Pettymys itseensä kun ei ole saanut "mitään" aikaiseksi elämässäni. Monet ovat naimisissa ja on lapsia, itse haahuilen päämäärättömästi

Noin nuorena voi tehdä elämälleen mitä tahansa.

Alkoholi pois - se aiheuttaa masennusta ja pitkässä juoksussa vain lisää ongelmia.

Aktiivisuutta elämään? Liikuntaa - esimerkiksi punttisali? Hanki personal trainer joksikin aikaa ja opettele käymään salilla.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisyys itseäsi ja muita kohtaan voisi avata jotakin. Aluksi valehtelit ettet ole saavuttanut juuri mitään ja sitten sieltä löytyy pari koulutusta, työpaikoissa sut revitään käsistä ja ihmissuhteita on, terapiakin etsinnässä. Osa ei saa koko elämänsä aikana kaikkea tuota mitä sä olet saanut jo kolmekymppisenä. He eivät pääse koulutuksiin, saa niitä läpi, saa mitään töitä eikä kukaan muu kuin ehkä Kelan virkailija puhu heille.

Oma ajatuksesi asenteen muutoksesta kuulostaa toteutuksen arvoiselta. Muutama vuosi varmasti tuntuu pitkältä ajalta jos olo ei ole hyvä. Jos kuitenkin kokeilet edes mitä muutoksia kyvyilläsi voisi tehdä, ei se täysin samaan tilanteeseen johda kuin mitä nykyinen on. Olet kokemuksia rikkaampi vaikka tilanteesi ei muuttuisi nykyisestä esim. työtilanteen vaivattomuudessa.

Yritän olla rehellinen. Kysymys on siitä, että olen koko ajan tuntenut "etten ole saavuttanut mitään". Tässä yritän todella ymmärtää mikä ihme tämä oma kokemus oikein on.

Siis nuo koulutukset mitkä olen suorittanut, ovat sellaisia mihin pääsee suurin osa ihmisistä. Siis yhtään väheksyen ketään, tarkoitan, että olen mennyt sinne kouluun koska en kuitenkaan pärjäisi muuallakaan.

Sitten tehnyt töitä, ylitöitä ja todella tunnollisesti, jotta kelpaisin. Oli pakko antaa kaikkensa, jotta voisin edes pärjätä töissä enkä saisi potkuja.

Edelleen pelkään joka viikko, että uuvun uudestaan työelämässä. Siinä rajoilla mennään usein mutta yritän vain kestää koska minun on saatava rahat sinne terapiaankin.

Ihmissuhteet tosiaan ovat niitä, joissa juodaan. Siellä ei aina ole turvallista. Kuitenkin olen tottunut tietynlaiseen seuraan.

Onnellinen olen, että olen vanhempieni kanssa hyvissä väleissä vaikka olosuhteet ovat olleet mitä on.

Tiedän, että saan olla tyytyväinen että on töitä mutta kyllä siitä on aika iso hinta maksettu, pakko yrittää antaa itsestään paljon, jotta siellä pärjää.

En halua valehdella. En vain osaa itsekään sanoa, että mikä on se alavireys. Miksi olen ollut niin jotenkin poissa itsestäni. Kuin eläisi sumussa ja ulkopuolisena.

Elämä ei ole mutkatonta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se nyt ei ole mikään saavutus jos jonkun lapsen pukkaa. Siihen nyt pystyy periaatteessa ihan kuka tahansa.

Ja toi naimisiinmrnokin.. höh hoijaa.

AP, kuulostaa nyt että sulla on jotenkin vähän vanhakantaiset ajatukset elämästä.

Miksi edes yleensä pitäis saavuttaa jotain? Ihminen voi olla tyytyväinen ja onnellinen ihan ilman yhtään mitään " saavutuksia ".

Ei kannata mennä tollasen typerään ajatteluun mukaan mitä meille markkinoidaan. Ihan järjetöntä. Itse päätät oletko onnellinen, näin kärjistettynä.

No kyse ei varsinaisesti ole näistä asioista.

Vaan enemmänkin siitä, että toiset elää elämäänsä ja näyttävät osaavansa kuulua.

Itse jotenkin pelkään elämää enkä anna itselleni oikeiden asioiden tapahtua.

Olisi se sitten lapsi, hyvä suhde, rikkaudet tms.

Toki tiedän, ettei nuo ole mitään automaattisia onnen asioista, ei todellakaan. Enkä tiedä haluanko niitä itsekään, en ainakaan vielä mutta se päämäärättömyys vaivaa.

Kun tuntuu ettei ole elämässä "kiinni".

Ap

No tuosta ettet "anna" hyvän suhteen "tapahtua"... Höpsistä. Sua on vain syystä tai toisesta viehättänyt miehet joilla on ollut sellaisia piirteitä mihin koet ihastuvasi. Mullakin oli tuollaisia nuorempana, toki mua nyt ei kukaan kerennyt kohdella huonosti kun lopetin ensimmäiseen varoitusmerkkiin aina kaikki orastavat suhteet. Mutta 34-vuotiaana aloin seurustelemaan mieheni kanssa jonka kanssa olemme nyt olleet 10 v yhdessä. Tuohon asti minulla kesti kasvaa ihmisenä siihen että osasin valita itselleni hyvän.

Iso osa alle kolmekymppisistä yhteenmenneistä eroaa. Ei sitä nuorena vielä tiedä mikä on itselle parhaaksi, sitä paitsi ihmiset kypsyy eri tahtiin.

Minä olen jo yli nelikymppinen, ei ole lapsia enkä ole koskaan ollut naimisissa. En todellakaan miellä, että nämä asiat tekisivät minusta jonkun luuserin. Ensimmäisen vakituisen työnikin sain vasta muutama vuosi sitten, eli ap:n tilanteesta katsoen "haahuiluani" jatkui vielä 10 vuotta. Olen kuitenkin saanut aikaan paljonkin: olen opiskellut kaksi yliopistotutkintoa, olen tehnyt monenlaisia töitä ja kerryttänyt osaamistani. Työttömänä ollessani olen opiskellut vieraita kieliä, ja nyt pärjään hyvin neljällä kielellä. Olen hoitanut siskoni lapsia niin paljon, että olen heille lähes varavanhemman asemassa. Olen harrastanut tavoitteellisesti, ja saavuttanut melko hyvän osaamisen eräässä taiteenlajissa. Ja tosiaan nyt olen oman alani vakituisessa, unelmieni työpaikassa. 

Missään vaiheessa en ole kokenut, etten olisi elämässä kiinni, vaikka ulkopuolelta katsoen näin on saattanut näyttää.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.

Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.

Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.

Niin, alkoholin haluankin jättää kokonaan pois. Aivan kokonaan.

Olin tuossa taas hetki sitten kaksi viikkoa juomatta tippaakaan. Olo oli ihan ok. Ei ollut oikein tunteita enkä päässyt myöskään niihin kiinni, se oli möykky tuossa rintakehällä.

Yritin saada itseeni kontaktia. En vain saanut. En kuitenkaan tuntenut oloa masentuneeksikaan, joka oli positiivista tietysti.

Halusin eräänä iltana ottaa pari ja uteliaisuutta mietin jos sitten jokin pato lähtisi virtaamaan. Kuuntelin kaikkea mikä voisi koskettaa. No, ei tullut mitään, ehkä pari pientä kyyneltä.

Olo on niin outo ollut, kuin vain olisi lukossa. Sitten otan juotavaa tunteakseni jotain ja huomaan, että menee vain huonommin seuraavat päivät. Eli parempi olla ottamatta mitään.

Ehkä sellainen tunteettomuus ja tasaisuus on suojakin ja väline päästä eteenpäin. Se on vain niin uutta, että ajattelin siinä olevan jotain "vikaa". Ilmeisesti kuitenkin minun tulisi mielummin hyväksyä tilanteet kun yrittää aina saada jotain suurempaa aikaan. Ehkä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja yritän jostain syystä sabotoida elämää kun voisin vain hyväksyä hetken ja antaa olla.

En tiedä mistä se johtuu mutta usein taustalla on jokin sisäinen levottomuus, pitäisi olla jotain ja toimia. Kun olisi jokin hätä päällä. Sitten ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Kuormitan itseäni, se on selvää.

Kun vain voisi hengittää ja olla omalla painollaan. Se voisi tehdä hyvää.

Kokeilen vaikka sitä, annan luvan itselleni päästää irti ja rauhoittua. Hyväksyn tunteet, oli niitä tai ei.

Ap

Päihteet on ehdottomasti jätettävä jos haluaa tutustua itseensä, tai saavuttaa sen mikä siellä nyt oikein oireilee tai mikä tämä juttu sisälläni on. Kaksi viikkoa juomatta on todella lyhyt aika siinä mielessä. Hyvä tietysti sekin, mutta ei siinä ihmeitä ehdi tapahtua, kuukausi juomatta niin alkaa jo vähän tilanne hahmottua .

Vierailija kirjoitti:

Aloitus kosketti minua jostain syystä. Ihailen kykyäsi reflektoida ja kirjoittaa.

Elämä ei ole asia, johon pyritään taikka mitä toivotaan, vaan se on sitä, mikä on.

Kaikilla meillä on joitain asioita. Heikkouksia ja pelkoja, epäonnistumista ja epävarmuutta.

Toivottavasti saat terapian järjestymään sellaisen ihmisen kanssa, jonka persoona ja työtapa sopivat sinulle.

Tämä. Ja minun mielestäni on ihanaa olla reilu 40vee, kun huomaa ettei ympäristökään ole enää niin ankara. Ennen kun jotain sanoi jollekin, niin tuntui että sitä heti verrattiin johonkin barometriin, kategorisoitiin, arvosteltiin, ja sen myötä joko hyväksyttiin tai moitittiin. Nykyään kun sanoo jollekin tutulle joka kysyy mitä kuuluu, että vois tässä paremminkin mennä, mutta koitetaan nyt räpiä jotenkin, niin siihen saa vain myötätuntoisen ja ymmärtäväisen, samaa kokeneen ihmisen lempeän hymyn. Mäin, näinhän se on.

Alkoholin käyttösi on täysin normaalin rajoissa jos juot n. 1 krt/kk vuositasolla, etkä silloinkaan ole jalattomana, joten voisiko tuon "syyttäminen" johtua siitä että koet ettet kelpaa tietyille ihmisille kuin juomaseuraksi?

Ihan perus kolemkympin kriisi ;) Menee kyllä ohi, teit jotain tai et :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.

Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.

Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.

Niin, alkoholin haluankin jättää kokonaan pois. Aivan kokonaan.

Olin tuossa taas hetki sitten kaksi viikkoa juomatta tippaakaan. Olo oli ihan ok. Ei ollut oikein tunteita enkä päässyt myöskään niihin kiinni, se oli möykky tuossa rintakehällä.

Yritin saada itseeni kontaktia. En vain saanut. En kuitenkaan tuntenut oloa masentuneeksikaan, joka oli positiivista tietysti.

Halusin eräänä iltana ottaa pari ja uteliaisuutta mietin jos sitten jokin pato lähtisi virtaamaan. Kuuntelin kaikkea mikä voisi koskettaa. No, ei tullut mitään, ehkä pari pientä kyyneltä.

Olo on niin outo ollut, kuin vain olisi lukossa. Sitten otan juotavaa tunteakseni jotain ja huomaan, että menee vain huonommin seuraavat päivät. Eli parempi olla ottamatta mitään.

Ehkä sellainen tunteettomuus ja tasaisuus on suojakin ja väline päästä eteenpäin. Se on vain niin uutta, että ajattelin siinä olevan jotain "vikaa". Ilmeisesti kuitenkin minun tulisi mielummin hyväksyä tilanteet kun yrittää aina saada jotain suurempaa aikaan. Ehkä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja yritän jostain syystä sabotoida elämää kun voisin vain hyväksyä hetken ja antaa olla.

En tiedä mistä se johtuu mutta usein taustalla on jokin sisäinen levottomuus, pitäisi olla jotain ja toimia. Kun olisi jokin hätä päällä. Sitten ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Kuormitan itseäni, se on selvää.

Kun vain voisi hengittää ja olla omalla painollaan. Se voisi tehdä hyvää.

Kokeilen vaikka sitä, annan luvan itselleni päästää irti ja rauhoittua. Hyväksyn tunteet, oli niitä tai ei.

Ap

Tuollainen tunteiden narkkaaminen kielii nuoruudesta tai vanhempana jostain mikä kumpuaa esim. lapsuuden kodista. On ihan normaalia ettei aikuinen ihminen jatkuvasti ole jokin tunne päällä, joka itke hysteerisesti tai naura. On myös tervettä että elelee menemään eikä analysoi koko ajan jokaista hengenvetoa ja ajatusta tai jonkin tunteen puutetta. Kuka sen määrää että jotain puuttuu jos itsestä tuntuu ihan ok:lta. Et luultavasti myöskään tule tuolla mietiskelylläsi löytämään yhtään mitään sen kummempaa, kunhan väsytät itseäsi ja annat itsesi luulla että on jokin poikkeustila meneillään, jolloin mieli ja keho väsyy. Ihminen yleensä ei ole mitenkään kummallinen tai muita viisaampi, hän vain kuvittelee niin samalla kun antaa ajatuksensa määrätä elämästään. Se on muka älykkään ja muita paremman ihmisen piirre, vaikka mitä älykästä siinä on ettei osaa sanoa itselleen että nyt riittää tämä pohtiminen.

Ymmärrän,itselläkään ei kaikki haaveet ole vielä toteutuneet,olen yli kolmekymppinen,lähelle 40. Sopivaa miestä ei ole tullut vastaan,aina kun kohtaa hyvän,se on varattu. Monet tutut jo naimisissa,perheet. Positiivinen elämänasenteeni on auttanut paljon. Kaikkeen elämässään ei voi vaikuttaa,rakkautta ei voi pakottaa. Vaihtoehtoja on punnittava omalla kohdalla,sopiiko mikä itselle. On pysähdyttävä ja tarkistettava elämänsä suuntaa uudelleen ja päivitettävä,valittava ehkä uusi polku,jos entinen ei enää vie minnekään ja elämä junnaa paikoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.

Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.

Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.

Niin, alkoholin haluankin jättää kokonaan pois. Aivan kokonaan.

Olin tuossa taas hetki sitten kaksi viikkoa juomatta tippaakaan. Olo oli ihan ok. Ei ollut oikein tunteita enkä päässyt myöskään niihin kiinni, se oli möykky tuossa rintakehällä.

Yritin saada itseeni kontaktia. En vain saanut. En kuitenkaan tuntenut oloa masentuneeksikaan, joka oli positiivista tietysti.

Halusin eräänä iltana ottaa pari ja uteliaisuutta mietin jos sitten jokin pato lähtisi virtaamaan. Kuuntelin kaikkea mikä voisi koskettaa. No, ei tullut mitään, ehkä pari pientä kyyneltä.

Olo on niin outo ollut, kuin vain olisi lukossa. Sitten otan juotavaa tunteakseni jotain ja huomaan, että menee vain huonommin seuraavat päivät. Eli parempi olla ottamatta mitään.

Ehkä sellainen tunteettomuus ja tasaisuus on suojakin ja väline päästä eteenpäin. Se on vain niin uutta, että ajattelin siinä olevan jotain "vikaa". Ilmeisesti kuitenkin minun tulisi mielummin hyväksyä tilanteet kun yrittää aina saada jotain suurempaa aikaan. Ehkä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja yritän jostain syystä sabotoida elämää kun voisin vain hyväksyä hetken ja antaa olla.

En tiedä mistä se johtuu mutta usein taustalla on jokin sisäinen levottomuus, pitäisi olla jotain ja toimia. Kun olisi jokin hätä päällä. Sitten ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Kuormitan itseäni, se on selvää.

Kun vain voisi hengittää ja olla omalla painollaan. Se voisi tehdä hyvää.

Kokeilen vaikka sitä, annan luvan itselleni päästää irti ja rauhoittua. Hyväksyn tunteet, oli niitä tai ei.

Ap

Olen huomannut, että nykyajan nuorilla aikuisilla on taipumus jotenkin korostetusti käpertyä itseensä, ja luulla, että kun vain tarpeeksi kauan tuijottaa omaan napaansa, niin sieltä löytyy joku valaistuminen. Ei se niin mene! 

Kuulostat ap siltä, että sinun päinvastoin olisi hyvä hakeutua muiden ihmisten joukkoon, löytää ns. oma laumasi. En tarkoita parisuhdetta, vaan ihan vaan ihmisiä, joiden kanssa voit viettää aikaa. Itselläni tällainen on muodostunut kuorosta, jonka perustin parin samanhenkisen kaverini kanssa. 

Moni elää toisten elämää. Elä itsesi näköistä elämää. Saatat juoda siksi ettet koe eläväsi toivotunlaista arkea. Kaverini juo naimisissa olevana. Oli raitis sinkkuna.

Mieti pariin otteeseen haluatko perheen toisten hyväksynnän vuoksi. Amazon Audible trialista pystyy kuuntelemaan hetken aikaa ilmaiseksi kirjoja. Hae alcoholic problem, i use to be miserable as fuck, depression, i was blind now i see, soul wounds.

Meinasin että vähän kuin minä, mutta meillä on aika paljon ikäeroa, mä olen 48... Sanon vaan, että hyvä ap että nyt jo tartut tähän ongelmaan, niin ehkä et koskaan päädy tilanteeseen jossa minä nyt olen, että haahuilet edelleen ja kun lopulta alat vähitellen saada hahmoa sille mitä haluaisit elämässä tehdä huomaat että ovet on jo menneet tai kovaa vauhtia menevät kiinni iän takia.

Esim. minä tajusin vasta viime kesänä, että suurin haaveeni olisi ollut saada perinteinen perhe, mies ja lapsia. No, vaihdevuodet on jo päällä, ei toteudu enää. Nuorempana en tiennyt haluanko miestäkään, ajattelin että antaa kohtalon päättää, jos tulee vastaan niin hyvä, jos ei niin hyvä sekin. Samalla kun ei ollut miestä tuli päädyttyä lapsettomaksi. Työn suhteen haahuilin myös, olin epämääräisen tyytymätön mutta silti olen ollut samassa työpaikassa yli 20 vuotta, valittaen joka päivästä. Nyt tiedän että haluaisin kokea ulkomailla töissä olon, mutta eipä lähes viisikymppistä enää oteta minnekään töihin siellä ulkomailla. Rapistuva keho myös asettaa omat rajoituksensa monille haaveille joita on alkanut pulpahdella mieleen, useimpia niitä ei pysty enäää toteuttamaan nivelrikkoineen ja muine vaivoineen.

Vierailija kirjoitti:

Olet oikeassa suunnassa ja mahdollisuuksia ei ole vielä menetetty. Hoida alkoholiongelma pois, vaikka vähentämällä tai naishypnoterapeutti tms. Silloin aistii selvemmin mitä haluaa ja kuka olisi sopivaa seuraa. Onko yrittäjyys tai eri paikkakunta parempi, jos etsii rauhaa. Voiko maapalloa tutkia laajemmin, mitä täällä on, usein jotkut katsovat vain yhtä tai kahta kohtaa. Entä saako vapaa-ajalle jotain kivaa tekemistä kotiin tms. Ideoi paperille. 

Ei ne ongelmat millään maiseman vaihdoksella ratkea.

Vierailija kirjoitti:

Meinasin että vähän kuin minä, mutta meillä on aika paljon ikäeroa, mä olen 48... Sanon vaan, että hyvä ap että nyt jo tartut tähän ongelmaan, niin ehkä et koskaan päädy tilanteeseen jossa minä nyt olen, että haahuilet edelleen ja kun lopulta alat vähitellen saada hahmoa sille mitä haluaisit elämässä tehdä huomaat että ovet on jo menneet tai kovaa vauhtia menevät kiinni iän takia.

Esim. minä tajusin vasta viime kesänä, että suurin haaveeni olisi ollut saada perinteinen perhe, mies ja lapsia. No, vaihdevuodet on jo päällä, ei toteudu enää. Nuorempana en tiennyt haluanko miestäkään, ajattelin että antaa kohtalon päättää, jos tulee vastaan niin hyvä, jos ei niin hyvä sekin. Samalla kun ei ollut miestä tuli päädyttyä lapsettomaksi. Työn suhteen haahuilin myös, olin epämääräisen tyytymätön mutta silti olen ollut samassa työpaikassa yli 20 vuotta, valittaen joka päivästä. Nyt tiedän että haluaisin kokea ulkomailla töissä olon, mutta eipä lähes viisikymppistä enää oteta minnekään töihin siellä ulkomailla. Rapistuva keho myös asettaa omat rajoituksensa monille haaveille joita on alkanut pulpahdella mieleen, useimpia niitä ei pysty enäää toteuttamaan nivelrikkoineen ja muine vaivoineen.

Ehkä aloit haaveilemaan perheestä vain siksi, koska tajusit (ehkä alitajuntaisesti), että et sitä tule enää saamaan. Sama noiden muiden kanssa. Et ole halunnut niitä aiemmin, kun ne olivat sinulle mahdollisia, vaan vasta nyt kun on myöhäistä olet alkanut haaveilemaan niistä. Tää on eräänlaista Sitten kun -elämää, mutta käänteisenä. Et ole tyytyväinen itseesi tai nykyiseen elämääsi ja kuvittelet, että jos vain olisi se perhe, niin kaikki olisi toisin ja olisit onnellinen jne. Ei se välttämättä kuitenkaan olisi niin. On paljon asioita mitä voisit nyt tehdä, mutta viestistäsi paistaa, ettei sinulla ole oikeasti halua tehdä mitään muuttaaksesi elämää. Ja perustelet ja uskottelet itsellesi noilla menetetyillä haaveilla, että nyt on jo myöhäistä edes yrittää mitään.

Haaveet myös muuttuvat elämän aikana ja iän myötä. On täysin luonnollista haaveilla vanhempana erilaisista asioista kuin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisyys itseäsi ja muita kohtaan voisi avata jotakin. Aluksi valehtelit ettet ole saavuttanut juuri mitään ja sitten sieltä löytyy pari koulutusta, työpaikoissa sut revitään käsistä ja ihmissuhteita on, terapiakin etsinnässä. Osa ei saa koko elämänsä aikana kaikkea tuota mitä sä olet saanut jo kolmekymppisenä. He eivät pääse koulutuksiin, saa niitä läpi, saa mitään töitä eikä kukaan muu kuin ehkä Kelan virkailija puhu heille.

Oma ajatuksesi asenteen muutoksesta kuulostaa toteutuksen arvoiselta. Muutama vuosi varmasti tuntuu pitkältä ajalta jos olo ei ole hyvä. Jos kuitenkin kokeilet edes mitä muutoksia kyvyilläsi voisi tehdä, ei se täysin samaan tilanteeseen johda kuin mitä nykyinen on. Olet kokemuksia rikkaampi vaikka tilanteesi ei muuttuisi nykyisestä esim. työtilanteen vaivattomuudessa.

Yritän olla rehellinen. Kysymys on siitä, että olen koko ajan tuntenut "etten ole saavuttanut mitään". Tässä yritän todella ymmärtää mikä ihme tämä oma kokemus oikein on.

Siis nuo koulutukset mitkä olen suorittanut, ovat sellaisia mihin pääsee suurin osa ihmisistä. Siis yhtään väheksyen ketään, tarkoitan, että olen mennyt sinne kouluun koska en kuitenkaan pärjäisi muuallakaan.

Sitten tehnyt töitä, ylitöitä ja todella tunnollisesti, jotta kelpaisin. Oli pakko antaa kaikkensa, jotta voisin edes pärjätä töissä enkä saisi potkuja.

Edelleen pelkään joka viikko, että uuvun uudestaan työelämässä. Siinä rajoilla mennään usein mutta yritän vain kestää koska minun on saatava rahat sinne terapiaankin.

Ihmissuhteet tosiaan ovat niitä, joissa juodaan. Siellä ei aina ole turvallista. Kuitenkin olen tottunut tietynlaiseen seuraan.

Onnellinen olen, että olen vanhempieni kanssa hyvissä väleissä vaikka olosuhteet ovat olleet mitä on.

Tiedän, että saan olla tyytyväinen että on töitä mutta kyllä siitä on aika iso hinta maksettu, pakko yrittää antaa itsestään paljon, jotta siellä pärjää.

En halua valehdella. En vain osaa itsekään sanoa, että mikä on se alavireys. Miksi olen ollut niin jotenkin poissa itsestäni. Kuin eläisi sumussa ja ulkopuolisena.

Elämä ei ole mutkatonta.

Ap

Tää maailmantilannekin, korona, sota ym. aiheuttaa just tuommoista. Ja tää perhanan marraskuu.

Jotenkin tunnistan hyvin samankaltaisia olotiloja vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin.

No, näistä elämän "saavutuksista". Olen viisikymppinen perheenäiti ja en ole koskaan ole ollut kunnolla työelämässä. Pari ammattia on.  Olenko minä sinusta "saavuttanut" jotain?  Töitä olen nyt hakemassa ja toivoisin niitä saavan vielä.  Kuka määrittää nämä elämän saavutukset?  Minulla ei ole ollut muuta identiteettiä kuin äiti ja vaimo.  Työelämästä en tiedä kohottaako vai latistaako minua. 

No minä olen pettynyt itseeni ja elämääni, vaikka olen naimisissa, hyvässä työssä ja kolmen lapsen vanhempi. Olen naimisissa väärän ihmisen kanssa, en usko enää koskaan löytäväni rakkautta enkä usko pääseväni siitä yli ja oppivani elämään täyspainoista elämää yksin. Ja saavuttamattoman elämän perään haikailu on minusta pahinta mahdollista elämän tuhlaamista. Mutta en osaa lopettaa. Joten jatkan päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen onnetonta elämääni.

Jeesus on tie, totuus ja elämä! Saattaa olla että sinulla ap on nyt etsikkoaika. Rukoilen teidän kaikkien puolesta että elämänne paranee ja että löydätte pelastuksen <3

Hyväksy elämäsi känniläisten kylãpyõrãnã ja tulevaisuutesi joko katkerana lapsettomana kissatätinä tai loppuunpalaneena alkoholìstí-yksinhuoltajana. Ei sinulla oikein mitään muutakaan tulevaisuuden mahdollisuuksia ole; itsehän olet jo kymmenen vuotta sitten tiesi valinnut.