Lue keskustelun säännöt.
Ei vain jaksa enää tätä elämää
04.11.2022 |
Ikää pian 45 ja tuntuu, että kaikki on koettu ja nähty. Viime ajat olleet täynnä ainoastaan huonoja asioita ja onnettomia tapahtumia (tyyliin: tulipalo, puolison sairastuminen, narsisti lähipiirissä päivittäin uhrina jo monta vuotta, pettymyksiä ja takaiskuja lähes joka asiassa, missä on pistänyt itsensä likoon ja toivonut parempaa, viimeisenä vanhemman vakava sairastuminen) Surullinen, tyhjä ja turha olo. Tekisi mieli vain olla jossain päihteissä koko ajan, ettei tajuaisi tätä todellisuutta tai vaihtoehtoisesti lopettaa koko elämä. Ikääntyminen ei tunnu tuovan mitään hyvää elämään. Omat vanhemmat sairastuu ja kuolee, itse vanhenee ja kaikki menee vain alaspäin. Vaikea perustella itselleen minkä vuoksi kannattaa elää..
Kommentit (42)
MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111.
Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti.
Kriisipuhelin auttaa esimerkiksi silloin, kun
* elämäsi on juuri muuttunut ja sinun on paha olla
* olet kokenut järkyttävän tapahtuman
* koet, ettet jaksa yksin pelon, huolen tai surun kanssa
* sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo viime aikojen vastoinkäymisesi varmaan suurelta osalta selittävät sitä mitä tunnet nyt. On täysin mahdollista, ja todennäköistäkin, että tulet vielä tuntemaan iloa ja suurempaa elämänhalua. Huolehdi itsestäsi ja terveydestäsi.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Monikin varmasti haluaisi aivan toisenlaisen elämän kuin on sattunut saamaan osakseen, mutta eipä ne asiat lopulta valittamallakaan parane. Eivät tosin silläkään, että yrittää olla enemmän tai parempi kuin mihin kohtuudella kykenee. Helpointa onkin nöyrästi hyväksyä vastoinkäymisensä ja elämänsä juuri sellaisena kuin ne ovat.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen Ekhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Tolle on itse käynyt läpi vakavan masennuksen ja nuo samat ajatukset. Lue hitaasti ja ajan kanssa, oman syvimmän olemuksen ja olemisen löytäminen on paras matka tässä elämässä.
En ole ap mutta kiitti vinkistä, aloin jo lukemaan tätä, latasin e-kirjan bookbeatistä.
Olen about ikäisesi ja mieheni hylkäsi minut kylmästi 8 vuotta sitten yli 20 avioliittovuoden jälkeen. Samaan aikaan omien vanhempien ikääntymisen haitat lisääntyivät ja äitini alkoi olla jo aika kadonnut muistisairauteensa. Voin sanoa ihan suoraan, että ilman lapsia en olisi selvinnyt.
Vuodet ovat olleet raskaita ja etenkin äidin hautajaisjärjestelyt olivat synkkää aikaa, onneksi sain serkuilta apua.
Viimeiset kaksi vuotta ovat alkaneet tuntua taas elämältä: vaihdoin työpaikkaa mieleisempään ja kevyempään, elämään tuli sitä kautta myös uusia ihmisiä. Vanhin tytär muutti kotoa ja ostimme nuoremman kanssa koiran, myös tästä koirien maailmasta on avautunut elämään uutta mitä en osannut enää tässä elämässä odottaa. Kaiken kukkuraksi olen alkanut haaveilemaan, että muuttaisimme nyt perheen kutistuttua pienempään ja halvempaan asuntoon, jotta voisimme hankkia kesämökin! Oikein nauroin kun havaitsin: herranen aika minullahan on haaveita!
Eli älä luovuta. Lue itseäsi puhuttelevia kirjoja ja puhu niin paljon kaikille lähelläsi oleville ihmisille. Loppujenlopuksi olemme täällä vain toisiamme varten ja voit löytää yllättäviäkin uusia sielunsiskoja elämääsi. Minä sain äitini hiipumisen myötä siihen asti aina etäisenä olleesta serkustani aivan todella tärkeän arjen jakajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 vuodessa luovuin vanhemmistani,
Henkisesti ja fyysisesti olen käynyt vuosia syvällä,
jätin pitkän ahdistavan työurani,
sain uuden työn eri alalta,
pitkästä aikaa vaihtamassa kotia ja asuinympäristöä.
Tällä hetkellä kaamosaika tuntuu energisemmältä kuin aikoihin.
Et viittis lietsoa epätoivoa. Herkkäuskoiset voivat samaistua sinun ajatuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen about ikäisesi ja mieheni hylkäsi minut kylmästi 8 vuotta sitten yli 20 avioliittovuoden jälkeen. Samaan aikaan omien vanhempien ikääntymisen haitat lisääntyivät ja äitini alkoi olla jo aika kadonnut muistisairauteensa. Voin sanoa ihan suoraan, että ilman lapsia en olisi selvinnyt.
Vuodet ovat olleet raskaita ja etenkin äidin hautajaisjärjestelyt olivat synkkää aikaa, onneksi sain serkuilta apua.
Viimeiset kaksi vuotta ovat alkaneet tuntua taas elämältä: vaihdoin työpaikkaa mieleisempään ja kevyempään, elämään tuli sitä kautta myös uusia ihmisiä. Vanhin tytär muutti kotoa ja ostimme nuoremman kanssa koiran, myös tästä koirien maailmasta on avautunut elämään uutta mitä en osannut enää tässä elämässä odottaa. Kaiken kukkuraksi olen alkanut haaveilemaan, että muuttaisimme nyt perheen kutistuttua pienempään ja halvempaan asuntoon, jotta voisimme hankkia kesämökin! Oikein nauroin kun havaitsin: herranen aika minullahan on haaveita!Eli älä luovuta. Lue itseäsi puhuttelevia kirjoja ja puhu niin paljon kaikille lähelläsi oleville ihmisille. Loppujenlopuksi olemme täällä vain toisiamme varten ja voit löytää yllättäviäkin uusia sielunsiskoja elämääsi. Minä sain äitini hiipumisen myötä siihen asti aina etäisenä olleesta serkustani aivan todella tärkeän arjen jakajan.
Kuulostaa tutulta, paitsi ettei ole sukua apuna
T. Nro27
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmasti hullulta, mutta olen lähes kateellinen esim. alkoholisteille siitä, että pystyvät edes sillä alkoholilla turruttamaan todellisuudentajuaan. Itseltä ei onnistu, kun edes koskaan juo, enkä pidä alkoholin mausta. Ainakin heillä on jotain helpotusta elämässään, se alkoholi.
-Ap
Miksi olisit kateellinen heikoimmille ihmisille mitä on olemassa. Alkoholi ei ole ratkaisu mihinkään. tai mikään muukaan päihde. Vain heikko juo suruunsa. Ja jokainen sen tietää, että se ei ole oikeasti mikään "helpotus" , sä voit saada siitä paremman olon muutamaksi tunniksi, mutta se kun hälvenee ni sä olet ajanut taas itsesi syvemmälle kaninkoloon mistä on vaikeampi päästä ylös taas.
Kaikkee hyvää sulle, mut ota toi heikko asenne itestäs pois, koska se ei ainakaan johda mihinkään. Kukaan oikeasti vahva persoona ei ajattele alkoholista noin tai sen käyttäjistä.
M.30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä ketjuja kun lukee, näkee todella paljon vaan todella heikkoja ja hölmöjä ihmisiä.
Ei mitään oikeita neuvoja myöskään mitä pitäisi tehdä. Palvotaan sitä kaikkein pahinta (alkoholia) pelastuksena yms... Pelkkää vikinää ja heikkoutta ja tyhmyyttä.
Lopettakaa.
Apu on Jeesuksessa, mutta sehän ei kelpaa teille. Minulle kelpasi. Oma vikanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmasti hullulta, mutta olen lähes kateellinen esim. alkoholisteille siitä, että pystyvät edes sillä alkoholilla turruttamaan todellisuudentajuaan. Itseltä ei onnistu, kun edes koskaan juo, enkä pidä alkoholin mausta. Ainakin heillä on jotain helpotusta elämässään, se alkoholi.
-Ap
Kyllä sinä aika varmasti turrutat itseäsi roikkumalla netissä kaiken vapaa-aikasi, kuten kaikki muutkin nykyään.
Oho, olipas sattuma, että avasin tämän ketjun. Luin nimittäin juuri nyt aamulla Petteri Kilpisestä (pitäisi lukea tuo hänen vasta ilmestynyt kirjansa). Nimittäin itseäni inspiroi tuo hänen nykyinen henkinen tilanteensa, jossa kokee, että vielä noin kuusikymppisenä elämää ja mahdollisuuksia ja uutta on vielä paljon edessä!
Itse olen ollut apeana kolmenkympin kriisissä, ja tuntunut, että olisi "pitänyt" saavuttaa jo vaikka mitä tähän mennessä. Mutta tuo ajatus jotenkin helpotti paljon, kun joku sanoo ääneen ajattelevansa, että vielä 30 vuotta vanhempana voi olla todella paljon elämäniloa jäljellä!
https://www.helsinginuutiset.fi/teemat/4552724
Mutta tiedän myös masennuksen kokeneena, että "riittävän" huonossa tilassa mitkään inspiraatiolauseet eivät auta. Itse olin lääkevastainen, mutta oli pakko kokeilla niitä jossakin vaiheessa, ja koen että ne terapian kanssa saivat minut jaloilleni. Kannattaa siis hakea apua. Joskus sen yhden soitonkin soittaminen terveyskeskukseen tai mistä apua hakeekaan voi tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta, mutta yritä tehdä se! Vaikka ainoana hommana tänään. Vaikka päivystykseen, jos ei muuta. Ja älä vähättele oireitasi, jotta saat apua.
Toivon sinulle kaikkea hyvää! Itsellä joskus huonoimpina hetkinä auttaa ottaa hetkeksi sellainen "superitsekäs" tai oikeastaan "superarmollinen" asenne. Että nyt olen niin huonossa kunnossa, että minun pitää laittaa oma itseni ykköseksi. Hakea apua nyt vain minulle itselleni, levätä ja tehdä jotakin mukavaa, katsoa kivaa sarjaa ja ostaa lempiherkkuja, vaikka ympärillä olisi tekemättömiä töitä tms. Ajatella, että nyt minä ja minun hyvinvointini ovat ykkösenä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa.
Apu on Jeesuksessa, mutta sehän ei kelpaa teille. Minulle kelpasi. Oma vikanne.
Edellinen kolmenkympin kriisi -kommentoija kommentoi vielä tähän: itse olen saanut apua myös uskosta. Mutta ei se "toimi" noin, että sen tuoman lohdun ja turvan kukaan löytäisi syyllistämisen kautta. Tähän liittyen itseä inspiroi vähän aikaa sitten taas tämä Areenasta löytyvä dokumentti henkirikosten omaisten selviytymisestä: https://areena.yle.fi/1-50531732
Muistutti jotenkin itselle taas, että miten suuren rauhan voi saada, jos "uskaltaa" jättäytyä ikään kuin Herran haltuun ja pitää hänestä kiinni.
Uskosta keskusteleminen on vaikeaa itselle, koska se usein yhdistetään jotenkin jopa vähän kevyeen "hihhulointiin", mutta minulle uskon tärkeys on liittynyt kaikista rankimpiin aikoihin ja tullut tärkeäksi niissä tilanteissa, joissa ei ole enää mitään muuta, mihin voi tukeutua. Se on ollut jopa sellainen vähän pelottava tilanne, kun ei ole enää voinut muuta kuin jättäytyä siihen ajatukseen, että annan kaiken Herran haltuun (vaikka samalla se on sitten voinut olla hyvin lohduttavaa, kun siihen "asti" on päässyt).
Ihan jo Raamatussa kehotetaan, että
"Anna tiesi Herran haltuun, turvaa Häneen. Hän pitää sinusta huolen!" (Ps. 37: 5)
Ehkä tuohon aiempaan kommenttiin liittyen joskus se "heittäytyminen" /lupa antaa itsensä toipua ja tehdä kivoja asioita liittyy omalla kohdalla myös tuohon, tai yrutän myös ajatella että oikeastaan saankin jättää kaiken Herran haltuun.
Mutta nämä uskonasiat ovat herkkiä asioita, eivätkä välttämättä kaikille ole juuri nyt se apu (ehkä joskus muulloin - toki näin toivon!).
Juuri olen täyttämässä 45 ja tunnen olevani ihan valmis tämän elämäni suhteen. Viimeiset vuodet vastoinkäymisiä ihan peräkkäin ( seitsemän vuotta! ) ja olen menettänyt niiden takia uskoni niin ihmisiin kuin koko maailmaan. Lähinnä vihaan ihmisiä kokemuksieni takia. Ennen olin täysin päinvastainen persoona, myönteinen, auttava, innostuva jne mutta näemmä jokaiselle löytyy se piste jolloin ei vaan jaksa enää yrittää. Toki olen kokeillut lääkitykset, muuttanut 100 % elämäntapaani, karsinut elinpiiristäni hyväksikäyttävät ihmiset, ollut jopa osastohoidossa masennus-diagnoosilla, aktiivista kuntoutusta... ja tulos edelleen ihan sama. Jopa uskosta olen toivonut tukea, mutta rehellinen jos olen niin ainoastaan lemmikkieni takia kitkuttelen elossa. Seurakunnista en ole löytänyt mitään aitoa lähimmäisenrakkautta, hyvin on pienet sisäänpäinlämpiävät piirit. Muuten en näe itselläni enää mitään arvoa enkä tarkoitusta ja itseinho on jotain niin suurta, että en löydä sille edes sanoja. Niin ja työelämästä putosin toistuvien työuupumusten takia enkä tiedä mitään työtä missä enää pärjäisin tällä fyysisellä/psyykkisellä kunnolla. Eli ihan umpikujassa olen, hyvin yksinäinen muttei mitään kykyjä olla enää ihmisten seurassa. Luultavasti autismikirjoa taustalla ja kun en jaksa enää teeskennellä ns normaalia olen ihan outo hyypiö, joka kuvailee junia :)
N44
N44, henkistä apua ei välttämättä saa seurakunnasta, mikä on vähän paradoksaalista, mutta näin se vaan joskus menee. Se matka oman itseen on kuitenkin loppupeleissä tehtävä itse, vaikka joskus olisihyvä olla se kanssakulkijakin vierellä, edes osan matkaa.
Olen itse saanut paljon apua kirjoista, kuten Anthony de Mellon Havahtuminen ja Charlotte Davis-Kaslin Elämänilon kirjasta. Kirjahan on tavallaan toinen ihminen, joka kertoo sinulle omista kokemuksistaan. Psykologilta ei saa apua henkiseen nälkään, ehkä jotain toimintavinkkejä arjen sujumiseen, jotka osaa miettiä itsekin, mutta tässä puhutaan kuitenkin eri tason tarpeesta.
Vierailija kirjoitti:
N44, henkistä apua ei välttämättä saa seurakunnasta, mikä on vähän paradoksaalista, mutta näin se vaan joskus menee. Se matka oman itseen on kuitenkin loppupeleissä tehtävä itse, vaikka joskus olisihyvä olla se kanssakulkijakin vierellä, edes osan matkaa.
Olen itse saanut paljon apua kirjoista, kuten Anthony de Mellon Havahtuminen ja Charlotte Davis-Kaslin Elämänilon kirjasta. Kirjahan on tavallaan toinen ihminen, joka kertoo sinulle omista kokemuksistaan. Psykologilta ei saa apua henkiseen nälkään, ehkä jotain toimintavinkkejä arjen sujumiseen, jotka osaa miettiä itsekin, mutta tässä puhutaan kuitenkin eri tason tarpeesta.
Joo seurakunnat oli suurin pettymys, en jotenkin yhtään sopinut joukkoon enkä saanut mitään vahvistusta uskolleni, ennemminkin päinvastoin... Mutta kiitos kirjavinkeistä. Pitääkin lukea nämä :)
Kunhan hallitus saa ydiaseet hommattua Suomen maaperälle niin tuska loppuu jokaiselta hyvin nopeasti.
Olen tämän ketjun aloittaja ja liikutuin ihan kyyneliin saakka, kun etsin tämän jo painuneen ketjun ja luin kaikki vastaukset. Niin hyviä ja tsemppaavia, empaattisia kirjoituksia oli tänne kirjoitettu, että todella yllätyin. Useissa vastauksissa oli tosi hyvää asiaa ja aion lukea niitä vielä monta kertaa. Kiitos, kun olette jaksaneet tänne kirjoittaa ja jakaa kokemuksia. Hyvinkin tällainen voi tuoda sitä valon ja toivon pilkahdusta synkkään mieleen ja muuttaa ajatusta siitä haluaisiko sittenkään jättää tätä elämää vaan jaksaa eteenpäin kohti parempia tai ainakin valoisampia aikoja.
-Ap
Mahdatko ap olla työelämässä tällä hetkellä?
Itse nimittäin myös olen kokenut elämäni tuollaisena todella näköalattomana, kurjana ja lyijyn harmaana taiteillessani viimeisiä aikoja vielä työelämässä vakavasti loppuunpalaneena.
Suosittelenkin aivan ensimmäiseksi sinua hakeutumaan työterveyteen ja sieltä sitten sairaslomalle, pitkälle sairaslomalle.
Kerro lääkärissä avoimesti vaivoistasi, myös päihde ja itsemurha ajatuksistasi, silloin saat varmasti riittävästi sairaslomaa ja tukea. Jos taas vähättelet tai kaunistelet tilannettasi, sinulle annetaan mielialalääke resepti kouraan, kirjoitetaan pari päivää sairaslomaa ja toivotellaan pikaisia paranemisia.
Todelliset loppuunpalamiset kun eivät parannu 1-2 viikon sairaslomilla, vaan vievät yleensä kuukausia, usein vuosia, joskus ihmiset eivät palaudu enää lainkaan ennalleen mentyään liian pitkälle oman kestokykynsä yli. Kehotankin sinua nyt ensisijaisesti olemaan itsellesi armollinen, pysähtymään ja hengittämään syvään. Älä mieti aikaa tai aikatauluja; vain lepäät, syöt, ulkoilet voimiesi mukaisesti ja nukut, et suorita yhtään mitään.
Älä missään tapauksessa yritä hoitaa ahdistavia olojasi päihteillä tai vahvoilla psyykelääkkeillä. Älä myöskään yritä niiden avuin jatkaa elämääsi "kuten ennenkin". Se on miina, johon todella et halua astua, vaikka apu ja unohdus niiden kautta tietysti tuleekin ensi alkuun varsin helpon tuntuisesti.
Olet selvästi kulkenut yhden elämäntien loppuun elämässäsi ja nyt onkin edessäsi tuon vanhan tien hiljainen hyvästely ja myöhemmin aivan uuden tien löytämisen aika.
Ilkeistä, energiaasi imevistä ja hankalista ihmisistä pitää hankkiutua ehdottomasti eroon. Ihmiset, jotka tavalla tai toisella syövät jatkuvasti voimavarojasi, eivät ole koskaan aikasi arvoisia. He vain projisoivat pahaa oloaan muihin ja näin vetävätkin muutkin mukanaan pimeyteen.
Harmi, että vanhempasi on sairastunut. Läheisen vakava sairastuminen, jopa kuolema, on kaukaa matkan päästä katsottuna kuitenkin ollut monille erittäin opettavainen ja silmiä avaava kokemus, myös omaa myöhempää elämää ja sen arvovalintoja silmällä pitäen. Myös yhdessä vietetty sairas aika on monille ollut hyvin kaunis ajanjakso elämässä. Pyri siis pyhittämään nyt aikaasi ollaksesi tuon itsellesi ilmeisen tärkeän läheisen seurassa mahdollisimman paljon. Voitte myös yhdessä käsitellä teidän molempien elämään liittyviä vaikeita asioita ja jopa kuoleman teemaa halutessanne.
Usein vakavasti sairaat herkistyvät ja haluavat keskustella varsin henkevästikin, vaikka eivät sen luonteisia ihmisiä olisi muuten olleetkaan koskaan elämänsä aikana.
Todellinen onni, rauha ja hyvä olo on aina sisäsyntyistä. Jokainen meistä on itse ja yksin vastuussa omasta sisäisestä onnen ja rauhan tunteestaan, eikä sitä voi mikään ulkoinen tai kukaan ulkopuolelta meille toimittaa. Jos roikut toisissa ihmisissä kiinni onnesi välttämättöminä takuumiehinä, astut ennemmin tai myöhemmin pettävälle jäälle ja uppoat oljenkortesi mukana.
Vain sinä itse, kuljet itsesi kanssa, sinun polkusi, aina kuoleman porteille saakka ja vielä pidemmällekin; ei puolisosi, ei kaverisi, ei lapsesi, ei sukulaisesi, ei työkaverisi. Kaikista heistä joudut väistämättä ajallaan luopumaan ja kuka silloin on vastaamassa onnestasi, jos et sinä itse?
Sitä paitsi, voiko ihminen koskaan rakastaa täysipainoisesti muitakaan, ellei hän ensin osaa todella rakastaa itseään?
Voimia ap sinulle ja läheisellesi!