Lue keskustelun säännöt.
Oma lapsettomuuden suru pilasi ystävyyssuhteen
23.10.2022 |
Olen kahden viimeisen vuoden aikana käynyt läpi kaksi keskenmenoa ja sen jälkeen kihlattu vielä jätti toisen naisen takia, joten olen käynyt läpi aikamoista tunnemyrskyä. Minulla on ystävä, joka oli raskaana juuri tuohon aikaan kun tämä kaikki tapahtui. Se tunneskaala mitä kävin läpi omien kokemusteni takia oli jotain mitä ei pysty selittämään, olin yhtä aikaa pohjattoman surullinen, vihainen, katkera ja peloissani, kun kaikki omat unelmat oli menneet sirpaleiksi. Masennuin enkä jaksanut iloita ystäväni elämänvaiheesta, mistä johtuen tunsin itseni huonoksi ystäväksi ja hirveäksi ihmiseksi. Jouduin ottamaan etäisyyttä ja kerroin hänelle, että tarvitsen aikaa käsitelläkseni asioita. Koin yksinkertaisesti, että joka kerta hänet tavatessani omat haavat aukeaa uudestaan enkä pysty erottamaan toisen elämää omasta surustani. Tapaamiset tuntuivat hirveän raskailta, koska jouduin pinnistelemään. Halusin pystyä elämään mukana ystäväni uutta elämänvaihetta, mutta en pystynyt, koska suru ja viha omista kokemuksista oli niin suuria. Lopulta otin reilusti etäisyyttä, pidimme edelleen viestitse yhteyttä, mutta tapaamiset harventuivat. Kerroin kyllä hänelle tunteistani ja siitä miksi tarvitsen aikaa, luulin että hän ymmärsi. Niin hän ainakin ensin sanoi. Ilmeisesti ei sitten kuitenkaan ymmärtänyt, koska vähän aikaa sitten hän laittoi kokonaan välit poikki ja haukkui minut myrkylliseksi ystäväksi. Ymmärrän kyllä, että hänestäkin on voinut tuntua pahalta se etten ole ollut läsnä ja olen sitä pyytänyt häneltä anteeksi. En vaan osannut selittää hänelle, miten kokonaisvaltainen se kipu oli mitä itse kävin läpi ja miten pahalta oma tyhjä syli tuntui. Varmasti se teki minusta huonon ystävän enkä pystynyt aidosti iloitsemaan hänen elämäntilanteestaan. Harmittaa.
Onko kenelläkään muilla samanlaisia kokemuksia tai ajatuksia jakaa?
Kommentit (42)
No en mäkään tuollaista kauaa jaksaisi, jos joka tapaaminen olisi itkun pidättelyä tai vollotusta. Elämässä on suurempiakin murheita kuin lapsettomuus, ja vaikuttaa aika itsekkäältä touhulta sinun puolelta. Ala vaikka sijaisäidiksi jollekin tarvitsevalle lapselle, heitä on paljon. Tai tukiperhetoimintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko joku syy, että et pysty yrittämään vielä raskautta? Keskenmenojahan sattuu, mutta ei se vielä kerro siitä, että raskauden onnistuminen olisi mahdotonta.
Minulla on ikää jo 36v ja kihlatun lähdettyä meni usko myös parisuhteisiin, koska sain tietää hänen pitäneen sivusuhdetta vaikka kuinka kauan. Sydäntä on saanut parannella koko tämän ajan. Siinä meni koko elämä palasiksi yhtäaikaisesti eli käsiteltävää oli paljon. Sillä hetkellä se todellakin tuntui siltä, että kaikki on pilalla. Ap
Voin kuvitella, että tällä palstalla tulee paljon ikäviä vastauksia. Mutta asiaan. Kärsin aikoinaan itse lapsettomuudesta ja suruissani eristäydyin kaikista ystävistäni. Lähes kaikki ystäväni olivat samaan aikaan raskaana enkä yksinkertaisesti pystynyt enää ottamaan vastaan niitä raskausuutisia.
Olin onnekas ja usean vuoden lapsettomuuden jälkeen tulinkin raskaaksi ja sain lapsen. Ystäväni ovat upeita ihmisiä ja ymmärsivät tuskani ja olemme jälleen läheisiä. Olen pyytänyt käyttäytymistäni anteeksi jälkikäteen ja asiat ovat kunnossa. Siihen aikaan en vain pystynyt toimimaan paremmin. Kaikkea hyvää sinulle ja ymmärrän täysin tunteesi. Ihminen, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, ei voi ymmärtää sitä epätoivoa.
Ja lisään vielä, että on aika kylmää sanoa ihmistä, joka käy läpi surua, myrkylliseksi. Mutta raskauteen liittyy myös outoja tunnetiloja, joten se voi myös selittää ystäväsi kommentit. Tosin kriisin keskellä mitataan oikea ystävyys.
Vierailija kirjoitti:
No en mäkään tuollaista kauaa jaksaisi, jos joka tapaaminen olisi itkun pidättelyä tai vollotusta. Elämässä on suurempiakin murheita kuin lapsettomuus, ja vaikuttaa aika itsekkäältä touhulta sinun puolelta. Ala vaikka sijaisäidiksi jollekin tarvitsevalle lapselle, heitä on paljon. Tai tukiperhetoimintaan.
No ehkäpä ap otti etäisyyttä juuri sen takia ettei ne tapaamiset olisi itkua ja vollotusta?! Ei niille omille tunteille voi mitään ja noin isoa kriisiä läpikäydessä ei voi olettaa, että ne tunteet vaan sullotaan johonkin piiloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma ajatukseni on, että tässä tilanteessa teidän on paras pitää etäisyyttä. Myöhemmin kun olette tavalla tai toisella päässeet eteenpäin voitte ehkä uudistaa ystävyytenne. Voin käydä niinkin, että elämä vain erottaa.
Ystäväsi on käynyt hänkin isoja asioita läpi. Kumpikaan ei - ymmärrettävästi - pysty nyt tukemaan toista.
Minä halusin pystyä iloitsemaan ystäväni tilanteesta enkä halunnut rasittaa häntä omilla asioillani. Olin vain yksinkertaisesti niin masentunut ja epätoivoinen, etten pystynyt piilottamaan tunteitani. Sen takia en nähnyt muuta vaihtoehtoa kun ottaa itselleni aikaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monenlaiset suhteet kaatuvat lapsettomuuteen. Elätellään suuria toiveita asioista, joista tiedetään että ne eivät ole mahdollisia kaikille ja sitten todellisuus voi iskeä kasvoille.
Olen aina miettinyt, miten joku voi pitää itsestäänselvyytenä, että hän voi esim. saada lapsia? Lapsen saaminen on suuri lahja ja lapsesta pitää huolehtia sen mukaan.
Mun mielestä aika empatiakyvytöntä käytöstä myös tuon ystävän puolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No aivan todella vaikeaa sanoa että kuka keississä oli se "pahis". Meillä kaikillahan on elämässä omat surumme ja kriisit läpikäytävämme: on onnettomuuksia, eroja, lapsettomuuksia, kuolemia, menettämisiä, sairastumisia jne...
Sitä jaksaa olla tukena ja vastaanottaa ystävänä tietyn määrän surussa piehtarointia, mutta rajansa kaikella. Jos siitä omasta surusta tulee elämän pääsisältö siten että ystävän tärkeät asiat jäävät täysin huomiotta, niin kyllä se saattaa vähän myrkyllistä ystävyyssuhteen kannalta ollakin kun on aika itsekeskeistä, vaikka onkin inhimillistä toki.
Fiksut ihmiset ymmärtävät puolin ja toisin että akuutti suruvaihe on raskas ja ystävyyden kannalta epäsuhtainen ajanjakso, mutta puolin ja toisin pitäisi myös hahmottaa ystävyyden dynamiikkaa toiseen suuntaan.
AP:lle tsemppiä joka tapauksessa. Ymmärrän asian raskauden.
Ei nyt ihan samanlaista kokemusta itselläni, mutta ymmärrän ap:ta, eräs ihmissuhde päättyi itsellänikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tarina meni just niin kuin kerroit, etkä jättänyt jotain oleellista kertomatta, niin olen sinun puolellasi. Ei mitenkään asiallista ex-ystävältäsi yht'äkkiä haukkua sinut pystyyn.
Vierailija kirjoitti:
No aivan todella vaikeaa sanoa että kuka keississä oli se "pahis". Meillä kaikillahan on elämässä omat surumme ja kriisit läpikäytävämme: on onnettomuuksia, eroja, lapsettomuuksia, kuolemia, menettämisiä, sairastumisia jne...
Sitä jaksaa olla tukena ja vastaanottaa ystävänä tietyn määrän surussa piehtarointia, mutta rajansa kaikella. Jos siitä omasta surusta tulee elämän pääsisältö siten että ystävän tärkeät asiat jäävät täysin huomiotta, niin kyllä se saattaa vähän myrkyllistä ystävyyssuhteen kannalta ollakin kun on aika itsekeskeistä, vaikka onkin inhimillistä toki.
Fiksut ihmiset ymmärtävät puolin ja toisin että akuutti suruvaihe on raskas ja ystävyyden kannalta epäsuhtainen ajanjakso, mutta puolin ja toisin pitäisi myös hahmottaa ystävyyden dynamiikkaa toiseen suuntaan.
AP:lle tsemppiä joka tapauksessa. Ymmärrän asian raskauden.
Meillä vaan tilanne oli se, että en oikeastaan juurikaan piehtaroinut siinä surussa ystäväni nähden vaan yritin aika pitkälle pinnistellä ja elää hänen mukanaan hänen elämäänsä, mutta jossain vaiheessa voimat loppuivat ja totesin etten pysty siihen ja tarvitsen aikaa. Hahmotan ystävyyden dynamiikan ja kannoin siitä paljon vastuuta. Aloin vaan tuntea syyllisyyttä niistä omista tunteistani joille en kuitenkaan voinut mitään. Otin itselleni aikaa jotta en kasaisi omaa suruani hänelle. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä, että jos et ole päässyt kenenkään kanssa purkamaan suruasi, niin se kannattaa tehdä. Nyt kun vielä joudut kantamaan tuon ystävyyden rikkoutumisen sisälläsi, niin voi olla vaikea ylläpitää muitakin ihmissuhteita tai luoda uusia. Tsemppiä!
-14-
Vierailija kirjoitti:
Jos tarina meni just niin kuin kerroit, etkä jättänyt jotain oleellista kertomatta, niin olen sinun puolellasi. Ei mitenkään asiallista ex-ystävältäsi yht'äkkiä haukkua sinut pystyyn.
Kyllä se näin on minun näkökulmastani mennyt enkä tiedä asiaan liittyvän muuta. En tietenkään voi tietää ystäväni näkemystä asiaan. Voi hänelläkin olla elämässä jotain mistä minä en tiedä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No aivan todella vaikeaa sanoa että kuka keississä oli se "pahis". Meillä kaikillahan on elämässä omat surumme ja kriisit läpikäytävämme: on onnettomuuksia, eroja, lapsettomuuksia, kuolemia, menettämisiä, sairastumisia jne...
Sitä jaksaa olla tukena ja vastaanottaa ystävänä tietyn määrän surussa piehtarointia, mutta rajansa kaikella. Jos siitä omasta surusta tulee elämän pääsisältö siten että ystävän tärkeät asiat jäävät täysin huomiotta, niin kyllä se saattaa vähän myrkyllistä ystävyyssuhteen kannalta ollakin kun on aika itsekeskeistä, vaikka onkin inhimillistä toki.
Fiksut ihmiset ymmärtävät puolin ja toisin että akuutti suruvaihe on raskas ja ystävyyden kannalta epäsuhtainen ajanjakso, mutta puolin ja toisin pitäisi myös hahmottaa ystävyyden dynamiikkaa toiseen suuntaan.
AP:lle tsemppiä joka tapauksessa. Ymmärrän asian raskauden.
Meillä vaan tilanne oli se, että en oikeastaan juurikaan piehtaroinut siinä surussa ystäväni nähden vaan yritin aika pitkälle pinnistellä ja elää hänen mukanaan hänen elämäänsä, mutta jossain vaiheessa voimat loppuivat ja totesin etten pysty siihen ja tarvitsen aikaa. Hahmotan ystävyyden dynamiikan ja kannoin siitä paljon vastuuta. Aloin vaan tuntea syyllisyyttä niistä omista tunteistani joille en kuitenkaan voinut mitään. Otin itselleni aikaa jotta en kasaisi omaa suruani hänelle. Ap
Ehkä kuitenkin ystävyyden kannalta velloit liian pitkään siinä omassa surkeudessasi ja vetäydyit vielä pois siitä ystävyyden ylläpidosta. Asiat eivät ole ihan mustavalkoisia. Ymmärrän surusi, mutta siinä on kääntöpuolensa. Ystävälläsikin oli meneillään isoja asioita elämässään, jätit tavallaan ne huomioimatta. Itselläni on kokemus yhden ystävän lapsettomuussurusta, joka ylitti kaiken. Minun syöpäni ja vanhempani kuolema ei tuntunut olevan mitään sen rinnalla.
t. Eri (näkökulma)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No aivan todella vaikeaa sanoa että kuka keississä oli se "pahis". Meillä kaikillahan on elämässä omat surumme ja kriisit läpikäytävämme: on onnettomuuksia, eroja, lapsettomuuksia, kuolemia, menettämisiä, sairastumisia jne...
Sitä jaksaa olla tukena ja vastaanottaa ystävänä tietyn määrän surussa piehtarointia, mutta rajansa kaikella. Jos siitä omasta surusta tulee elämän pääsisältö siten että ystävän tärkeät asiat jäävät täysin huomiotta, niin kyllä se saattaa vähän myrkyllistä ystävyyssuhteen kannalta ollakin kun on aika itsekeskeistä, vaikka onkin inhimillistä toki.
Fiksut ihmiset ymmärtävät puolin ja toisin että akuutti suruvaihe on raskas ja ystävyyden kannalta epäsuhtainen ajanjakso, mutta puolin ja toisin pitäisi myös hahmottaa ystävyyden dynamiikkaa toiseen suuntaan.
AP:lle tsemppiä joka tapauksessa. Ymmärrän asian raskauden.
Meillä vaan tilanne oli se, että en oikeastaan juurikaan piehtaroinut siinä surussa ystäväni nähden vaan yritin aika pitkälle pinnistellä ja elää hänen mukanaan hänen elämäänsä, mutta jossain vaiheessa voimat loppuivat ja totesin etten pysty siihen ja tarvitsen aikaa. Hahmotan ystävyyden dynamiikan ja kannoin siitä paljon vastuuta. Aloin vaan tuntea syyllisyyttä niistä omista tunteistani joille en kuitenkaan voinut mitään. Otin itselleni aikaa jotta en kasaisi omaa suruani hänelle. Ap
Ehkä kuitenkin ystävyyden kannalta velloit liian pitkään siinä omassa surkeudessasi ja vetäydyit vielä pois siitä ystävyyden ylläpidosta. Asiat eivät ole ihan mustavalkoisia. Ymmärrän surusi, mutta siinä on kääntöpuolensa. Ystävälläsikin oli meneillään isoja asioita elämässään, jätit tavallaan ne huomioimatta. Itselläni on kokemus yhden ystävän lapsettomuussurusta, joka ylitti kaiken. Minun syöpäni ja vanhempani kuolema ei tuntunut olevan mitään sen rinnalla.
t. Eri (näkökulma)
Hyviä näkökulmia. Kuten tuolla kommentissa kirjoitin, en jättänyt hänen asioitaan huomiotta vaan yritin aika pitkällekin elää niissä mukana kunnes väsyin ja koin etten pysty enää pidättelemään omia tunteitani. Siinä vaiheessa koin tarpeelliseksi ottaa aikaa itselleni. Samaan aikaan jouduin jäämään myös töistä sairauslomalle. Olin sielläkin piilottanut tunteeni liian pitkään kunnes romahdin. Ap
Otit reilusti etäisyyttä ja tapaamiset ja viestitkin harventuivat, miten pitkään tuota itsekeskeisyyttäsi oikein jatkui ennen kuin ystävälläsi tuli mitta täyteen?
Raskaus ja lapsen saaminen on myöskin niin kokonaisvaltainen ja iso asia, että ei sen keskellä jaksa tukea toista kun itsekin tarvitsee tukea. Teidän ystävyydessä tuli kaikki huonoon aikaan. Tulevalla äidillä on oikeus keskittyä raskausaikaan ja lapsen tuloon. Omasta terveydestä pitää pitää hyvä huoli silloin. Ymmärrän tässä asiassa kumpaakin, myös sinun ystävääsi.
Onko joku syy, että et pysty yrittämään vielä raskautta? Keskenmenojahan sattuu, mutta ei se vielä kerro siitä, että raskauden onnistuminen olisi mahdotonta.