Pettymys itseensä kun ei ole saanut "mitään" aikaiseksi elämässäni. Monet ovat naimisissa ja on lapsia, itse haahuilen päämäärättömästi

Mene vaikka jollekin kansalaisopistojen ryhmään harrastamaan sellaista mikä kiinnostaa tai kokeile ihan sellaista joka ei kiinnosta pätkääkään.Huomaat että olet ihan tavallinen persoona ja ei ole mitään superihmistä olemassakaan.Ja kun tulet kotiin harrastuksestasi niin sitten kuuntelet musiikkia niin huomaat että se onkin hienoa rentoutumista.Alkoholin tilalle vaihda joku tuoremehu ja iltapala tai kaakao.Nauti ja huomaat että elä tätä hetkeä,etkä ala miettimään että kukahan minun haudalla itkee aikanaan.

Itsesi kanssa kisailet, sanon minä. Mua vidutti ja otti päähän kun muut eivät ryyppää eivätkä polta tupakkaa, ja itselle se tuntui mahdottomalta ajatukselta. No eihän tuot kukaan muu päätä kuin minä itse, joten lopetin molemmat, ja nyt ei enää viduta se että itsellä on väsyneet keuhkot ja viinapöhö naamassa aamuisin.

Olen saanut aikaan sen, että pitkän työuran jälkeen saan nauttia tienesteistäni ihan itse.

Ilman kuppaavaa vaimoa ja rääkyviä lapsia.

M42

Aloitus kosketti minua jostain syystä. Ihailen kykyäsi reflektoida ja kirjoittaa.

Elämä ei ole asia, johon pyritään taikka mitä toivotaan, vaan se on sitä, mikä on.

Kaikilla meillä on joitain asioita. Heikkouksia ja pelkoja, epäonnistumista ja epävarmuutta.

Toivottavasti saat terapian järjestymään sellaisen ihmisen kanssa, jonka persoona ja työtapa sopivat sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan sama tilanne. Olen myös tosi yksinäinen, kun ainoat ihmiset joiden kanssa voisi viettää aikaa ovat päihdeongelmaisia ja siitä pyrin itse pääsemään irti. Olen miettinyt muuttoa pois täältä, mutta ensin pitää saada raha-asiat kuntoon. En tiedä olisiko siitäkään lopulta hyötyä eiköhän tämä sama olisi edessä myös muualla. Olen ollut ihan liian kiltti väärille ihmisille ja se on vienyt multa halun edes tutustua kehenkään, kun pelkään sen tekevän taas niin kipeää, kun paljastuu ettei ne ihmiset ole sitä mitä antavat ymmärtää.

Juuri näin. Tunnen samoin.

Olen myös yksinäinen tai jos haluan seuraa niin ne ovat juuri sitten sellaisia joiden kanssa juodaan ja saunotaan. Ei siinäkään vikaa ole silloin tällöin mutta silti, ei niitä todellisia tärkeitä suhteita oikein ole.

Ymmärrän, että sekin on oma vikani koska oikeasti pohjimmiltani tuntuu etten ole edes niiden arvoinen.

Siksi olen sabotoinut elämääni.

Tämä on aika hurjaa oivaltaa ja toivoisi, että jotain muutossa itsessään tapahtuisi. Voisi oikeasti alkaa elämään arvojensa mukaisesti.

Tsemppiä sinullekin. Ehkä me vielä löydetään oma tapa elää ja nauttia siitä aidosti.

Ap

Kun mietin omia ihmissuhteitani ja vertaan niitä muiden pari ja ystävyyssuhteisiin mietin ovatko ne todella niin aitoja muillakaan. Esittävätkö kaikki tavallaan sitä elämäänsä ja ovat löytäneet muita jotka tekevät samaa mutta oikeasti se yhteys heidän välillään ei ole niin aito ja vilpitön. Sen olen huomannut että lopulta jokainen ajaa omaa etuaan ja saa olla kyllä aivan todella onnekas jos on se yksikin oikea ystävä joka ei petä eikä jätä vaikka mikä tulisi. Ilman ystäviä tämä kaikki on vielä raskaampaa. En ripusta onneani muiden varaan mutta yksinäisyys syö sisältä mutta parempi tämä on kuin pyöriä ihmisten kanssa joille on vain hyödyke.

Kiitos ihanista viesteistänne.

Haluan vielä sanoa, että vaikka yritän ymmärtää tätä omaa tilannetta, tunteita ja kokemusta etten ole kiinni elämässä niin samalla tiedostan, että tämä on varmasti tuttua monien kohdalla. Tiedän, ettei minun vaikeuteni ja tarpominen ole mitenkään uniikkia, tiedän, että toisilla ei ole sitäkään mitä minulla on.

Olen ollut etuoikeutettu monissa asioissa elämässäni ja olen kiitollinen myös eräistä menneisyyden tapahtumista.

Keskustelun pointtina on varmaan ollut vain purkaa tätä melankolista olotilaa. Siis kun tämä on kestänyt jo muutaman vuoden ja elämä lipunut ohi tai siltä se tuntuu. Sitä on alkanut pelkäämään varmaan turhaan, että tähänkö elämäni jämähti.

Tämä kaikki tunne tuli väkivaltaisen suhteen jälkeen. Minä jotenkin taannuin ja sen jälkeen olen ollut kuplassa jossa olen kokenut pirunmoista merkityksettömyyttä. Tuon tapahtuneen ei pitäisi vaikuttaa koko elämään ja olisi jo aika siirtyä eteenpäin mutta sitä on tuntenut jäävänsä sisäisesti johonkin outoon tyhjyyteen. Moni asia on ympärillä mennyt eteenpäin mutta silti sitä on kuin olisi paikoillaan sisäisesti. Se tästä varmaan tekee tuskaista ja yrittää keksiä keinoa ja ymmärrystä, että mitä on tapahtunut ja miten sitä pääsee eteenpäin.

Ehkä tämä vain tuntuu loputtomalta mutta tulee taas uusi ovi joka vie merkityksen tältä ajalta pois ja elän ihan muunlaista elämää. Niin on usein käynyt.

Pelko ehkä hidastaa minua katsomasta mitä siellä oven takana on ja olen jäänyt murehtimaan, miettimään jos en jaksakkaan taas uutta alkua. Ne vie aina voimia ja samalla tietenkin on oikeastaan se vastaus muutokseen. Kun vain uskaltaisi nyt tehdä se mitä pitää tehdä.

Eli mennä ihmisten luokse, vaikka diakoniaan. Alkaa olemaan taas utelias ja positiivinen. Kun vain ottaisi sen tarmonsa taas käyttöön, että kyllä minä tästäkin selviän ja luotan muutoksen voimaan.

Se on ollut ehkä vaikeinta, että on jäänyt tuleen makaamaan vaikka aika olisi jo nousta.

Pitäisi nyt oikein kunnolla fokusoida, että mikä on nyt seuraava askel. Tietenkin juomattomuus, ehkä se ensi askeleeksi riittää mutta täytyy kyllä miettiä, että mitä kohti haluan mennä. En tiedä vielä.

Ap

Elämässä ei tapahdu ihmeitä. Korkki kiinni, terapiaan tai mitä vain tilalle. Mietit tavoitteet, mitä haluat ja alat tehdä sinnikkäästi töitä tavoitteiden eteen. Eli ala elämään. Hyvä, että asia alkoi vaivaamaan, vielä ehdit muutokseen!

Luulin että nyt tulee kovaa settiä mutta jos oletkin alle 30, blääh. Jos kirjoitat vielä 60 vuotiaana noin, sitten voin sympatisoida.

Nyt sinulla on vielä aikaa.

1. Sillä miten muilla menee ei ole väliä. Pidä fokus itsessäsi. Älä vertaile.

2. Pidä huoli ainoastasi eli itsestä. Vähennä juomista, mene esim AA ryhmään tai A-kiltaan. Baarin sijaan käy elokuvissa. Käy ryhmissä.

Syö terveellisemmin ja harrasta liikuntaa. Lue, funtsi, katsele.

Harva asia on täysin hyvä tai paha mutta kaikki on johonkin suuntaan. Mieti mihin suuntaan.

Tiedän senkin, että olen suhteellisen nuori ja ehkä nurehdin turhasta. Nämä silti ovat aitoja tunteita, jotka ovat lamauttaneet minut.

Sitä pohdin, että miksi ihmeessä tunnen näin ja mitä tämä oikein on.

Miksi en vain nouse ja lähde tekemään niitä asioita, jotka olisivat itselleni hyväksi. Se tässä on se sellainen solmu päässäni.

Varmasti nauran itselleni joskus kun mietin tätä kriiseilyäni. Eihän tässä ole järkeä.

Ehkä minulla on kiire jonnekin ja syyllistän itseäni tästä pysähtyneisyydestä. Ehkä olen liian kriittinen.

On myös asioita joita häpeän kovasti. Se on saanut todella suuret mittasuhteet. Olen ollut sellaisissa suhteissa että olen antanut sen vain vaikuttaa omakuvaani. Se on jotenkin saanut lamaantumaan.

Kun vain saisi selkoa, että mikä tässä nyt on se juttu. Miksi koen näin kun koen.

Tätä on hankalaa selittää mutta ainakin kirjoittaminen auttaa ja saa ehkä vähän jäsentelemään tätä tilannetta.

Ap

Voi tsiisus mitä itsesääliä ja sontaa...

Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.

Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.

Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.

Ole itsellesi armollinen. Hyväksy, että tilanne on nyt tämä. Elämä on mennyt näin, viime vuodet on menneet näin. Katse tulevaan. Ei sinun kannata ruoskia itseäsi menneestä eikä edes nykyisyydestäsi. Uskon, että pysähtyneisyyden tunne johtuu osittain alkoholin vaikutuksesta ja osittain luultavasti masennuksesta tai ahdistuksesta, jota väkivallan kokemuksesi aiheuttavat. Tietenkin vaikeudet vaikuttavat omaan jaksamiseen ja ajatteluun. Se ei tarkoita, että tilanne olisi tämä tai jatkuisi tällaisena ikuisesti. Yritä uskoa muutoksen mahdollisuuteen ja ota pikku askelia.

Lisääntyminen ja naimisissa olo ei nyt ole kummoinen "saavutus"

Vierailija kirjoitti:

Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.

Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.

Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.

Niin, alkoholin haluankin jättää kokonaan pois. Aivan kokonaan.

Olin tuossa taas hetki sitten kaksi viikkoa juomatta tippaakaan. Olo oli ihan ok. Ei ollut oikein tunteita enkä päässyt myöskään niihin kiinni, se oli möykky tuossa rintakehällä.

Yritin saada itseeni kontaktia. En vain saanut. En kuitenkaan tuntenut oloa masentuneeksikaan, joka oli positiivista tietysti.

Halusin eräänä iltana ottaa pari ja uteliaisuutta mietin jos sitten jokin pato lähtisi virtaamaan. Kuuntelin kaikkea mikä voisi koskettaa. No, ei tullut mitään, ehkä pari pientä kyyneltä.

Olo on niin outo ollut, kuin vain olisi lukossa. Sitten otan juotavaa tunteakseni jotain ja huomaan, että menee vain huonommin seuraavat päivät. Eli parempi olla ottamatta mitään.

Ehkä sellainen tunteettomuus ja tasaisuus on suojakin ja väline päästä eteenpäin. Se on vain niin uutta, että ajattelin siinä olevan jotain "vikaa". Ilmeisesti kuitenkin minun tulisi mielummin hyväksyä tilanteet kun yrittää aina saada jotain suurempaa aikaan. Ehkä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja yritän jostain syystä sabotoida elämää kun voisin vain hyväksyä hetken ja antaa olla.

En tiedä mistä se johtuu mutta usein taustalla on jokin sisäinen levottomuus, pitäisi olla jotain ja toimia. Kun olisi jokin hätä päällä. Sitten ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Kuormitan itseäni, se on selvää.

Kun vain voisi hengittää ja olla omalla painollaan. Se voisi tehdä hyvää.

Kokeilen vaikka sitä, annan luvan itselleni päästää irti ja rauhoittua. Hyväksyn tunteet, oli niitä tai ei.

Ap

Eipä nuo "oikeanlaisen" ihmisen roolitkaan ole niin kauhean syvällisiä ja merkitystäyteisiä. Osa vähän hölmöjäkin. 

Olen jo päälle nelikymppinen ja ajelehtinut koko elämäni. Toki välissä olin viitisentoista vuotta töissä, muttei siinäkään tuntunut mitään järkeä olevan. Tuntuu vaan että tässä pelkästään vanhempien ja itsensä loppua odottelee. Yritin myös parisuhdetta, mutten tiedä mitä hiton pelleilyä sekin oli. Siinäkin olin vähän kuin joku zombi enkä saanut itsestäni irti mitään, samalla kun toinen oli aivan innoissaan.

Pahoittelut etten vastaa viesteihin yksitellen.

Luen kuitenkin niitä uudestaan. Yritän oivaltaa jotain minkä teistä monet tuntuvat näkevän tässä elämässä.

Todella hyviä vinkkejä ja esimerkiksi nuo konkreettiset neuvot, että lopeta juominen, mene urheilemaan tai mitä vain niin ovat aivan totta.

Ennen olen ajatellut, että enhän minä voi lähteä tuonne mitään tekemään. En tiedä miksi se on ollut niin vahva tunne mutta kun oikeasti syvennyn, että menen ulos ja liikun niin se tuo jo itsessäni jonkinlaista voimaa esille jonka olen luullut kadottaneeni. Olen ollut liikkuva ihminen ennen ja hyvässä kunnossa, vahva fyysisesti.

En siis tiedä miksi ihmeessä olen sulkenut itseni tuon ulkopuolelle ajatellen sen olevan jotain elämää suurempaa mennä edes liikkumaan ja ulos raitistumaan. Eikö kuulosta todella oudolta? Tätä tässä olen pohtinut että miksi en anna itselleni lupaa ja suo normaaleja asioita, nehän ovat minulla aivan yhtä mahdollisia. Lukko on ollut pään sisässä.

En käsitä tätä, ehkä se on se alkoholiongelma joka on saanut omaan pieneen maailmaansa vaipumaan. En ymmärrä sitäkään miksi ikinä aloin juomaan niin paljoa. Olen ollut ihan itseltäni kadoksissa, aivan eri ihminen silloin kun olen lähtenyt sitä polkua kulkemaan joka on ollut vahingollista. Sitä minun siellä terapiassa täytyy käsitellä, että miksi olen hylännyt itseni.

Tällaisista pienistä asioista minun lähdettävä liikkeelle. Ihan vain kävely ulkona ilman, että liimaan siihen ennakkoluuloja ja jämähdän.

En ole niin surkea kun kuvittelen. Olen ollut todella toimelias ja kyennyt myös ihmeellisiin asioihin ja olen ajatellut, että se olisi vain kadonnut se voima jonnekin.

Erikoisia oivalluksia sitä saakin kun alkaa miettimään. Tiedän miten pieniltä asioita nämä kuulostavat mutta todella olen vain lakannut jossain vaiheessa elämään kuten itse todella haluaisin ja on ollut kiire tuhota terveyttään. Se on aika erikoista mielestäni kun yritän tässä olla rehellinen.

Ap

Rehellisyys itseäsi ja muita kohtaan voisi avata jotakin. Aluksi valehtelit ettet ole saavuttanut juuri mitään ja sitten sieltä löytyy pari koulutusta, työpaikoissa sut revitään käsistä ja ihmissuhteita on, terapiakin etsinnässä. Osa ei saa koko elämänsä aikana kaikkea tuota mitä sä olet saanut jo kolmekymppisenä. He eivät pääse koulutuksiin, saa niitä läpi, saa mitään töitä eikä kukaan muu kuin ehkä Kelan virkailija puhu heille.

Oma ajatuksesi asenteen muutoksesta kuulostaa toteutuksen arvoiselta. Muutama vuosi varmasti tuntuu pitkältä ajalta jos olo ei ole hyvä. Jos kuitenkin kokeilet edes mitä muutoksia kyvyilläsi voisi tehdä, ei se täysin samaan tilanteeseen johda kuin mitä nykyinen on. Olet kokemuksia rikkaampi vaikka tilanteesi ei muuttuisi nykyisestä esim. työtilanteen vaivattomuudessa.

Olet niin nuori, että ehdit tehdä vielä vaikka mitä hyviä ja kivoja asioita. Matkustelua? Tsemppiä!

Et ole yksin ap täällä toinen "haahuilija".