Lue keskustelun säännöt.
Pettymys itseensä kun ei ole saanut "mitään" aikaiseksi elämässäni. Monet ovat naimisissa ja on lapsia, itse haahuilen päämäärättömästi
03.11.2022 |
Joskus on epätodellista katsoa omaa elämäänsä.
Olen ollut aika isoissa ongelmissa jo nuoruudesta. En ole kyennyt lopulta muuta kuin vain selviämään jotenkuten. Vuodet vierivät ja olen samassa pisteessä
Olen myös alkoholisoitunut ja odotan jonkun ihmeen tapahtuvan. Samalla odotan, että kaikki vain loppuisi.
Oloni on ulkopuolinen ja olen ihan raihnistunut tässä viime vuosien aikana. Muutama ammatti on ja töitä riittää. En kuitenkaan hädin tuskin jaksaisi oravanpyörää mutta pakko sitä on jotenkin saada tilinsä tehtyä.
Miehistä ei merkkiäkään, ei niistä hyvistä.
Olen tosi ihana ihminen oikeastikin, olen ymmärtänyt sen näin jälkeen päin. Olen ollut liian hyväntahtoinen ja sitten vain menettänyt voimani ja nykyään on vaikeaa tehdä oikein mitään hyviä päätöksiä.
Menneisyys seuraa perässä vaikka yritän keskittyä tähän hetkeen.
Sitä ajelehtii. Pelkää, että on jäänyt paitsi ja juna meni jo. Onneksi tässä on vielä muutama vuosi aikaa kolmekymppisiin mutta en tiedä saanko elämässäni palasia kohdalleen.
Tämä on vain niin epätodellista, miten tähän tilanteeseen on oikein joutunut, ettei elämää juuri ole. On vain painava taakka ja olen ihan loppu kannattelemaan sitä. Voi kun jotain sellaista tapahtuisi itsessäni, että saisin vain tarmoa nousta ylös ja todella alkaa elämään.
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meinasin että vähän kuin minä, mutta meillä on aika paljon ikäeroa, mä olen 48... Sanon vaan, että hyvä ap että nyt jo tartut tähän ongelmaan, niin ehkä et koskaan päädy tilanteeseen jossa minä nyt olen, että haahuilet edelleen ja kun lopulta alat vähitellen saada hahmoa sille mitä haluaisit elämässä tehdä huomaat että ovet on jo menneet tai kovaa vauhtia menevät kiinni iän takia.
Esim. minä tajusin vasta viime kesänä, että suurin haaveeni olisi ollut saada perinteinen perhe, mies ja lapsia. No, vaihdevuodet on jo päällä, ei toteudu enää. Nuorempana en tiennyt haluanko miestäkään, ajattelin että antaa kohtalon päättää, jos tulee vastaan niin hyvä, jos ei niin hyvä sekin. Samalla kun ei ollut miestä tuli päädyttyä lapsettomaksi. Työn suhteen haahuilin myös, olin epämääräisen tyytymätön mutta silti olen ollut samassa työpaikassa yli 20 vuotta, valittaen joka päivästä. Nyt tiedän että haluaisin kokea ulkomailla töissä olon, mutta eipä lähes viisikymppistä enää oteta minnekään töihin siellä ulkomailla. Rapistuva keho myös asettaa omat rajoituksensa monille haaveille joita on alkanut pulpahdella mieleen, useimpia niitä ei pysty enäää toteuttamaan nivelrikkoineen ja muine vaivoineen.
Ehkä aloit haaveilemaan perheestä vain siksi, koska tajusit (ehkä alitajuntaisesti), että et sitä tule enää saamaan. Sama noiden muiden kanssa. Et ole halunnut niitä aiemmin, kun ne olivat sinulle mahdollisia, vaan vasta nyt kun on myöhäistä olet alkanut haaveilemaan niistä. Tää on eräänlaista Sitten kun -elämää, mutta käänteisenä. Et ole tyytyväinen itseesi tai nykyiseen elämääsi ja kuvittelet, että jos vain olisi se perhe, niin kaikki olisi toisin ja olisit onnellinen jne. Ei se välttämättä kuitenkaan olisi niin. On paljon asioita mitä voisit nyt tehdä, mutta viestistäsi paistaa, ettei sinulla ole oikeasti halua tehdä mitään muuttaaksesi elämää. Ja perustelet ja uskottelet itsellesi noilla menetetyillä haaveilla, että nyt on jo myöhäistä edes yrittää mitään.
Haaveet myös muuttuvat elämän aikana ja iän myötä. On täysin luonnollista haaveilla vanhempana erilaisista asioista kuin nuorena.
Joo tässä on kyllä paljon ajateltavaa. Olen aina ollut saamaton ja laiska tekemään käytännössä mitään, ehkä tosiaan siksi keskityn miettimään asioita joita en voi enää / ei siis tarvitse lähteä oikeasti tekemään. Ja ne asiat jotka olisi mahdollisia ei kiinnosta, koska se tarkoittaisi että pitäisi vääntäytyä ulos rutiineihin urautuneesta erakkoelämästään ja oikeasti tehdä jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useat liitot ja suhteet on ihan kammottavia. Lapset on usein kammottavia. Ei avioliitto tai perhe ole mikään saavutus, eikä elämässä ole tarkoitus saavuttaa yhtään mitään.
Pitää vain itse keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meinasin että vähän kuin minä, mutta meillä on aika paljon ikäeroa, mä olen 48... Sanon vaan, että hyvä ap että nyt jo tartut tähän ongelmaan, niin ehkä et koskaan päädy tilanteeseen jossa minä nyt olen, että haahuilet edelleen ja kun lopulta alat vähitellen saada hahmoa sille mitä haluaisit elämässä tehdä huomaat että ovet on jo menneet tai kovaa vauhtia menevät kiinni iän takia.
Esim. minä tajusin vasta viime kesänä, että suurin haaveeni olisi ollut saada perinteinen perhe, mies ja lapsia. No, vaihdevuodet on jo päällä, ei toteudu enää. Nuorempana en tiennyt haluanko miestäkään, ajattelin että antaa kohtalon päättää, jos tulee vastaan niin hyvä, jos ei niin hyvä sekin. Samalla kun ei ollut miestä tuli päädyttyä lapsettomaksi. Työn suhteen haahuilin myös, olin epämääräisen tyytymätön mutta silti olen ollut samassa työpaikassa yli 20 vuotta, valittaen joka päivästä. Nyt tiedän että haluaisin kokea ulkomailla töissä olon, mutta eipä lähes viisikymppistä enää oteta minnekään töihin siellä ulkomailla. Rapistuva keho myös asettaa omat rajoituksensa monille haaveille joita on alkanut pulpahdella mieleen, useimpia niitä ei pysty enäää toteuttamaan nivelrikkoineen ja muine vaivoineen.
Ehkä aloit haaveilemaan perheestä vain siksi, koska tajusit (ehkä alitajuntaisesti), että et sitä tule enää saamaan. Sama noiden muiden kanssa. Et ole halunnut niitä aiemmin, kun ne olivat sinulle mahdollisia, vaan vasta nyt kun on myöhäistä olet alkanut haaveilemaan niistä. Tää on eräänlaista Sitten kun -elämää, mutta käänteisenä. Et ole tyytyväinen itseesi tai nykyiseen elämääsi ja kuvittelet, että jos vain olisi se perhe, niin kaikki olisi toisin ja olisit onnellinen jne. Ei se välttämättä kuitenkaan olisi niin. On paljon asioita mitä voisit nyt tehdä, mutta viestistäsi paistaa, ettei sinulla ole oikeasti halua tehdä mitään muuttaaksesi elämää. Ja perustelet ja uskottelet itsellesi noilla menetetyillä haaveilla, että nyt on jo myöhäistä edes yrittää mitään.
Haaveet myös muuttuvat elämän aikana ja iän myötä. On täysin luonnollista haaveilla vanhempana erilaisista asioista kuin nuorena.Joo tässä on kyllä paljon ajateltavaa. Olen aina ollut saamaton ja laiska tekemään käytännössä mitään, ehkä tosiaan siksi keskityn miettimään asioita joita en voi enää / ei siis tarvitse lähteä oikeasti tekemään. Ja ne asiat jotka olisi mahdollisia ei kiinnosta, koska se tarkoittaisi että pitäisi vääntäytyä ulos rutiineihin urautuneesta erakkoelämästään ja oikeasti tehdä jotain.
Lähes kaikki tekeminen on ihan turhaa hosumista, paitsi jos se on oikeasti hauskaa. Monet tekevät juttuja vain että voisivat raportoida someen tehneensä jotain.
Vaikeaa on itseni neuvoa mitään, mutta kirjoituksesi tuntui tutulta. Olen itsekin vähän alle 30 v nainen. Minulle ei ole edes ammattia lukion jälkeen. Kiusattiin sinne asti ja se jätti jälkensä. Itsetunto todella huono ja jännitän kaikkea. En viihdy ihmisten kanssa, mutta samalla olen yksinäinen. Ei ole yhtään ystävää. Välillä todella surullinen olo, mutta tietysti vikaa on itsessäkin. En oikein halua päästää ketään lähelleni. Toisaalta aikuisena näyttää monen olevan vaikeaa ystäviä löytää. Tämä vaikka olisi kuinka rohkea tyyppi. Itseä pelottaa myös se, etten pärjään työelämässä. Se kaikki minulle melko vierasta ja pitäisi olla niin rohkea ja sosiaalinen tyyppi. Väsyn kovasti jos yritän olla sellainen "pärjäävä", ihminen. Kaikki jännitys ja melu vie viimeisetkin voimat. Samalla ikävää myöntää se, kun moni kestää paljonkin. Kirjoitit, että olet vain menettänyt voimasi. Itsestäni tuntuu samalta, vaikka toisaalta jos katsoo elämääni niin minunhan pitäisi jaksaa paljon. Nuoruusvuodet ikävinä juttuineen ja sen jälkeisine vuosineen vaan olivat liikaa. Olen välillä voinut paremmin. Sitten taas nykyisin esim unettomuutta. Kestän jos saan elää itsekseni ja ei tarvi kovin paljon pistää itseään likoon. Sitten, kun pitäisi jaksaa jotain enemmän niin ei oikein tule mitään. Mietin samalla sitä, että eikä irtallisuuden tunne ole melko tavallinen. Itsekään jos mietin elämääni niin en ole kiinni oikeastaan missään. Olen työtön ilman ystäviä ja läheisiä hyvin vähän. En tapaa oikeastaan ketään. Satun nyt vaan asumaan täällä missä olen, mutta en omaa mitään juuria tänne. Ymmärrän myös sen, että jokainen vastaa elämästään. Samoin sen, että "ei saa toivoa liikaa" jne, kun joku kirjoitti miksi täytyy saavuttaa niin paljon yms. En itsekään halua saavuttaa mitään suurempaa tai halua mitään luksus elämää, mutta minusta on inhimillistä välillä toivoa erilaista elämää. On ihan ok jos tuntee surua esim yksinäisyydestään tai siitä ettei oikein pärjää tai jaksa niin hyvin. Minusta se sallitaan.
Samoin joku kirjoitti, että ihminen vaan päättää onko onnellinen vai ei. Kyllä olosuhteet ja esim muut ihmiset ja kaikki muu elämässä vaan vaikuttaa kaikkeen. Muuten jokainen ihminen olisi onnellinen nappia painamalla. Samalla ei saa käsittää väärin ja minullekin yleensä riittää pienet jutut ja en vaadi paljon. Välillä silti ikäviä ajatuksia kaikesta varsinkin jos monet sellaiset asiat mitä pitää tärkeinä ovat liian kaukana ja saavuttamattomissa. Ehkä jokaisella on myös oma tarina ja elämä joka vaikuttaa. Itse olen kerännyt sitä surua jo pitkän aikaa jos miettii elämääni. Sori valitus ja ap tuskin tästä apua saa.
Mielestäni on rohkeaa olla tekemättä kaikkea mitä yhteiskunta odottaa jokaisen tekevän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa on itseni neuvoa mitään, mutta kirjoituksesi tuntui tutulta. Olen itsekin vähän alle 30 v nainen. Minulle ei ole edes ammattia lukion jälkeen. Kiusattiin sinne asti ja se jätti jälkensä. Itsetunto todella huono ja jännitän kaikkea. En viihdy ihmisten kanssa, mutta samalla olen yksinäinen. Ei ole yhtään ystävää. Välillä todella surullinen olo, mutta tietysti vikaa on itsessäkin. En oikein halua päästää ketään lähelleni. Toisaalta aikuisena näyttää monen olevan vaikeaa ystäviä löytää. Tämä vaikka olisi kuinka rohkea tyyppi. Itseä pelottaa myös se, etten pärjään työelämässä. Se kaikki minulle melko vierasta ja pitäisi olla niin rohkea ja sosiaalinen tyyppi. Väsyn kovasti jos yritän olla sellainen "pärjäävä", ihminen. Kaikki jännitys ja melu vie viimeisetkin voimat. Samalla ikävää myöntää se, kun moni kestää paljonkin. Kirjoitit, että olet vain menettänyt voimasi. Itsestäni tuntuu samalta, vaikka toisaalta jos katsoo elämääni niin minunhan pitäisi jaksaa paljon. Nuoruusvuodet ikävinä juttuineen ja sen jälkeisine vuosineen vaan olivat liikaa. Olen välillä voinut paremmin. Sitten taas nykyisin esim unettomuutta. Kestän jos saan elää itsekseni ja ei tarvi kovin paljon pistää itseään likoon. Sitten, kun pitäisi jaksaa jotain enemmän niin ei oikein tule mitään. Mietin samalla sitä, että eikä irtallisuuden tunne ole melko tavallinen. Itsekään jos mietin elämääni niin en ole kiinni oikeastaan missään. Olen työtön ilman ystäviä ja läheisiä hyvin vähän. En tapaa oikeastaan ketään. Satun nyt vaan asumaan täällä missä olen, mutta en omaa mitään juuria tänne. Ymmärrän myös sen, että jokainen vastaa elämästään. Samoin sen, että "ei saa toivoa liikaa" jne, kun joku kirjoitti miksi täytyy saavuttaa niin paljon yms. En itsekään halua saavuttaa mitään suurempaa tai halua mitään luksus elämää, mutta minusta on inhimillistä välillä toivoa erilaista elämää. On ihan ok jos tuntee surua esim yksinäisyydestään tai siitä ettei oikein pärjää tai jaksa niin hyvin. Minusta se sallitaan.
Samoin joku kirjoitti, että ihminen vaan päättää onko onnellinen vai ei. Kyllä olosuhteet ja esim muut ihmiset ja kaikki muu elämässä vaan vaikuttaa kaikkeen. Muuten jokainen ihminen olisi onnellinen nappia painamalla. Samalla ei saa käsittää väärin ja minullekin yleensä riittää pienet jutut ja en vaadi paljon. Välillä silti ikäviä ajatuksia kaikesta varsinkin jos monet sellaiset asiat mitä pitää tärkeinä ovat liian kaukana ja saavuttamattomissa. Ehkä jokaisella on myös oma tarina ja elämä joka vaikuttaa. Itse olen kerännyt sitä surua jo pitkän aikaa jos miettii elämääni. Sori valitus ja ap tuskin tästä apua saa.
Ei onnellisuutta voi tosta vaan päättää, sen pitää kummuta luontevasti. Samoin kuin rakastumista ei voi vain päättää.
Sen sijaan voi tietenkin yrittää olla kiitollinen kaikesta mikä on hyvin ja keskittyä positiivisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Luulin että nyt tulee kovaa settiä mutta jos oletkin alle 30, blääh. Jos kirjoitat vielä 60 vuotiaana noin, sitten voin sympatisoida.
Nyt sinulla on vielä aikaa.1. Sillä miten muilla menee ei ole väliä. Pidä fokus itsessäsi. Älä vertaile.
2. Pidä huoli ainoastasi eli itsestä. Vähennä juomista, mene esim AA ryhmään tai A-kiltaan. Baarin sijaan käy elokuvissa. Käy ryhmissä.
Syö terveellisemmin ja harrasta liikuntaa. Lue, funtsi, katsele.
Harva asia on täysin hyvä tai paha mutta kaikki on johonkin suuntaan. Mieti mihin suuntaan.
Minusta taas on ihan hyvä, että joku osaa kirjoittaa noinkin hyvin ajatuksistaan kuin ap. Olen itse samanikäinen nainen ja minusta oli "kiva" lukea etten ole ainoa joka suree elämäänsä ja on irrallinen sekä yksinäinen. Tämä kaikki saa itsenikin miettimään asioita. Minusta on myös ihan selvää se, että jos esim tätä yhteiskunta tai jopa maailmantilannetta yms niin kyllä moni voi huonosti. Kirjoitin jo yhden viestin missä käsittelin esim yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Olen itsekin lähes "näkymätön" ihminen ja menneisyyden kokemukset itselläkin taakkana edelleen. Sen vuoksi osaan kyllä samaistua myös ap:n viestiin. Minulle se ei ole vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun kovasti.
Toisen kokemuksen mukaan annettu neuvo ei välttämättä toimi. Kerron kuitenkin millä itse pääsin yli ongelmallisesta juomisesta.
Ensin eristäydyin siitä porukasta jossa join.
Yksin ei tehnyt mieli juopotella. Tutustuin pikkuhiljaa ihan uusiin ihmisiin, tuttava kerrallaan.
Sitten yritin motivoida itseäni päihteettömyyteen laskeskelemalla miten monta rahaa viinaksiin aiemmin meni ja mitä kivaa/hyödyllistä voisin säästyneillä rahoilla hankkia. No ei toiminut minun kohdallani ja vedin säästöilläni hirveän kuukauden rännin.
Sitten syyllistin itseäni juopottelusta ja siitä miten hirveä akka olin aina kännissä. Se toimi vähän ja aloitin selvistelyn alusta.
Välillä taas lipsahti ja päiväkalja muuttuikin örvellykseksi ja seuraavana maanantaina aloitin selvän kauden alusta. Soudin ja huopasin päätökseni kanssa.
Pikkuhiljaa juominen kuitenkin väheni kuin itsestään. Join vähemmän ja harvemmin. Jos lähdin päiväkaljalle otin vain kaksikymppisen mukaan baariin ja jätin lompakon kotiin etten edes saisi enempää juomista vaikka haluaisin. Jos menin jonnekkin möksälle, otin vain mietoja mukaan ja vain sen verran kuin aioin juoda. Vaihdoin pirkkakaljan sellaisiin oluisiin joiden mausta oikeasti tykkäsin ja totuttelin myös aljoholittomiin drinkkeihin.
Sekin toi perspektiiviä, että olin entisessä ryyppyseurassani itse parin kaljan turvin ja suht selvillä silmillä oikeasti näin, millaista örvellystä muut harrastivat. Se oli rasittavaa ja kiusallista.
Sitten kun lopulta olin ollut juomatta kolmisen kuukautta putkeen huomasin yhtenä aamuna että oloni ja mielialani olikin aika kevyt ja hyvä.
Tähänkin on ilmeisesti syynä se että alkoholi sieppaa aivojen serotoniinivarastot tyhjiksi ja serotoniitason korjaantumiseen menee muutama tipaton kuukausi. Siksi krapulat on henkisesti niin hirveitä.
Nyt juon noin kolmen kuukauden välein (ja silloinkin helposti lipsahdan hölmöilemään ja sammumaan - mihinkä tiikeri raidoistaan pääsis)
The end
Olet alle 30v eli ehdit vielä! Nyt terapiaan ja oma pää kuntoon + työelämän asiat järjestykseen.
Ja sitten vaan kaikki effortti tasapainoisen miehen etsintään.
Itse sain lapseni 37v ja 39v ja nyt 45v elän edelleen elämäni parhaimpia vuosia. En minäkään olisi nuorempana voinut kuvitella tällaista henkistä rikkautta ja rakkauden määrää elämääni, mutta kaikki pyritselyni vaikeuksista kannatti!
Mutta nyt ekana: se oma pää kuntoon! Alkoholistina et voi olla kenenkään äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet alle 30v eli ehdit vielä! Nyt terapiaan ja oma pää kuntoon + työelämän asiat järjestykseen.
Ja sitten vaan kaikki effortti tasapainoisen miehen etsintään.
Itse sain lapseni 37v ja 39v ja nyt 45v elän edelleen elämäni parhaimpia vuosia. En minäkään olisi nuorempana voinut kuvitella tällaista henkistä rikkautta ja rakkauden määrää elämääni, mutta kaikki pyritselyni vaikeuksista kannatti!Mutta nyt ekana: se oma pää kuntoon! Alkoholistina et voi olla kenenkään äiti.
En ole yhtään varma että asiat pitäisi "järjestää" samoin kuin useimmilla on. Kannattaa ihan oikeasti miettiä millaisen elämän haluaa eikä vaan etsiä jotain miestä että ehtisi synnyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet alle 30v eli ehdit vielä! Nyt terapiaan ja oma pää kuntoon + työelämän asiat järjestykseen.
Ja sitten vaan kaikki effortti tasapainoisen miehen etsintään.
Itse sain lapseni 37v ja 39v ja nyt 45v elän edelleen elämäni parhaimpia vuosia. En minäkään olisi nuorempana voinut kuvitella tällaista henkistä rikkautta ja rakkauden määrää elämääni, mutta kaikki pyritselyni vaikeuksista kannatti!Mutta nyt ekana: se oma pää kuntoon! Alkoholistina et voi olla kenenkään äiti.
En ole yhtään varma että asiat pitäisi "järjestää" samoin kuin useimmilla on. Kannattaa ihan oikeasti miettiä millaisen elämän haluaa eikä vaan etsiä jotain miestä että ehtisi synnyttää.
Aloittaja kertoi haluavansa parisuhteen ja perheen. Meitä on paljon jotka kokevat ettei elämässä ole mitään tärkeämpää, arvokkaampaa, rakkaampaa ja rikkaampaa kuin oma perhe ja sen eteen on valmis tekemään kaikkensa.
Ole sinä ihan rauhassa vela, mutta älä arvostele muita siitä jos he haluavat kokea perheonnen.
-Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla ei mene elämä samaa rataa. Mietin mitä elämältäsi haluat, koska et ole vielä liian vanha hankkimaan perhettä, jos haluat perheen. Ilmeisesti sinun kannattaisi ensimmäiseksi hakea apua alkoholismiisi. Tuon kaltainen ongelma vie juuri niitä voimia ja vaikuttaa mielialaan.
Olet ensinnäkin tosi nuori. Elämä ei ole suoraviivaista, jotkut hakevat vähän isomman mutkan kautta vauhtia elämälleen ja opettelevat arvostamaan sitä kautta asioita. Joudut tekemään määrätietoisesti töitä, mutta aloita pienestä. Vähennä ensin päihteitä, ei muuta tavoitetta :) Kaikki muu kyllä sitten tupsahtelee kohdalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas katson ympärilläni haahuilevia naimisissa olevia ja perheellisiä, että eipä nuokaan oikein mitään ole aikaan saaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoit että vanhempasi joivat paljon kun olit lapsi. Se voi oireilla juuri noin aikuisena.
Sanoit myös että juot 1-2 kertaa viikossa. Silloinhan olet jatkuvasti ikään kuin krapulassa. Ei alkoholin vaikutuksesta toivu päivässä tai parissa, kyllä se vaikuttaa aivokemioihin monia monia päiviä. Sitä vaan ei kaikki ymmärrä ja huomaa.
Alkoholi kannattaa jättää kokonaan pois.Niin, alkoholin haluankin jättää kokonaan pois. Aivan kokonaan.
Olin tuossa taas hetki sitten kaksi viikkoa juomatta tippaakaan. Olo oli ihan ok. Ei ollut oikein tunteita enkä päässyt myöskään niihin kiinni, se oli möykky tuossa rintakehällä.
Yritin saada itseeni kontaktia. En vain saanut. En kuitenkaan tuntenut oloa masentuneeksikaan, joka oli positiivista tietysti.
Halusin eräänä iltana ottaa pari ja uteliaisuutta mietin jos sitten jokin pato lähtisi virtaamaan. Kuuntelin kaikkea mikä voisi koskettaa. No, ei tullut mitään, ehkä pari pientä kyyneltä.Olo on niin outo ollut, kuin vain olisi lukossa. Sitten otan juotavaa tunteakseni jotain ja huomaan, että menee vain huonommin seuraavat päivät. Eli parempi olla ottamatta mitään.
Ehkä sellainen tunteettomuus ja tasaisuus on suojakin ja väline päästä eteenpäin. Se on vain niin uutta, että ajattelin siinä olevan jotain "vikaa". Ilmeisesti kuitenkin minun tulisi mielummin hyväksyä tilanteet kun yrittää aina saada jotain suurempaa aikaan. Ehkä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja yritän jostain syystä sabotoida elämää kun voisin vain hyväksyä hetken ja antaa olla.
En tiedä mistä se johtuu mutta usein taustalla on jokin sisäinen levottomuus, pitäisi olla jotain ja toimia. Kun olisi jokin hätä päällä. Sitten ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Kuormitan itseäni, se on selvää.
Kun vain voisi hengittää ja olla omalla painollaan. Se voisi tehdä hyvää.
Kokeilen vaikka sitä, annan luvan itselleni päästää irti ja rauhoittua. Hyväksyn tunteet, oli niitä tai ei.Ap
Olen huomannut, että nykyajan nuorilla aikuisilla on taipumus jotenkin korostetusti käpertyä itseensä, ja luulla, että kun vain tarpeeksi kauan tuijottaa omaan napaansa, niin sieltä löytyy joku valaistuminen. Ei se niin mene!
Kuulostat ap siltä, että sinun päinvastoin olisi hyvä hakeutua muiden ihmisten joukkoon, löytää ns. oma laumasi. En tarkoita parisuhdetta, vaan ihan vaan ihmisiä, joiden kanssa voit viettää aikaa. Itselläni tällainen on muodostunut kuorosta, jonka perustin parin samanhenkisen kaverini kanssa.
TÄMÄ! Sisareni reilu parikymppinen tyttö tekee juuri tätä.
Kyllä ne ongelmat ratkeaa osittain maiseman vaihdoksella, ympäristö vaikuttaa yllättävän paljon omaan hyvinvointiin. Mä olin aloittajan ikäinen suurin piirtein kun muutin Suomesta pois ja löysin samanlaisia "haahulijoita" eli ihmisiä, joille ei ole päämääränä naimisiin meno, kultainen noutaja, keskiluokkainen tai parempiluokkainen elämä. Löysin ihmisiä, joille on luonnollista olla jatkuvasti liikkeellä ja jatkuvasti keksiä uusia asioita ja olla nauravaisia ja positiivisia. Käyn terapiassa edelleen lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuuden ensikymmenyksen takia. Olin todella voimakkaasti alkoholisoitunut vielä vuosi sitten. Aloitettiin lääkitys ja nyt "harjoittelen" alkoholin ottoa tämän lääkityksen avulla, koska tässä kulttuurissa ei ole tarkoitus olla täysin korkki kiinni, vaikka kuinka olisit alkoholisti. Täällä sallitaan myös pieni alkoholismi. Olemme nyt keskittyneet siihen, että kasvan eroon ego centrisestä maailmastani eli en mieti minua itseäni jatkuvasti. Aikaisemmin keskityttiin vielä voimakkaammin siihen, että olen hyvä näin omana, suomalaiseen mieleen, kummajaisena.
Huomaan edelleen olevani kummajainen suomalaisiin ystäviini verraten. En ole todellakaan samasta puusta veistetty kuin muut. Kun elää koko elämänsä ulkopuolisena, ei saa luotua kunnollisia ystävyyssuhteita, on rauhaton sielu ja kaipaa jatkuvasti uutta, kova ääninen, kunnon elehtijä niin ei sitä saa kovin vahvaa itseluottamusta tekemisiin. On lähtöisin alkoholistiperheestä ja muutenkin ollut hieman altavastaajana näiden "normaalien" perheiden vesoille niin sitä alkaa miettimään, että missä on vika ja miksi en löydä täältä sitä rauhaa. Joskus se maiseman vaihdos antaa luvan itselle myös olla armollinen ja huomaa sen, että ei se maailma ole niin musta-valkoinen, mitä joissain kulttuureissa on.