Olitko koulukiusaaja, koulukiusattu vai neutraali? Vastaa rehellisesti.

Neutraali.

Kiusattu.

Ala-asteella pojat, ylä-asteella joukko tyttöjä otti minut silmätikukseen.

Jonkun sortin masennushan tuosta tuli, ei itsetuntoa, pelkään ikäisiäni naisia.

Viime vuosina helpottanut ankaran itsekurin, opettelun ja muutaman kirjan avulla.

Vierailija kirjoitti:

Psykologinen tosiasia on se, että kaikkein yksinkertaisimmat ihmiset joutuvat herkästi kiusatuksi. Näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan. Älyllinen jälkeenjääneisyys herättää toisissa koululaisissa kiusahengen, eikä tälle oikein voi mitään. 

>Toisissa

Varmaan kaikkea kolmea jopa saman päivän aikana, jos ajatellaan mitä tänä päivänä pidetään kiusaamisena ja kiusattuna olosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kiusattu ja samalla neutraali muiden kohtaamaa kiusaamista kohtaan. Olin luokassamme se, jota kiusattiin eniten. Mikäli kiusaajien huomio oli välillä jossakin toisessa lapsessa, niin tunsin helpostusta, että tänään on minulla kiusaamisesta "vapaapäivä". En osannut ajatella, että olisin mennyt väliin ja silloinhan huomio olisi taas siirtynyt minuun. Koko kouluaikana menin vain kerran väliin, kun jotakin toista lasta kiusattiin ja tämä puolustamani lapsi ei sitten auttanut minua, kun olisin itse tarvinnut apua. Puuttuminen ei siis ollut palkitsevaa, enkä tuon yhden kerran jälkeen tehnytkään niin enää.

Kaverini suhtautuivat myös minun kiusaamiseen naureskellen tai neutraalisti, enkä muista, että kukaan olisi puolustanut tai auttanut minua.

Tämä on yksi elämän karmeita opetuksia, jonka sain vasta aikuisena työelämässä. Puolustin erästä työkaveria omalla riskilläni varsin epäasiallisen kohtelun ja suoranaisen rikoksen vuoksi. Se auttoi, vaikka jouduin itse melkein ristille. Palkkioksi hän ei sitten tehnyt mitään kun minä jouduin myöhemmin pulaan erään asian kanssa. Luimuili vaan hiljaa eikä tehnyt mitään, vaikka olisi voinut. Usko ihmisyyteen kyllä karisi tässä ja kyynistyin täysin. Jotkut ihmiset vaan on surkimuksia. 

Joo, elämässä oppii myös sen ettei saa olla liian avulias aatu. Tämä ei varsinaisesti liity kiusaamiseen, mutta on vain yksi esimerkki työelämästä. Mun työkaveri tuli vastaan kantaen sellaista rasiaa jossa oli tuhansittain pieniä ruuveja ja vahingossa pudotti sen juuri kun kävelin häntä vastaan. Mä huusin: "oi voi' ja ryhdyin vain pyytämättä polvillani keräämään niitä hänen kanssaan. Hän ei sanonut edes kiitos.

Joskus paljon myöhemmin kävi niin, että se samainen nainen käveli mua vastaan juuri kun mulla putosi kantamani keräyspahvit leviäksi lattialle. Hän ei noteerannut sitä mitenkään! Ei sanonut mitään, ei katsonut mua päinkään, saati jäänyt auttamaan niiden poiminnassa. Okei, mä olin nuori silloin 25v nainen, mutta hän oli jotain nelikymppinen että minusta se ikäero ei siinä vaiheessa vielä ole sellainen "vanhusta kunnioittava". Että hän olisi voinut kyllä edes sanoa jotain eikä vain kävellä niiden pahvien yli.

Näitä vastaavan tyyppisiä tilanteita on tullut elämässäni paljon ja tulee edelleen. Mutta olen edes vähän oppinut etten ole mikään ilmainen apulainen aina kärppänä paikalla tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka valitettavasti sorrun siihen vieläkin joskus.

Joku tulee sanomaan tähän että auttamisen kuuluukin olla pyyteetöntä. No niin se mulla on aina ollutkin. En vaan koskaan ole kokenut samaa kohtelua itse, että joku vaan tulee ja jeesaa mua pyytämättä. Niin minkä takia mun sitten pitäisi olla se jokapaikan hanslankari, joka materialisoituu tyhjästä aina kun tarvitset esimerkiksi muuttoapulaista, siivoojaa tai vuokravaraston pikaista tyhjennystä. Sitten kun mä kerran 10 vuodessa pyydän apua johonkin niin kukaan ei ehdi. Kyllä siinä kyynistyy ja tulee aika sellainen olo, että minähän olen täys idiootti.

Ensin kiusattujen puolustaja, sittemmin itse kiusattu. Yläasteella olisin voinut paremmin itse myös puuttua toisten kiusaamiseen, kun niitä juttuja vierestä kuuntelin, mutta olin nuori, enkä ymmärtänyt tehdä niin ja toisaalta olin itsekin kiusattu silloin.

Minua on yritetty kiusata. Olen koettanut miettiä itse, että miksi en kokenut sitä henkisesti raskaaksi ja miksi se jäi pian pois.

Ehkä se, että mulla on ihan hyvä itsetunto, vaikka olen aina ollut vähän outo. Vanhempani antoivat minun aina olla sellainen kuin olen ja minulla on aina ollut ystäviä.

Miksikö koin, että kiusataan? Hukuttaminen ei mielestäni ole ihan normaalia kaverihenkisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kiusattu ja samalla neutraali muiden kohtaamaa kiusaamista kohtaan. Olin luokassamme se, jota kiusattiin eniten. Mikäli kiusaajien huomio oli välillä jossakin toisessa lapsessa, niin tunsin helpostusta, että tänään on minulla kiusaamisesta "vapaapäivä". En osannut ajatella, että olisin mennyt väliin ja silloinhan huomio olisi taas siirtynyt minuun. Koko kouluaikana menin vain kerran väliin, kun jotakin toista lasta kiusattiin ja tämä puolustamani lapsi ei sitten auttanut minua, kun olisin itse tarvinnut apua. Puuttuminen ei siis ollut palkitsevaa, enkä tuon yhden kerran jälkeen tehnytkään niin enää.

Kaverini suhtautuivat myös minun kiusaamiseen naureskellen tai neutraalisti, enkä muista, että kukaan olisi puolustanut tai auttanut minua.

Tämä on yksi elämän karmeita opetuksia, jonka sain vasta aikuisena työelämässä. Puolustin erästä työkaveria omalla riskilläni varsin epäasiallisen kohtelun ja suoranaisen rikoksen vuoksi. Se auttoi, vaikka jouduin itse melkein ristille. Palkkioksi hän ei sitten tehnyt mitään kun minä jouduin myöhemmin pulaan erään asian kanssa. Luimuili vaan hiljaa eikä tehnyt mitään, vaikka olisi voinut. Usko ihmisyyteen kyllä karisi tässä ja kyynistyin täysin. Jotkut ihmiset vaan on surkimuksia. 

Osa ihmisistä on rottia. Ottavat apua vastaan mutta eivät anna sitä takaisin. Sitä voi selitellä erilaisilla tekosyillä, mutta tosiasia on että nämä ovat pelkkiä surkeita paskoja. Osa on niin surkeita, että saattavat jopa osallistua kiusaamiseen, vaikka hetki sitten kohde olisi heidät itsensä pelastanut siltä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä ihmistyyppiä, mielestäni nämä ovat jopa pahempia kuin varsinaiset kiusaajat.

Minulle kävi näin. Puolustin omaa kiusattua ystävääni ala-asteella ja asetin itse itseni tulilinjalle. Hänestä tuli sitten myöhemmin yläasteella kiusaajani.

En kumpaakaan ja olin suosittu.

Annoin nägrujen maistaa nyrkkiäni.

Pöö

Kiusattu ala-asteesta lukioon.

Minä puolustin kiusattua kaveriani.

Ajottain kiusattu, mutta pääasiassa neutraali. Silti jäänyt mieleen ne kerrat kun kiusattu vaikka se ei ollutkaan jatkuvaa. Hiljaisena joutui kyllä silmätikuksi ja sitä yritti vain olla kiinnittämättä huomiota.

Kiusattu. Eka- ja tokaluokka meni hyvin, kolmosella alkoi ja jatkui yläasteen loppuun. Ala-asteella kiusaaminen oli pahinta, enimmäkseen ulkopuolelle jättämistä, myös nimittelyä ja tönimistä. Kiusaamisen jäljet näkyy edelleen, en osaa jutella yhtään vieraampien ihmisten kanssa enkä tutustu uusiin ihmisiin.

Peruskoulussa olin kiusattu, paria ekaa vuotta lukuun ottamatta. En porukan pahiten kiusattu jos pitää verrata, mutta arvoasteikossa matalalla.

Sen jälkeisissä opinnoissa ei varsinaisesti kiusattu mutta pidettiin outona ja tiedän, että selän takana puhuttiin.

Kouluaikana neutraali. Yläkoulussa ruotsin ope ei tykännyt ja siis käski mut ulos luokasta vähän väliä syyttä suotta. Ei se silloin pahalta tuntunut sainhan vapaatunnin:).  Ja ruotsista sentään 5 todistukseen . Verrannollisesti englanninkieli oli 8.

Noh työelämässä on kiusatta joskus ohimennen, ja vaikka se ei ole ollut rankkaa sellaista, sen muistaa.

Olen kyllä kuullut karmeita tarinoita ja niitä ei saisi  olla ainuttakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neutraali, ajoittain kiusattu ja onnellinen, kun pääsi ulos koulusta. Olen liian älykäs pystyäkseni koskaan nauttimaan ajanvietosta sulatusuunimaisessa kommuunissa. 

Se että nostat itsesi muiden yläpuolelle yhä edelleenkin saattaa olla syy miksi olit "ajoittain kiusattu". Oletko miettinyt sitä. Lapset on sosiaalisia eläimiä eikä kukaan jaksa sitä että toinen ilmaisee olevansa toista parempi. Sellainen saa kyllä muistutuksensa. Sama se on työelämässäkin. Jonkin verran voisi siis katsella sinne peiliinkin. Ei millään pahalla.

Se nyt vaan on faktaa. Tottakai älykkäänä näyttelin todellisuutta tyhmempää, jotten joutuisi kiusatuksi. Yhtä nautinnollista varmaan kuin kulissiliitossa eläminen.

Itsestäni sanottiin aina että olen ylpeä tai yritän olla muita parempi. Totuus oli aivan toinen. En ole koskaan kuvitellut itsestäni mitään sen kummempaa ja kärsinyt huonosta itsetunnosta ja ujoudesta koko elämäni. Ihmetytti suunnattomasti nämä kommentit. Se on kyllä totta etten mikään mielistelijä ollut koskaan vaan syvällinen pohtija. 

Sama täälläkin. Olen huomannut että osa ihmisistä kokee jonkinlaisena loukkauksena, jos eivät saa tietyltä ihmiseltä kaipaamaansa huomiota, jos heitä ei mielistele eikä heidän paskanpuhumisiinsa lähde mukaan, vaan jättäytyy ennemmin ulkopuolelle. Sitten joutuukin äkkiä itse paskanpuhumisen kohteeksi. Tämä ei koske pelkästään lapsia ja nuoria, vaan samaa on paljon myös aikuisilla. Itse olen törmännyt tähän useita kertoja vielä työelämässäkin.

"Kiusaaminen" oli hyvin raakaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa koko peruskoulun ajan. Aikaa peruskoulun päättymisestä reilu 27 vuotta, mutta mieli ei ole parantunut vaan olen toistaiseksi voimassa olevalla työkyvyttömyyseläkkeellä. Mulla oli aivan tavallisia haaveita, olin innokas ja todella tiedonhaluinen ja utelias. Kiitos vaan tästä kaikille osallistuneille. :(

Olin neutraali. Melko arka ja sellainen kympin oppilas. Olen tosi kiitollinen, että aina oli (kivoja) ihmisiä, jotka halusivat olla mun ystäviä. Olisin muuten jäänyt yksin sivuun, kun en olisi uskaltanut mennä mukaan.