Oma lapsettomuuden suru pilasi ystävyyssuhteen

Olen kahden viimeisen vuoden aikana käynyt läpi kaksi keskenmenoa ja sen jälkeen kihlattu vielä jätti toisen naisen takia, joten olen käynyt läpi aikamoista tunnemyrskyä. Minulla on ystävä, joka oli raskaana juuri tuohon aikaan kun tämä kaikki tapahtui. Se tunneskaala mitä kävin läpi omien kokemusteni takia oli jotain mitä ei pysty selittämään, olin yhtä aikaa pohjattoman surullinen, vihainen, katkera ja peloissani, kun kaikki omat unelmat oli menneet sirpaleiksi. Masennuin enkä jaksanut iloita ystäväni elämänvaiheesta, mistä johtuen tunsin itseni huonoksi ystäväksi ja hirveäksi ihmiseksi. Jouduin ottamaan etäisyyttä ja kerroin hänelle, että tarvitsen aikaa käsitelläkseni asioita. Koin yksinkertaisesti, että joka kerta hänet tavatessani omat haavat aukeaa uudestaan enkä pysty erottamaan toisen elämää omasta surustani. Tapaamiset tuntuivat hirveän raskailta, koska jouduin pinnistelemään. Halusin pystyä elämään mukana ystäväni uutta elämänvaihetta, mutta en pystynyt, koska suru ja viha omista kokemuksista oli niin suuria. Lopulta otin reilusti etäisyyttä, pidimme edelleen viestitse yhteyttä, mutta tapaamiset harventuivat. Kerroin kyllä hänelle tunteistani ja siitä miksi tarvitsen aikaa, luulin että hän ymmärsi. Niin hän ainakin ensin sanoi. Ilmeisesti ei sitten kuitenkaan ymmärtänyt, koska vähän aikaa sitten hän laittoi kokonaan välit poikki ja haukkui minut myrkylliseksi ystäväksi. Ymmärrän kyllä, että hänestäkin on voinut tuntua pahalta se etten ole ollut läsnä ja olen sitä pyytänyt häneltä anteeksi. En vaan osannut selittää hänelle, miten kokonaisvaltainen se kipu oli mitä itse kävin läpi ja miten pahalta oma tyhjä syli tuntui. Varmasti se teki minusta huonon ystävän enkä pystynyt aidosti iloitsemaan hänen elämäntilanteestaan. Harmittaa.

Onko kenelläkään muilla samanlaisia kokemuksia tai ajatuksia jakaa?