Miksi suomalaisten lapsiperheiden vanhempien suhteet ei kestä?

Tai mitä jos vaan myönnettäisiin, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään vain yhden kumppanin kanssa koko elämäänsä (joka on siis hyvin pitkä aika ihmislajin kohdalla). Ihmiset kasvaa ja muuttuu niin paljon elämänsä aikana. Pieni osa pysyy aidosti niin samankaltaisina, että liitto oikeasti onnistuu 50 vuotta. Sitten iso osa on yhdessä vaan, kun ei muutakaan osais ja yksin on pelottavaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon johtuvan siitä, että moni löytää kumppaninsa todella nuorena, siinä 20v korvilla. Ihminen on silloin ihan kesken eikä esimerkiksi omat arvot ole hahmottuneet. Niin nuorena on vaikea tietää, mitä kumppanilta haluaa. Usein kyseessä on myös ensimmäinen vakavampi seurustelusuhde, jolloin ei tiedä millaista yhdessäoleminen olisi muiden kanssa. Näistä syistä ihmiset luultavasti pariutuvat vääränlaisten ihmisten kanssa, joista sitten eroavat kun alkaa olla enemmän elämänkokemusta ja tietää, mitä elämältä ja kumppanilta haluaa. Luulen että saataisi kestävämpiä liittoja, jos 20-30 vuotiaana katseltaisi enemmän vaan ympärilleen ja tutustuttaisi itseensä. Tehtäisi lapset ja mentäisi naimisiin vasta 30-40 vuotiaana. Silloin tietysti voi olla vaikeampi tulla raskaaksi, mutta uskoisin, että niin saataisi kestävämpiä liittoja.

Tai sitten ei. Niistä puuttuisi se yhteen liittävä intohimo ja yhteen kasvaminen.

Ongelma on enemmän siinä, että keski-iässä todellinen luonne ja sen solmukohdat alkavat paljastua. Tulee identiteettikriisi.

Sen takia on tuskallista erota, mutta parempi tehdä se ajoissa. Mitä voisit enää vanhana tehdä, jos olet avun tarpeessa mutta toinen käy vain pahemmaksi?

Miksi niistä puuttuisi se yhteenliittävä intohimo ja yhteen kasvaminen? Minä olen tuntenut aivan palavaa intohimoa yli 30 vuotiaana tapaamaani ihmiseen. Paljon suurempaa intohimoa kuin nuoruuden suhteissa. Ja ihan samalla tavalla myös vähän vanhempanakin kuin 20-vuotiaana voi kasvaa yhteen. Kyllähän ihminen muuttuu ja kehittyy läpi elämänsä ja kun laitat hynttyyt yhteen toisen ihmisen kanssa, niin siinä väkisinkin kasvetaan yhteen.

Ehkäpä keski-iässä ei tulisi sitä identiteettikriisiä, jos olisi nuorempana muodostanut itse itsenäisesti vahvemmaksi sen oman identiteettinsä ja valinnut sellaisen kumppanin, jonka vastaa omia arvoja eikä vain tuurilla valinnut jotain ihan kivaa tyyppiä, jonka kanssa tulee toimeen (koska sitenhän nuoruudessa parinvalinta toimii).

-Edellisen viestin kirjoittaja

Epäilen, että eivät oikeasti ole edes tutustuneet kunnolla toisiinsa. Nykyään näyttää olevan käytäntö, että esitetään omaa roolia, jonka kuvitellaan olevan toiselle mieluinen.

Kun molemmat tekee näin, onko ihme, että yllättäen ei yhtään enää kiinnosta se oma puoliso.