Lue keskustelun säännöt.
Oliko 80-luvulla tavallista että vanhemmat eivät juurikaan vierailleet jos lapsi oli sairaalassa?
04.11.2022 |
Olin itse 2 viikkoa ja vanhemmat kävivät vain pari kertaa vaikka ajomatkaa oli vain 30 min.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
50-luvulla isäni joutui vuoden ikäisenä yhtäkkiä sairaalaan, eikä häntä saanut käydä kertaakaan katsomassa, vaikka hän oli siellä muutaman kuukauden. Lääkärit sanoivat, ettei se ole lapselle hyväksi käydä, vaan että hän on itkuisempi jos vanhemmat käyvät. Eikä maatilalta edes helposti voinut lähteä monen sadan kilometrin päähän käymään.
Kun oma lapseni syntyi keskosena 12v sitten, vauvat olivat useamman vauvan huoneessa, eikä siellä saanut vanhemmat olla yötä. Tehovalvonnassa oli 2 tunnin vierailuaika ja tavallisella osastolla muistaakseni 6 tunnin aikaikkuna, jolloin sai käydä, olikohan klo 13-19. Nykyäänhän siellä kai saa olla yötäkin, mutta ei tästä siis ole mikään pitkä aika.
Arvo Ylppöhän oli saanut koulutuksensa Saksassa ja toi sikäläisen n.tsi ajattelun Suomeen miten lapsiä pitää hoitaa. Siis paljon toki hyvääkin, mutta paljon tuota kovuutta nimenomaan psyykkisellä puolella, vert. imetys 4h välein ym!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Poikani syntyi keskosena 1981 ja oli 3kk keskolassa eikä siellä saanut kertaakaan käydä katsomassa häntä. Ensimmäisen kerran näin hänet vilaukselta kun hän syntyi ja seuraavan kerran sitten kun hän pääsi kotiin.
Itse työskentelin 80-luvulla keskolassa ja vanhemmat voivat käydä päivittäin oikein viettää aikaa vauvan kanssa. Eli tämä nyt ei oikein mene läpi.
Olin aivan 1970-luvun lopussa 6-vuotiaana sairaalassa pariinkin kertaan ja kun nyt alan muistella, niin en kyllä muista äitini käyntejä siellä ollenkaan. Tosin yh-äidilläni oli työtkin hoidettavana ja asuimme n. 30 km:n päässä sairaalasta. Sen muistan, että aina sunnuntaina klo 18.00 soitin äidille. Yhden sillä osastolla työskentelevän sairaanhoitajan tytär sattui olemaan päiväkotiryhmässäni, ja kerran itkin koti-ikävää sattumalta juuri tälle hoitajalle. Hän kehotti minua ajattelemaan asiaa siltä kannalta, että onhan hänenkin tyttärensä ilman äitiä kotona, kun hän on töissä, ja pärjää hyvin. Menin hämilleni. Ymmärsin, että jotenkin hän yritti lohduttaa minua, mutta silti tuli sellainen olo, että suruni on mitätöntä ja turhaa, ja että oli hölmöä, että edes toin sen ilmi. Samalla tiedostin, että onhan se nyt vähän eri asia olla isän kanssa kotona kuin ilman kumpaakaan vanhempaa sairaalassa... Onneksi ei kuitenkaan ihan kuukausitolkulla tarvinnut siellä sairaalassa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50-luvulla isäni joutui vuoden ikäisenä yhtäkkiä sairaalaan, eikä häntä saanut käydä kertaakaan katsomassa, vaikka hän oli siellä muutaman kuukauden. Lääkärit sanoivat, ettei se ole lapselle hyväksi käydä, vaan että hän on itkuisempi jos vanhemmat käyvät. Eikä maatilalta edes helposti voinut lähteä monen sadan kilometrin päähän käymään.
Kun oma lapseni syntyi keskosena 12v sitten, vauvat olivat useamman vauvan huoneessa, eikä siellä saanut vanhemmat olla yötä. Tehovalvonnassa oli 2 tunnin vierailuaika ja tavallisella osastolla muistaakseni 6 tunnin aikaikkuna, jolloin sai käydä, olikohan klo 13-19. Nykyäänhän siellä kai saa olla yötäkin, mutta ei tästä siis ole mikään pitkä aika.
Arvo Ylppöhän oli saanut koulutuksensa Saksassa ja toi sikäläisen n.tsi ajattelun Suomeen miten lapsiä pitää hoitaa. Siis paljon toki hyvääkin, mutta paljon tuota kovuutta nimenomaan psyykkisellä puolella, vert. imetys 4h välein ym!
Tämä sama tapa "vauvaa saa imettää vain 4 tunnin välein, muuten vain vettä" oli vallalla myös Ruotsissa 60-luvulla.
Miksi lasta edes pitäisi käydä katsomassa? Kyllä siitä siellä huolta pidetään ja vähemmän ikävöi kun ei näe perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani syntyi keskosena 1981 ja oli 3kk keskolassa eikä siellä saanut kertaakaan käydä katsomassa häntä. Ensimmäisen kerran näin hänet vilaukselta kun hän syntyi ja seuraavan kerran sitten kun hän pääsi kotiin.
EI kai voi olla totta? :O
Kyllä on. Koska en nähnyt häntä mieheni kanssa yhtään sen 3kk vanhana, niin meille ei muodostunut mitään tunnesidettä häneen ja siksi hänet lähetettiinkin lastenkotiin 7kk iässä.
No, joskus 50-luvulla ajateltiin, että lapsen halailu ja hellittely pilaa lapsen. Että ei ne boomerit ihan pelkkää omaa syytään ole välillä kuspäitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin kuusivuotiaana -82 sairaalassa viikon ja toisen vkon yläasteikäisenä 90-luvulla. Olisiko kerran äiti käynyt. Julkisilla oli hankala maalta kulkea pääkaupunkiin. En muista ikävöineeni.
Oma lapsi syntyi 2011 ja oli 4pvää tehohoidossa. Kerran päivässä pääsi katsomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani syntyi keskosena 1981 ja oli 3kk keskolassa eikä siellä saanut kertaakaan käydä katsomassa häntä. Ensimmäisen kerran näin hänet vilaukselta kun hän syntyi ja seuraavan kerran sitten kun hän pääsi kotiin.
EI kai voi olla totta? :O
Kyllä on. Koska en nähnyt häntä mieheni kanssa yhtään sen 3kk vanhana, niin meille ei muodostunut mitään tunnesidettä häneen ja siksi hänet lähetettiinkin lastenkotiin 7kk iässä.
Lisään vielä, että teimme toisen lapsen joka sairastui sikotautiin 2-vuotiaana. Oli sairaalassa 3kk ja sen jälkeen käskimme lähettää hänet suoraan lastenkotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 80-luvulla kolme viikkoa sairaalassa ja äiti tuli katsomaan minua joka päivä. Isäkin tuli muutaman kerran, hän ei vaan päässyt töistä yhtä helposti. Myös muiden sairaalassa olleiden lasten vanhempia näkyi siellä.
Vierailija kirjoitti:
No, joskus 50-luvulla ajateltiin, että lapsen halailu ja hellittely pilaa lapsen. Että ei ne boomerit ihan pelkkää omaa syytään ole välillä kuspäitä.
Jostain syystä sitten tämä haluttiin kostaa omille lapsille ja vielä lapsenlapsille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuonna -68 Heinolan reumasairaalassa lasten osastolla 5 kk, ei omaisia käynyt koko aikana, syynä oli tietysti pitkä välimatka, juna+linja-auto silloisilla nopeuksilla vuorokausi ja köyhät ajat! Yksi pienokainen oli tullut jo 6 viikon ikäisenä, oli ollut silloin 2 vuotta ja jäi vielä sinne poislähtiessäni.
Siksi tympäisee nykyinen valitus, ettei lasta pääse katsomaan.
Ymmärrän tietysti vanhempia, joiden pienokainen on kuoleman sairas.
Meillä osastolla oleville tuli ihan ikioma yhteisö, jonka puitteissa keksittiin kaikenlaista kivaa tekemistä, missikilpailut, naamiaiset, vappujuhlat yms.
Tietenkään laitosolosuhteet eivät meitä aina tyydyttäneet ja kapinoimme terveesti esim hoitohenkilöstöä vastaan. Kaikenkaikkiaan sopeuduimme yllättävän hyvin, varmaankin syntyneiden hyvien kaverisuhteiden ansiosta. Terveisiä tässä kaikille mahdollisesti vielä elossa oleville, muistelen teitä usein. Terveisin pohjoisen kapinallinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani syntyi keskosena 1981 ja oli 3kk keskolassa eikä siellä saanut kertaakaan käydä katsomassa häntä. Ensimmäisen kerran näin hänet vilaukselta kun hän syntyi ja seuraavan kerran sitten kun hän pääsi kotiin.
EI kai voi olla totta? :O
Kyllä on. Koska en nähnyt häntä mieheni kanssa yhtään sen 3kk vanhana, niin meille ei muodostunut mitään tunnesidettä häneen ja siksi hänet lähetettiinkin lastenkotiin 7kk iässä.
Oliko sinulla joku vakava mielenterveysongelma /psykoosi, vai miksi ihmeessä et saanut nähdä lasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, joskus 50-luvulla ajateltiin, että lapsen halailu ja hellittely pilaa lapsen. Että ei ne boomerit ihan pelkkää omaa syytään ole välillä kuspäitä.
Minä synnyin -65, eikä minua ole koskaan halattu vanhempien toimesta. Sylissä istuminen oli se ainoa läheisyyden muoto. Muuten kyllä hakattiin mennen tullen äidin toimesta milloin mistäkin mieleen pälkähtäneestä syystä. Isä ei koskenut sormenpäälläänkään, mutta löi nyrkkiä pöytään ruokapöydässä ja sitä toteltiin. Mummo halasi rippijuhlissa, siinä ainoa lapsuuden halaus.
En ole osannut halata jo aikuistunutta nuortanikaan, esim. silloin, kun hän palasi Englannista kolmen viikon kielikurssilta. Pienempänä varmaan halattiinkin.
Olin 70-luvun lopussa sairaalassa kuukauden. Olin silloin noin 5- vuotias. Isä kävi useimmin kuin äiti, muutaman kerran viikossa lyhyesti vierailuajan puitteessa. Äiti oli töissä ja hoiti siskoani, joten hänen oli hankalampi vierailla, kun taas isän työpaikka oli samassa kaupungissa kuin sairaala ja pääsi siten paremmin käymään. Äiti kävi muutaman kerran viikonloppuisin.
Mutta tosiaan, eivät käyneet kovinkaan usein.
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta edes pitäisi käydä katsomassa? Kyllä siitä siellä huolta pidetään ja vähemmän ikävöi kun ei näe perhettä.
Oletko satavuotias, kun sulla on nyt sellainen 40-50-luvun käsitys, ettei lapsi kaipaisi vanhempiaan ja perhettään, jos ei heitä tapaa ja on kipeänä sairaalassa kuukausitolkulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta edes pitäisi käydä katsomassa? Kyllä siitä siellä huolta pidetään ja vähemmän ikävöi kun ei näe perhettä.
Oletko satavuotias, kun sulla on nyt sellainen 40-50-luvun käsitys, ettei lapsi kaipaisi vanhempiaan ja perhettään, jos ei heitä tapaa ja on kipeänä sairaalassa kuukausitolkulla.
Juu, meidän alle kouluikäinen saa itkukohtauksen, jos kaupassa joutuu eri hyllyväliin kuin vanhempansa, eikä hetkeen näe äitiä / isää.
Omat ei vierailleet 2000- luvullakaan, mutta ovatkin psykopaatti-narskuja joten ei yllättävää ollenkaan. Toinen kävi lopulta pitkin hampain, muiden painostamana hakemassa huomiota itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vuonna -68 Heinolan reumasairaalassa lasten osastolla 5 kk, ei omaisia käynyt koko aikana, syynä oli tietysti pitkä välimatka, juna+linja-auto silloisilla nopeuksilla vuorokausi ja köyhät ajat! Yksi pienokainen oli tullut jo 6 viikon ikäisenä, oli ollut silloin 2 vuotta ja jäi vielä sinne poislähtiessäni.
Siksi tympäisee nykyinen valitus, ettei lasta pääse katsomaan.
Ymmärrän tietysti vanhempia, joiden pienokainen on kuoleman sairas.
Meillä osastolla oleville tuli ihan ikioma yhteisö, jonka puitteissa keksittiin kaikenlaista kivaa tekemistä, missikilpailut, naamiaiset, vappujuhlat yms.
Tietenkään laitosolosuhteet eivät meitä aina tyydyttäneet ja kapinoimme terveesti esim hoitohenkilöstöä vastaan. Kaikenkaikkiaan sopeuduimme yllättävän hyvin, varmaankin syntyneiden hyvien kaverisuhteiden ansiosta. Terveisiä tässä kaikille mahdollisesti vielä elossa oleville, muistelen teitä usein. Terveisin pohjoisen kapinallinen.
Tämä oli ajan tapa. Myös tuberkuloosisairaalassa vietettiin pitkiä aikoja ja sairaalaan muodostui potilaille omia yhteisöjä. Järjestettiin tansseja, peli-iltoja, oma kuoro, vapun viettoa jne.
Sairaalassa käytännössä asuttiin ja se oli oma pieni maailmansa.
Missä?