Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus?
Vastaa nyt vain tähän.
Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.
Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D
Minä viittasin ihmisiin, jotka tunnen/tiedän. En tietenkään diagnosoi ketään, kun en alan ammattilainen ole, mutta ihan käytöksensä perusteella on selvää, että pahoja ongelmia on mielenterveyden kanssa.
Mites sinä. Kirjoitit, että "7-kymppisillä" ei ole mt-ongelmia, joita heidän lapsillaan taas on. Viittaatko kaikkiin maailman seitsemänkymppisiin? Sinäkö heidän ja lastensa mt-ongelmat tiedät?
En vaan niihin joilla niitä ongelmia on, ja jotke niistä syyttävät vanhempiaan ja heidän tunnekylmyyttään.
Niin, ja ihmettelit, miten näillä seitsemänkymppisillä ei mt-ongelmia ole, vaan he ovat "onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä", vaikka lapsuus oli kamalampi kuin omilla lapsillaan. Ketkä seitsemänkymppiset ja mitä sinä heidän ongelmistaan, onnellisuudestaan ja tyytyväisyydestään tiedät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Eli kuten arvelinkin, vastuunotto olisi sitä että vanhemman pitäisi myöntää tehneensä sellaista mitä ei koe tehneensä, koska sinä koet niin. Ja sen lisäksi vanhemman tulisi alkaa olla sellainen ihminen jollainen sinä haluat hänen olevan. Ei vanhempasi ole sinusta enää vastuussa, sinun täytyy nyt itse olla itsestäsi vastuussa, ja siihen kuuluu sen hyväksyminen että et voi muuttaa toisia etkä kiristää heitä toimimaan haluamallasi tavalla. Paljon on sinulle vielä opeteltavaa elämästä.
Vanhemman tulisi ottaa vastuu siitä, mitä on tehnyt. En niin harhainen ole, että kuvittelisin heidän tehneen jotain, mitä eivät tehneet. Eivätkä muuten hekään ole koskaan kieltäneet pahoja tekojaan, alkoivat vain vedota kaikkeen hyvään, mitä ovat eteeni tehneet, ikään kuin niillä hyvillä teoilla ostaisi oikeuden toisena hetkenä kaltoinkohdella lastaan.
Kirjoitin jo aiemmissa kommenteissa, etten ole enää yli kymmeneen vuoteen vanhemmiltani odottanut mitään. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat ja olen opetellut asettamaan omat rajani, joilla suojaan itseäni heidän vahingolliselta käytökseltään.
Edelleen sanot että vanhemman tulisi ottaa vastuu, vaikka tarkoitat sanoa että vanhemman pitäisi pyytää sinulta anteeksi, MYÖNTÄÄ TEKEMÄNSÄ VIRHEET ( ja nyt selittelet että eivät ole koskaan kieltäneet "pahoja tekojaan", huomaatko miten keplottelet jatkuvasti, tarkoitat ensin yhtä ja seuraavassa viestissä täysin päinvastaista) ja muuttaa käytöstään mieleiseksesi.
Koska et erittele mitään, ja käännät joka viestissä takkia, niin ei tuohon oikein voi enää mitään kantaa ottaa. Ymmärrän hyvin vanhempiasi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nimenomaan tämä hiljaisuuden muurin murtaminen. Moni aikuisen lapsen vanhempi on aivan kuutamolla miettiessään, että mitä ihmettä teinkään. Se on pitkä prosessi ottaa siitä selvää, mutta sen prosessin kautta kasvaa aikuiseksi. Itse ikävä kyllä ylitin vanhempieni psyykkisen kehitystason jo jonkin verran päälle parikymppisenä. Joskus se ihan lamaannuttaa, kun miettii, että heille pitäisi ihan ratakiskosta vääntää perusilmiöt, kuten parentifikaatio (esim. lasten käyttäminen terapeuttina), riitelyn seuraaminen koko lapsuuden, narsistinen päteminen omien lasten kautta (pitää tulla hyvät numerot ja maisteria alemmat eivät ole edes ihmisiä...), vihan käsittely itsensä sisällä, ei eri ihmisryhmiin kohdistaen... Siis vastuunotto omista ajatuksista ja tunteista. Joku kirjoitti "paljon on sinulla (joku täällä kirjoittanut) opittavaa". Kun se ei yllättävää kyllä mene niin, että se vanhempi olisi vääjäämättä kokemusvuosiensa takia kypsempi. Ei todellakaan.
Kerkeät nuorena ihmisenä oppimaan vielä paljon enemmän kuin vanhempasi. Ei kannata kilpailla millään kypsyydellä, se on tosi lapsellista, tai vertailla itseään vanhempiinsa. Huomaa että olet vielä todella nuori kun et ymmärrä oppivasi vielä paljon enemmän. Sinulla on vielä todella paljon opittavaa. Kannattaa hyväksyä se, ja oppia.
En voi lukea tätä ketjua kokonaan, koska tunnistan täältä vanhempieni ikäluokan (50-luvun alussa syntyneet) mitätöivän, halveksivan, sivaltavan ja itseriittoisen tavan puhua muista ihmisistä.
"Sitten kun sullakin on vähän elämänkokemusta." Joopa joo.
Vierailija kirjoitti:
Ei. Aivan päinvastoin: kiittävät ja arvostavat meitä vanhempiaan. Molemmat ovat jo vanhempia itsekin ja olen tyytyväisenä pannut merkille, että välitön suhde jälkikasvuun ja puheyhteyden ylläpitäminen näyttää olevan heilläkin tärkeässä roolissa.
Hiukan toivoisin kiinnitettävän huomiota lasten puhetyyliin. Vaikka maailma muuttuu, fiksu, asiallinen puhetyyli luo myönteistä mielikuvaa. Äidille, isälle ja aikuisille ylipäätään ei puhuta samalla tyylillä kuin kavereille. Vanhempaa väkeä kunnioitetaan fiksulla käytöksellä ja puhetyylillä. Opetellaan luontevasti sanojen 'kiitos, ole hyvä, päivää ja näkemiin' -käyttö. Monella lapsella valitettavasti hukassa, eikä niitä vanhemmat näytä edellyttävänkään.
En ymmärrä, miksi näin on.
Ei voi edellyttää lapselta näitä, koska se on lapsen pahoinpitelyä josta lapsi joutuu sitten terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Kyllä se on kiristämistä että jos he eivät tee kuten sinä käsket, niin et ole tekemisissä heidän kanssaan. Se on ihan ok kiristää, mutta myönnä se nyt kuitenkin että niin teet.
Ei se ole kiristämistä, vaan rajojen asettamista. Ts. kaltoinkohtelevalle henkilölle kerrotaan miten toista ei ole soveliasta kohdella. Mikäli kohtelu jatkuu vahingollisena, ihminen luonnollisesti joutuu asettamaan rajat ja suojelemaan itseään ja jopa katkaisemaan välit tarvittaessa.
-Eri
Kyllä se on kiristämistä jos vaaditaan toisen muuttumista tai ei olla tekemisissä. Poislukien pahoinpitely. Mutt aiitähän tässä ei ollut kyse vaan siitä että vanhempi on eri mieltä lapsen kanssa ja pitää mielipiteestään kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus?
Vastaa nyt vain tähän.
Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.
Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D
Minä viittasin ihmisiin, jotka tunnen/tiedän. En tietenkään diagnosoi ketään, kun en alan ammattilainen ole, mutta ihan käytöksensä perusteella on selvää, että pahoja ongelmia on mielenterveyden kanssa.
Mites sinä. Kirjoitit, että "7-kymppisillä" ei ole mt-ongelmia, joita heidän lapsillaan taas on. Viittaatko kaikkiin maailman seitsemänkymppisiin? Sinäkö heidän ja lastensa mt-ongelmat tiedät?
En vaan niihin joilla niitä ongelmia on, ja jotke niistä syyttävät vanhempiaan ja heidän tunnekylmyyttään.
Niin, ja ihmettelit, miten näillä seitsemänkymppisillä ei mt-ongelmia ole, vaan he ovat "onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä", vaikka lapsuus oli kamalampi kuin omilla lapsillaan. Ketkä seitsemänkymppiset ja mitä sinä heidän ongelmistaan, onnellisuudestaan ja tyytyväisyydestään tiedät?
Sinulle vastatiin jo. Ne joilla on mt-ongelmia ja jotka syyttävät vanhempiaan tunnekylmyydestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yrittänyt olla kuulolla, mutta olen saanut tähän mennessä vain kiitosta. Jopa kädestä pitäen on kiitetty hyvästä kasvatuksesta. Surullista, mutta lapsi ei usko, sitten aikanaan, itse pystyvänsä yhtä hyvään hoitoon ja kasvatukseen. Tahtoa tai ymmärrystä ei häneltä kyllä puutu.
Vaikka en ole saanut arvostelua, tiedän kyllä, että olisin voinut kuunnella ja kysellä enemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Eli kuten arvelinkin, vastuunotto olisi sitä että vanhemman pitäisi myöntää tehneensä sellaista mitä ei koe tehneensä, koska sinä koet niin. Ja sen lisäksi vanhemman tulisi alkaa olla sellainen ihminen jollainen sinä haluat hänen olevan. Ei vanhempasi ole sinusta enää vastuussa, sinun täytyy nyt itse olla itsestäsi vastuussa, ja siihen kuuluu sen hyväksyminen että et voi muuttaa toisia etkä kiristää heitä toimimaan haluamallasi tavalla. Paljon on sinulle vielä opeteltavaa elämästä.
Vanhemman tulisi ottaa vastuu siitä, mitä on tehnyt. En niin harhainen ole, että kuvittelisin heidän tehneen jotain, mitä eivät tehneet. Eivätkä muuten hekään ole koskaan kieltäneet pahoja tekojaan, alkoivat vain vedota kaikkeen hyvään, mitä ovat eteeni tehneet, ikään kuin niillä hyvillä teoilla ostaisi oikeuden toisena hetkenä kaltoinkohdella lastaan.
Kirjoitin jo aiemmissa kommenteissa, etten ole enää yli kymmeneen vuoteen vanhemmiltani odottanut mitään. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat ja olen opetellut asettamaan omat rajani, joilla suojaan itseäni heidän vahingolliselta käytökseltään.
Edelleen sanot että vanhemman tulisi ottaa vastuu, vaikka tarkoitat sanoa että vanhemman pitäisi pyytää sinulta anteeksi, MYÖNTÄÄ TEKEMÄNSÄ VIRHEET ( ja nyt selittelet että eivät ole koskaan kieltäneet "pahoja tekojaan", huomaatko miten keplottelet jatkuvasti, tarkoitat ensin yhtä ja seuraavassa viestissä täysin päinvastaista) ja muuttaa käytöstään mieleiseksesi.
Koska et erittele mitään, ja käännät joka viestissä takkia, niin ei tuohon oikein voi enää mitään kantaa ottaa. Ymmärrän hyvin vanhempiasi.
Lainaan sulle juuri postaamaani viestiä, joka vastaa tähänkin:
Alkuperäisessä viestissäni vastasin siihen, kun minulta kysyttiin, mitä vastuunotto omista teoista käytännössä tarkoittaisi. Näin ajattelen itsestänikin, että jos olen jotakuta satuttanut, vastuunottoa on pyytää anteeksi ja huolehtia, etten toista samoja virheitä.
Vanhempieni kanssa halusin puhua asiat halki, ja kyllä minusta olisi todella erikoista, ettei täysijärkinen ihminen pahoittelisi niitä tekoja, jotka minua heidän kohdallaan vaivasivat, ja vannoutuisi parantamaan tapansa. Mutta pakkohan se on ollut hyväksyä, ettei asiasta voitu edes keskustella, saati että olisivat pahoitelleet mitään.
Miten olen kääntänyt takkia? Mielestäni vastuunottoa on myöntää tekemänsä virheet, kyllä. En sanonut, että "vanhemman pitäisi myöntää", vaikka olisihan se vienyt keskustelua eteenpäin. Sain parista aiemmasta viestistä kuvan, että minä valehtelisin siitä, mitä on tapahtunut. Siksi kirjoitin, etteivät vanhempanikaan tekojaan kiellä, mikä kyllä kertoo mielestäni siitä, että hekin ovat tietoisia teoistaan, eivät vain pysty, niin, ottamaan vastuuta siten kuin minä vastuun ymmärrän. Ja sen olen hyväksynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus?
Vastaa nyt vain tähän.
Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.
Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D
Minä viittasin ihmisiin, jotka tunnen/tiedän. En tietenkään diagnosoi ketään, kun en alan ammattilainen ole, mutta ihan käytöksensä perusteella on selvää, että pahoja ongelmia on mielenterveyden kanssa.
Mites sinä. Kirjoitit, että "7-kymppisillä" ei ole mt-ongelmia, joita heidän lapsillaan taas on. Viittaatko kaikkiin maailman seitsemänkymppisiin? Sinäkö heidän ja lastensa mt-ongelmat tiedät?
En vaan niihin joilla niitä ongelmia on, ja jotke niistä syyttävät vanhempiaan ja heidän tunnekylmyyttään.
Niin, ja ihmettelit, miten näillä seitsemänkymppisillä ei mt-ongelmia ole, vaan he ovat "onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä", vaikka lapsuus oli kamalampi kuin omilla lapsillaan. Ketkä seitsemänkymppiset ja mitä sinä heidän ongelmistaan, onnellisuudestaan ja tyytyväisyydestään tiedät?
Sinulle vastatiin jo. Ne joilla on mt-ongelmia ja jotka syyttävät vanhempiaan tunnekylmyydestään.
Siis ne seitsemänkymppiset, joilla on mt-ongelmia ja jotka syyttävät vanhempiaan tunnekylmyydestään? Aiemminhan väitit, että "7-kymppiset" ovat onnellisia ja tyytyväisiä eikä heillä ole mt-ongelmia.
No joo, turha tätä jankuttaa, jo alkuperäisestä viestistäsi oli vaikea saada selkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Kyllä se on kiristämistä että jos he eivät tee kuten sinä käsket, niin et ole tekemisissä heidän kanssaan. Se on ihan ok kiristää, mutta myönnä se nyt kuitenkin että niin teet.
Ei se ole kiristämistä, vaan rajojen asettamista. Ts. kaltoinkohtelevalle henkilölle kerrotaan miten toista ei ole soveliasta kohdella. Mikäli kohtelu jatkuu vahingollisena, ihminen luonnollisesti joutuu asettamaan rajat ja suojelemaan itseään ja jopa katkaisemaan välit tarvittaessa.
-Eri
Kyllä se on kiristämistä jos vaaditaan toisen muuttumista tai ei olla tekemisissä. Poislukien pahoinpitely. Mutt aiitähän tässä ei ollut kyse vaan siitä että vanhempi on eri mieltä lapsen kanssa ja pitää mielipiteestään kiinni.
Kyse ei itse asiassa ole mielipiteestä, vaan todellisista väkivallan teoista, jotka ovat tapahtuneet. Jos joutuu pelkäämään aggressiivisesti käyttäytyvää ja väkivaltaisuuteen taipuvaista ihmistä, niin on välttämätöntä asettaa yhteydenpidolle ehtoja. Ei ole kiristämisestä kyse.
-Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi lukea tätä ketjua kokonaan, koska tunnistan täältä vanhempieni ikäluokan (50-luvun alussa syntyneet) mitätöivän, halveksivan, sivaltavan ja itseriittoisen tavan puhua muista ihmisistä.
"Sitten kun sullakin on vähän elämänkokemusta." Joopa joo.
Mietin aivan samaa. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole kiristämistä, vaan rajojen asettamista. Ts. kaltoinkohtelevalle henkilölle kerrotaan miten toista ei ole soveliasta kohdella. Mikäli kohtelu jatkuu vahingollisena, ihminen luonnollisesti joutuu asettamaan rajat ja suojelemaan itseään ja jopa katkaisemaan välit tarvittaessa.
-Eri
Kyllä se on kiristämistä jos vaaditaan toisen muuttumista tai ei olla tekemisissä. Poislukien pahoinpitely. Mutt aiitähän tässä ei ollut kyse vaan siitä että vanhempi on eri mieltä lapsen kanssa ja pitää mielipiteestään kiinni.
Mikä siis on vaihtoehto? Vanhemmat jatkavat perseilyään, ja lapset ottavat edelleen sen kaiken kuonan niskaansa, kiitollisina hyvistä hetkistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole kiristämistä, vaan rajojen asettamista. Ts. kaltoinkohtelevalle henkilölle kerrotaan miten toista ei ole soveliasta kohdella. Mikäli kohtelu jatkuu vahingollisena, ihminen luonnollisesti joutuu asettamaan rajat ja suojelemaan itseään ja jopa katkaisemaan välit tarvittaessa.
-Eri
Kyllä se on kiristämistä jos vaaditaan toisen muuttumista tai ei olla tekemisissä. Poislukien pahoinpitely. Mutt aiitähän tässä ei ollut kyse vaan siitä että vanhempi on eri mieltä lapsen kanssa ja pitää mielipiteestään kiinni.
Mikä siis on vaihtoehto? Vanhemmat jatkavat perseilyään, ja lapset ottavat edelleen sen kaiken kuonan niskaansa, kiitollisina hyvistä hetkistä?
Juuri niin. Ei se haittaa, vaikka annoit turpaan, kun sainhan kuitenkin ruokaa?
Vierailija kirjoitti:
En voi lukea tätä ketjua kokonaan, koska tunnistan täältä vanhempieni ikäluokan (50-luvun alussa syntyneet) mitätöivän, halveksivan, sivaltavan ja itseriittoisen tavan puhua muista ihmisistä.
Sinähän puhut nykyisestä some-kulttuurista! :D
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nimenomaan tämä hiljaisuuden muurin murtaminen. Moni aikuisen lapsen vanhempi on aivan kuutamolla miettiessään, että mitä ihmettä teinkään. Se on pitkä prosessi ottaa siitä selvää, mutta sen prosessin kautta kasvaa aikuiseksi. Itse ikävä kyllä ylitin vanhempieni psyykkisen kehitystason jo jonkin verran päälle parikymppisenä. Joskus se ihan lamaannuttaa, kun miettii, että heille pitäisi ihan ratakiskosta vääntää perusilmiöt, kuten parentifikaatio (esim. lasten käyttäminen terapeuttina), riitelyn seuraaminen koko lapsuuden, narsistinen päteminen omien lasten kautta (pitää tulla hyvät numerot ja maisteria alemmat eivät ole edes ihmisiä...), vihan käsittely itsensä sisällä, ei eri ihmisryhmiin kohdistaen... Siis vastuunotto omista ajatuksista ja tunteista. Joku kirjoitti "paljon on sinulla (joku täällä kirjoittanut) opittavaa". Kun se ei yllättävää kyllä mene niin, että se vanhempi olisi vääjäämättä kokemusvuosiensa takia kypsempi. Ei todellakaan.
Ehkä ei kannata vanhojen vanhempien kanssa keskustellessa käyttää sellaisia käsitteitä kuin "parentifikaatio" ja "narsismi". Kyllä näistä asioista voi keskustella ihan kansankielellä, ilman hienoja psykologisia käsitteitä! Ei pidä mennä teorian taakse piiloon!
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on kiristämistä jos vaaditaan toisen muuttumista tai ei olla tekemisissä. Poislukien pahoinpitely. Mutt aiitähän tässä ei ollut kyse vaan siitä että vanhempi on eri mieltä lapsen kanssa ja pitää mielipiteestään kiinni.
Ei tämä asia ole sun mielipiteestä kiinni. Ei ole kiristämistä vetää terveitä rajoja, KUKAAN ei ole velvollinen pitämään yhteyttä KENEENKÄÄN perhesuhteista huolimatta. Ei ole mitään kaiken kattavaa vaatimusta että pitäisi sietää jotain toista ihmistä ja hänen seuraansa. Ihminen saa itse päättää omasta elämästään ja siitä keitä siinä haluaa pitää, mutta toista ihmistä ei voi pitää elämässään vasten tämän toisen tahtoa.
Tämän "kiristettävän" ei ole pakko muuttua, mutta molempien osapuolien tulee tietää että heidän valinnoillaan on myös seurauksia. Molemmilla on oikeus tehdä kuten haluavat; esim. vanhemmalla olla muuttamatta käytöstään mutta myös lapsella oikeus katkaista välit.
Edelleen korostan että nämä eivät ole mielipideasioita. Suosittelen perehtymään vähän psykologiaan ja mielelle terveellisiin elämäntapoihin.
- Toinen joka ei ole vielä keskustellut aiheesta
Vierailija kirjoitti:
Tämä. Plus että koulussa kyllä pitää, ja opetetaankin opiskelemaan, ei sen opettaminen ole vanhemman tehtävä.
Ei meillä ainakaan opetettu miten lukea kokeisiin. Ainoa mitä itse tajusin alakoulun alussa oli vaan lukea oppikirjoja pari iltaa ennen koetta mut ei niistä paljon jäänyt mieleen.
Luulin että muutkin lukee kokeisiin samalla tavalla mutta että niillä on vaan parempi muisti. Joo, olin vähän yksinkertainen lapsi. Oispa mullakin ollut vanhemmat jotka kuulustelee ennen kokeita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn juuri läpi raskasta vaihetta, kun toinen lapsistani on käytännössä katkaissut välit muuhun perheeseen. Sen enempää avaamatta voin sanoa, että tällaista pahaa oloa en ole ennen kokenut. Vielä muutama kk sitten olimme läheinen perhe ja nyt olemme saaneet kuulla vaikka ja mitä.
Yöunet menneet ja alakulo valtaa mielen. En olisi ikinä uskonut...Eniten pelkään, että lapseni on itse todella masentunut mutta ylpeänä ei suostu sitä edes itselleen myöntämään.
Tiedän ihan täsmälleen mistä puhut. Ihan hirveä tilanne. Toivottavasti tilanne teillä ajan myötä korjautuu, meillä ei valitettavasti ole niin käynyt. Tällaisen tuskan kanssa on ihan hirveää elää vuosia. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja jaksamista. Syyllisen hakeminen vanhemmista / perheestä tällaisessa tilanteessa on todella musertavaa. Jostain syystä tällä palstalla asiat tunnutaan näkevän hyvin yksisilmäisesti.
Voi kiitos sinulle! Pahin pelkoni on, että välit eivät korjaannu ikinä. Ikävää kuulla, että teillä ei ole korjaantunut. Onko enää yhtä toivoa? Kaikkea hyvää sulle ja voimia myös. Sitä tarvitsemme, että jaksamme nähdä vielä valoa tämän kaiken keskellä..
Kiitos lämpimistä sanoistasi! En itse oikein jaksa enää useamman vuoden jälkeen uskoa, että tilanteeseen tulisi jotakin muutosta. Kaikkein hirveintä on ehkä se, ettei meillä muilla perheenjäsenillä ole aavistustakaan, mikä tähän kuvioon on johtanut. Olisi helpompaa hyväksyä tällainen tilanne edes jotenkin, jos siihen olisi tiedossa oleva syy. Täällä palstalla on tuskallista lukea ihmisten rajuja kommentteja siitä, kuinka syy välirikkoon on aina ja vain perheessä, useimmiten vielä äidissä, joka suurimmalta osalta perheissä pitää perhedynaamiset ja arkiset langat käsissään pyörittäen niitä ruuhkaisimpia ja muitakin vuosia. Itse olisin todella kaivannut ja tarvinnut apua tilanteen pohtimiseen eri kanteilta aiemmin, mutta esimerkiksi tällaisella palstalla ei mitään muuta syytä tai taustaa pystytä näkemään, kuin se, että perheessä on jokin ollut todella pahasti pielessä. Jos tänne kirjoittaa vertaistuen toivossa, tulee täydellisesti lynkatuksi, eikä sellaista jaksa tällaisen kokemuksen päälle. Että ei muuta kuin peiliin katsomaan, sieltä syyllinen löytyy (?). Oman kokemukseni jälkeen uskon vakaasti siihen, että näin ei aina todellakaan ole. Asiat ovat paljon monimutkaisempia ja ku nuorilla psyykkinen kehitys menee yksilöiden välillä monesti ihan eri tavoin, eli väärään seuraan liukuminen voi johtaa tietyssä psyykkisessä kehitysvaiheessa peruuttamattomiin seurauksiin. Esimerkiksi nykyinen "narsistiksi" tai "tunnekylmäksi" omien vanhempien leimaaminen (tai siis ongelmia kokeneen nuoren vanhempien leimaaminen), ilman että kaveripiiri edes on koskaan nuoren perhettä tavannut, voi saada aika paljon tuhoa aikaan. Yhtenä seurauksena esimerkiksi kavereiden "tuki" ja painostus välien katkaisemiseen omaan lapsuudenperheeseen. käsittämätöntä kyllä, keskustelupalstoilla näkee tällaisia "katkaise välit niihin"-tyyppisiä ohjeita aika herkästi. Monilla nuorilla on lisäksi diagnosoimattomia psykiatrisia ongelmia, joihin valitettavan usein haetaan apua päihteistä, joka hankaloittaa ja sotkee edelleen selväjärkistä ajattelua. Toivon sydämestäni, että et joudu kokemaan tälalista, vaan nuori tulee järkiinsä ja ymmärtää, että välien katkaiseminen täysin on äärimmäinen keino, esimerkiksi todella merkittävässä fyysisen tai psyykkisen hyväksikäytön tai laiminlyönnin tms. tilanteessa.
Meillä kuulusteltiin läksyjä ennen koetta. Se oli ihan hyvä juttu ja niistä jäi mieleen asioita.