella lapsella. Yleensä tämä vanhempi ei näe oireita itsessään eikä välttämättä edes näe olgelmaa lapsen toiminnassa vaan pitää sitä normaalina koska on itse samanlainen.
Jos ns. lievästi autistinen puoliso ei näe mitään ongelmaa asperger-lapsen toiminnassa, olisiko molempien parempi elää yhdessä, koska ovat samalla aaltopituudella? Kumpikin on sosiaalisesti kömpelö ja itsekäskin, ja muu perhe joutuu siitä kärsimään tavalla tai toisella. Jaksamisella ja joustamisellakin on rajansa.
Meillähän ei siis ole näin. Lapseni ja vaimoni ottavat välillä todella ikävästi yhteen. Lapsi ei voisi jäädä äitinsä kanssa asumaan.
-ap
Avioero. Se on se ratkaisu, jolla et tuhoa kaikkien elämää. Lapsesi ovat vielä nuoria ja toipuvat kyllä.
Älä huomioi näitä. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Sen lupauksen teit.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on lähipiirissä henkilö, joka on aina ollut möläyttelijä eikä ymmärrä käytöksensä vaikutusta muihin ihmisiin. Hän ei monesti hahmota asioita muiden näkökulmasta ja herkästi mm. tuppautuu antamaan apua, jota ei oikeasti sillä hetkellä tarvittaisi tai antaa joitain tyylivinkkejä tai vastaavia henkilölle, jolla on ihan erilainen maku kuin hänellä. Hänellä on taipumusta muodostaa epärealistisen negatiivisia käsityksiä muista ihmisistä, koska tulkitsee heidän motiivejaan ja käytöstään usein kielteisen kautta. Toisaalta hän on saattanut pitää piikittelevää ja henkilökohtaisuuksiin menevää ihmistä hauskana ja sanonut huumorintajuttomiksi heitä, jotka eivät ole moisesta käytöksestä pitäneet. Hän ei ole oikein koskaan löytänyt paikkaansa aikuisten maailmassa ja on purkanut sen aiheuttamaa turhautumista lapsiinsa, etenkin tyttäreensä. Hän tivaa, olettaa ja moittii ja on sitten vilpittömän hämmentynyt ja surullinen siitä, kun ei saa ihmisiä avautumaan asioistaan tuolla tavalla.
En tiedä, onko kyseessä jokin neurokirjon oireyhtymä vaiko esimerkiksi käsittelemätön trauma. Koska hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet sangen traumaattisia, niin jälkimmäinen vaihtoehto voi hyvin olla mahdollinen. Kuitenkin tällä tavoin käyttäytyvä ihminen lähi- tai perhepiirissä voi olla varsinkin lapsille erittäin stressaavaa ja lannistavaa. Millään traumataustalla, neurokirjon oireilulla tai muulla ei voi oikeuttaa ikäviä kommentteja ja muuta haitallista käyttäytymistä. Jos vaimosi on yhtään samantyyppinen kuin tämä läheiseni, voi olla melkoinen työ saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänen käytöksensä satuttaa lapsia ja voi pahimmillaan aiheuttaa heissä traumatisoitumista. Yrittää kannattaa silti, joko puhumalla suoraan kasvotusten tai esimerkiksi sähköpostiviestillä. Asian puheeksi ottamisessa kannattaa olla asiallinen mutta suora. Älä turhaan kiertele tai kaunistele ja tuo selkeästi esiin se, mikä vaikutus hänen käytöksellään on teidän perheeseenne.
Tilanne on stressaava myös sinulle, koska ei omalta rakkaalta puolisolta haluaisi kuulla jatkuvasti asiattomia ja suorastaan julmia kommentteja. On hienoa, että haluat ymmärtää syitä vaimosi käyttäytymisen taustalla mutta älä laiminlyö sen varjolla omaa hyvinvointiasi. Kuten jo totesin, niin mikään oireyhtymä tms. ei oikeuta epäasiallista ja suorastaan tuhoavaa käytöstä. Kaikkea hyvää jatkoon ja toivottavasti tilanne lähtee aukenemaan mahdollisimman pian!
Adhd, ja tyypillinen sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän lapsista on pakko tulla helppoja ja fiksuja, kun äiti on se kaiken napa ja sen mukaan eletään ja mennään. Ihan niinkuin jossain alkoholistiperheessä alkoholistin myötä. Lasku tulee vielä lapsille maksuun ja se voi olla kova hinta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän lapsista on pakko tulla helppoja ja fiksuja, kun äiti on se kaiken napa ja sen mukaan eletään ja mennään. Ihan niinkuin jossain alkoholistiperheessä alkoholistin myötä. Lasku tulee vielä lapsille maksuun ja se voi olla kova hinta.
No joopa joo taas. Autismia ei kyllä voi mitenkään rinnastaa alkoholismiin. Joku tolkku nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan ole mitään autismia kuvauksen perusteella. Vaimosi on narsisti tai psykopaatti tms.
Käyttäjä6060 kirjoitti:
Ei todellakaan ole mitään autismia kuvauksen perusteella. Vaimosi on narsisti tai psykopaatti tms.
Psykiatrian johtajalääkäri on puhunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin seuraamaan tätä keskustelua, koska mun mieheni on myöskin samantyyppinen ja meidän lapset kärsii ihan rutosti mutta ei oikein voida erotakaan. Tilanne kuulosti tosi samalta. Oottekohan tekin uskossa?
N32, lapset 12, 9, 5.
Vierailija kirjoitti:
Jäin seuraamaan tätä keskustelua, koska mun mieheni on myöskin samantyyppinen ja meidän lapset kärsii ihan rutosti mutta ei oikein voida erotakaan. Tilanne kuulosti tosi samalta. Oottekohan tekin uskossa?
N32, lapset 12, 9, 5.
Minun on hirvittävän vaikeaa ajatella, että rakastava Jumala haluaa, että lapset kärsivät perheessä, kun avioliittoon on nyt lupauduttu. Lapset oppivat tällaisen kieron mallin ja jatkavat samaa mallia omassa aikuisuudessaan.
Kaltoinkohtelu on aina syy erota ja rakastava Jumala ymmärtää sen. Kärsimys ei jalosta, vaikka luterilais-kristillinen uskonto siihen pohjautuukin.
Ratkaisu tilanteeseen on ero. Vaimo EI parane, koska jos siellä on autismi-asperger-muu neurohäiriö, niin niistä ei parannuta. Ihan kuin kukaan ei kasvata toista jalkaakaan menetetyn jalan tilalle. Sitä voi oppia ainoastaan hallitsemaan ja ymmärtämään sen henkilön ITSE ITSENSÄ kanssa, jolla tämä poikkeavuus on. Kehittää eri menetelmiä selvitiytyä arjesta, kuormittavuudesta, muistamisesta jne. Se vaatii aktiivista tekemistä. Muutoinhan tilanne on sama kuin jalan menettänyt pyytää, että puoliso - ja tässä tapauksessa lapset - kantavat häntä reppuselässä joka paikkaan 24/7 sen sijaan, että hän hankkii pyörätuolin tai kävelykepit, ja kulkee niiden avulla.
AP:n pitää nyt miettiä kumpi on tärkeämpää; vaimon hyvä mieli vai lasten hyvä mieli. Molempia tuossa yhtälössä ei voi saada, vaikka päällään seisoisi. Se olisi saatu jo.
Siis lapset altistetaan henkisesti väkivaltaiselle vanhemmalle, joka ei ota vastuuta omasta käytöksestään eikä edes yritä hillitä sitä - tai on yrittänyt mutku on niin vaikeeta!! Kyllä lapsen pitää nyt joustaa, äiti ei halua. Ja sitten mietitään, että mitähän tässä pitäisi tehdä niiden lasten kannalta?
Ihan sama lyödäänkö sinua kepillä vai sanoilla, se koskee silti ja siitä jää mustelma. Ihan sama myös, vaikka isä selittää, että ei se äiti tahallaan teitä lyö kepillä, se on muuten vaan väkivaltainen, että älä ota itseesi.
Voinko minä tulla kepittämään myös teidän lapsia tai ap:ta ja todeta, että kun en nyt vaan voi sille mitään, kun on vaikeeta ja on helpompaa vaan purkaa kaikki tän kepin kautta ulos? Varsinkin sitä yhtä silmätikkulasta voisin kepittää joka päivä? Ap voi sitten sanoa, että tuo täti on vaan semmonen, unohdetaanpas nyt tämä.
En takuulla saa tulla kepittämään teidän lapsia saati haukkumaan heitä. Mikä etuoikeus äidillä sitten on tehdä näin? Äidillä, jonka pitäisi olla se lapsen turvan peruskallio?
Tällä tavalla te kasvatatte traumatisoituneita aikuisia.
Lapsen pitää siis osata käyttäytyä aikuista äitiä paremmin ja olla ärsyttämättä äitiä? Minä kasvoin tällaisen munankuori-isän kanssa ja edelleen kärsin siitä aikuisena. En ole isäni kanssa missään tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin seuraamaan tätä keskustelua, koska mun mieheni on myöskin samantyyppinen ja meidän lapset kärsii ihan rutosti mutta ei oikein voida erotakaan. Tilanne kuulosti tosi samalta. Oottekohan tekin uskossa?
N32, lapset 12, 9, 5.
Minun on hirvittävän vaikeaa ajatella, että rakastava Jumala haluaa, että lapset kärsivät perheessä, kun avioliittoon on nyt lupauduttu. Lapset oppivat tällaisen kieron mallin ja jatkavat samaa mallia omassa aikuisuudessaan.
Kaltoinkohtelu on aina syy erota ja rakastava Jumala ymmärtää sen. Kärsimys ei jalosta, vaikka luterilais-kristillinen uskonto siihen pohjautuukin.
Näin minäkin haluaisin ajatella, mutta tässä on kyse isommasta asiasta kuin pelkästä avioerosta. Voi mennä välit sukuun siinä samalla. Siks mietin, että onkohan aplla sama juttu.
2/5