Oliko 80-luvulla tavallista että vanhemmat eivät juurikaan vierailleet jos lapsi oli sairaalassa?

No kyllä vanhemmat vierailivat ihan normaalisti silloin, kun olin 80-luvulla jonkin aikaa sairaalassa.

Vierailija kirjoitti:

Kellään

kokemusta?

Kun alle vuoden vanha tyttäremme oli sairaalassa, olin siellä päivät ja mieheni tuli töistä suoraan sairaalaan. Lähdettiin kotiin joskus 19.00 tienoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun vanhempiesi asia ja päätös. Meidän suvussa jos lapsi oli on  sairalassa oli kyse 70-80-90-2000 luku.Siellä asutiin/ asutaan  joka päivä .Kunnes hoitaja tuli/ tulee sanomaan, teidän pitä lähteä ,tulka huomenna uudestaan.

Asuitko edes Suomessa 80-luvulla? Sairaaloissa on ollut säännöt joita piti noudattaa, esim. vierailuajat.

Vierailuaikoja ei noudatettu hyvin pienten potilaiden kohdalla. Sai olla koko päivän, ilmoittivat, milloin illalla piti lähteä pois.

Pienehkössä kunnassa lapsena olin leikkauksessa. Vanhemmat saivat käydä vain vierailuaikoina. Kävivät kyllä, mutta olipa sille 7-8 vuotiaalla aika ikävä iltaisin.

Telkkukin oli jossain aulassa ja sairaalassa olevat aikuiset päättivät mitä sieltä katsotaan :( Onneksi sairaalassa oli silloin kirjasto. Sai edes lukea :)

Olin kolme päivää eikä kukaan käynyt. Mutta en muusta ketään kaivanneenikaan.

Itse 90-luvulla pari viikkoa sairaalassa. Olin silloin 8v. Äiti ja isä kävi vain kerran sunnuntaina . Ajomatka sairaalalle 10 min

Veljeni oli 80-luvulla muutaman päivän sairaalassa ja mummoni oli siellä hänen seurana päivät, kun vanhemmat olivat töissä. Samassa huoneessa oli useita lapsia, joiden seurana ei ollut ketään, joten mummoni oli sitten viihdyttänyt kaikkia huoneen lapsia lukemalla kirjoja ym ja jopa vaippojakin vaihtoi toisille. Häntä oli niin säälittänyt yksinäiset taaperot. Mummoni oli lastentarhanopettaja, joten lasten kaitseminen tuli luonnostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuonna -68 Heinolan reumasairaalassa lasten osastolla 5 kk, ei omaisia käynyt koko aikana, syynä oli tietysti pitkä välimatka, juna+linja-auto silloisilla nopeuksilla vuorokausi ja köyhät ajat! Yksi pienokainen oli tullut jo 6 viikon ikäisenä, oli ollut silloin 2 vuotta ja jäi vielä sinne poislähtiessäni.

Siksi tympäisee nykyinen valitus, ettei lasta pääse katsomaan.

Ymmärrän tietysti vanhempia, joiden pienokainen on kuoleman sairas.

Meillä osastolla oleville tuli ihan ikioma yhteisö, jonka puitteissa keksittiin kaikenlaista kivaa tekemistä, missikilpailut, naamiaiset, vappujuhlat yms.

Tietenkään laitosolosuhteet eivät meitä aina tyydyttäneet ja kapinoimme terveesti esim hoitohenkilöstöä vastaan. Kaikenkaikkiaan sopeuduimme yllättävän hyvin, varmaankin syntyneiden hyvien kaverisuhteiden ansiosta. Terveisiä tässä kaikille mahdollisesti vielä elossa oleville, muistelen teitä usein. Terveisin pohjoisen kapinallinen.

Tämä oli ajan tapa. Myös tuberkuloosisairaalassa vietettiin pitkiä aikoja ja sairaalaan muodostui potilaille omia yhteisöjä. Järjestettiin tansseja, peli-iltoja, oma kuoro, vapun viettoa jne.

Sairaalassa käytännössä asuttiin ja se oli oma pieni maailmansa.

Meidän paikkakunnallakin oli tubiparantola. Siellä tubipotilaat asuivat, päiväsaikaan oli sängyt parvekkeella ja hengiteltiin raikasta ilmaa, jonka arvioitiin olevan hyvä keino taudin tappamiseen. Antibiootteja ei vielä ollut.

Sieltä vain sitten nämä naimisissa olevista tubiposiitiivista  miehistä osa tahtoi karata iltasella kotiin vaimon syliin. Jokin aika sitten pidettiin paikkakunnalla kirjastossa historiailta, jossa oli osallistujana mm. kaksi naista, jotka olivat saaneet alkunsa isän ollessa tubiparantolassa.

Olin ihan 80-l alussa TYKSin lastenosastolla 11 tai 12 vuotiaana. En ollut kovin kipeä, allergian takia siellä. Olin isossa huoneessa toisen tytön kanssa, jolla oli reuma. Päivittäin oli vierailuaika, joskus kävi vanhempani, joskus isoäiti. Sain syödä niin paljon suklaata ja pipareita kuin jaksoin ja minulle tuotiin viisikko ja sos -kirjoja. Olin tottunut lastenhoitaja, se oli sitä aikaa kun ala-asteikäiset tytöt hoiti pienempiään. Osastolla oli pieni potilas, jolla oli iso leikkaushaava päässä ja joka ikävöi äitiään. Istuin pojan vieressä illalla kun hän nukahti ja pidin kädestä.

Päivällä kävin sairaalakoulussa ja askarteluohjaaja kävi meidän huoneessa ja sain maalata kipsitöitä.

Viikko jäi mieleeni yhtenä lapsuuteni parhaista viikoista, sain niin paljon huomiota, muistan yksityiskohtaisia asioita vaikka olen nyt 54v.

Ne pani kuin kanit sinä aikana....

Mun mielestäni oli järkyttävintä että äitini ei tullut ollessani lapsi eikä tullut aikuisenakaan sairaalaan ollenkaan minua katsomaan kun olin osastolla. Hän kyllä haukkui minua loputtomiin kun oli pakko asua kotona. Olin aika rikkinäinen sitten kun pääsin kotoa lopulta muuttamaan pois. 

On se ollut ennen rajoitetumpaa, mutta ei lähellekään niin rajoitettua kuin entisissä neukkumaissa. Virolainen ystäväni on kertonut, millaista oli viettää pitkiä aikoja sairaalassa munuaissairaana lapsena.