Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Mä olen saanut 13-vuotiaalta jo arvostelua. Mm. meillä ei ole sääntöjä ja siksi on joutunut itse laittamaan itselleen rajat.... Miehen kanssa todettiin vaan, että mehän ollaan "täydellisiä", koska lapsemme on itseohjautuva. Oikeasti meillä on aika löperö kasvatus, mutta eihän tämä nyt täysin rajatonta ole ja lapsi on hyväkäytöksinen. Ei pelkästään meidän vaan myös yhteiskunnan (koulu) silmissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v.  Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.

Itse kasvoin samankaltaisessa perheessä missä äiti ei uskaltanut sanoa mitään (pelkäsi isää hysteerisenä, kuten me lapset) kun isä joi kaikki rahat, myi lasten lelut, pelit ym ja pisti äitini ja meidät lapset keräämään sieniä sekä marjoja ja talvella kolaamaan pihoja ihmisille jotta saataisiin HÄNELLE juomisrahaa. Jos et suostunut, tuli suoraansanottuna turpaan tuutin täydeltä. En uskaltanut koskaan koulussa ottaa esim ystävänpäivinä ym vastaan mitään lahjoja, koska pelkäsin kuollakseni isäni vievän ne ja myyvän. Kotona ei liiemmin ollut ruokaa koska isä tosiaan joi kaikki rahat, ja jos ruokaa oli jostain saatu, niin hän ne söi. Ei välittänyt tuon taivaallista äidistä, minusta tai kahdesta nuoremmasta sisaruksestani, koska tuo juominen oli sekoittanut hällä pään ja muut ihmiset eivät olleet mitään ja heidän tarpeet eivät olleet prioriteetteja hänelle. Lopulta kun olin 13, äiti ei jaksanut enään ja otti eron isästä, ottaen meidät mukaansa. Isä lopetti jossain vaiheessa juomisen mun ollessa 15, mutta vaikka yritti hyvittää tekojaan, niin me ei vain pystytty siihen, kun koko ajan oli pelko persiissä, ja itse en osaa edelleenkään juhlistaa esim ystävänpäivää, joulua tai synttäreitä enkä osaa ottaa vastaan lahjaa, kun mietin koko ajan sitä että "entä jos isä on aloittanut taas juomisen ja tulee mun luo ja myy mun kaikki tavarat?" ym. Nykyään olen itse 22 ja odotan mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja ollaan mietitty että ehkä voitaisiin kutsua isäni (joka ollut selvinpäin nyt 7v) kylään, mutta jos alkaa näyttämään siltä etten pysty siihen, niin vierailun voi lopettaa siihen.

Surullista että äitinne uhrasi teidät rakkautensa alttarille. Tuvakotejakin on ollut olemassa jo tuolloin, joten milloin tahansa olisi voinut lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saanut 13-vuotiaalta jo arvostelua. Mm. meillä ei ole sääntöjä ja siksi on joutunut itse laittamaan itselleen rajat.... Miehen kanssa todettiin vaan, että mehän ollaan "täydellisiä", koska lapsemme on itseohjautuva. Oikeasti meillä on aika löperö kasvatus, mutta eihän tämä nyt täysin rajatonta ole ja lapsi on hyväkäytöksinen. Ei pelkästään meidän vaan myös yhteiskunnan (koulu) silmissä.

Rajat tuo turvaa teinillekin. Kannattaa kuunnella sitä lasta ja pohtia olisiko tässä teille vanhemmillekin mietinnän paikka. Lapselle on liian suuri vastuu asettaa itselleen rajat.

Vaikka lapsi on hyväkäytöksinen se ei takaa hyvää ja tervettä lapsuutta. Keskustelkaa teinin kanssa ja jutelkaa rajojen asettamisesta ja miksi se on hänelle tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v.  Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.

Itse kasvoin samankaltaisessa perheessä missä äiti ei uskaltanut sanoa mitään (pelkäsi isää hysteerisenä, kuten me lapset) kun isä joi kaikki rahat, myi lasten lelut, pelit ym ja pisti äitini ja meidät lapset keräämään sieniä sekä marjoja ja talvella kolaamaan pihoja ihmisille jotta saataisiin HÄNELLE juomisrahaa. Jos et suostunut, tuli suoraansanottuna turpaan tuutin täydeltä. En uskaltanut koskaan koulussa ottaa esim ystävänpäivinä ym vastaan mitään lahjoja, koska pelkäsin kuollakseni isäni vievän ne ja myyvän. Kotona ei liiemmin ollut ruokaa koska isä tosiaan joi kaikki rahat, ja jos ruokaa oli jostain saatu, niin hän ne söi. Ei välittänyt tuon taivaallista äidistä, minusta tai kahdesta nuoremmasta sisaruksestani, koska tuo juominen oli sekoittanut hällä pään ja muut ihmiset eivät olleet mitään ja heidän tarpeet eivät olleet prioriteetteja hänelle. Lopulta kun olin 13, äiti ei jaksanut enään ja otti eron isästä, ottaen meidät mukaansa. Isä lopetti jossain vaiheessa juomisen mun ollessa 15, mutta vaikka yritti hyvittää tekojaan, niin me ei vain pystytty siihen, kun koko ajan oli pelko persiissä, ja itse en osaa edelleenkään juhlistaa esim ystävänpäivää, joulua tai synttäreitä enkä osaa ottaa vastaan lahjaa, kun mietin koko ajan sitä että "entä jos isä on aloittanut taas juomisen ja tulee mun luo ja myy mun kaikki tavarat?" ym. Nykyään olen itse 22 ja odotan mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja ollaan mietitty että ehkä voitaisiin kutsua isäni (joka ollut selvinpäin nyt 7v) kylään, mutta jos alkaa näyttämään siltä etten pysty siihen, niin vierailun voi lopettaa siihen.

Kamalaa kyllä :( meillä vanhemmat joi, mutta lopettivat mun ollessa ammattikoulussa. Meillä oli se että marjastettiin, sienestettiin ja kalastettiin (ja leivottiin siskojen ja veljien kanssa ja tuotokset oli pakko myydä, ei saanut edes maistaa) ja myytiin ne mitä kaikki saivat kerättyä, ja itse napisin siitä kun koskaan ei saanut edes vähää niistä rahoista, vaan suoraansanottuna menivät vanhempien bileiltoihin kaikki rahat. Kritisoin heitä tuossa yksi päivä ja he kertoivat että eivät edes ajatelleet että lapsillekin olisi vaikka kovasta työstä pitänyt säästöön laittaa rahaa. Omien lapsien kohdalla tehnyt sitä että jos he auttavat esim marjastuksessa tai sienestyksessä, niin laitan heidän tileilleen rahaa jotka voivat sitten käyttää mihin haluavat.

Tämä on täydellinen esimerkki miten ollaan tekemättä oman vanhemman virhettä, mutta tehdään sitä väistäessä toinen virhe. Lasten tulisi osallistua perheen yhteisiin asioihin ilman palkkaa. Muuten heilel tulee käsitys että kaikesta mitä he tekevät kuuluu jonkun maksaa, ja tämä voi vaikuttaa jopa parisuhteeseen, kun koetaan että toinen on velkaa ihan normaaleista kodin asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.

Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.

Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.

Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.

.

Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.

Nykylapset elävät maailmassa jossa pitää kok ajan haukkua ja arvostella kaikkia.

Omat vanhempani olivat aivan hullun tiukkoja ja heillä oli mielivaltaiset rajat ja rangaistukset. Noh, itse sitten menin ehkä toiseen ääripäähän ja annoin lasten käytännössä tehdä kaiken, mitä järkevästi halusivat ja vain pahimpiin pöllötyksiin puutuin. Olen saanut aikuisilta lapsiltani kuulla siitä, että olisivat kaivanneet selkeämpiä rajoja ja enemmän ohjaamista.

No, ymmärrän heitä ja toisaalta en. Kun oma tausta on se, että välillä vääränlainen katsekin oli aihe huutamiselle. Ja iso osa nuoruudesta meni ohi, koska kaikki kiellettiin.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen lapseni on kritisoinut sitä että annoin lasten "isän" elää meillä, annoin hänelle rahaa ja jopa puolustelin häntä. Lapsi on oikeassa. Olin sairastunut läheisriippuvuuteen, johon narsistit uhrinsa sairastuttavat.

Ota vastuu itse omista teoistasi ja suhteestasi äläkä syytä sairastuttamisesta toisia. Sinä itse valitsit jäädä, vastuu jäämisestä on sinulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Eli kuten arvelinkin, vastuunotto olisi sitä että vanhemman pitäisi myöntää tehneensä sellaista mitä ei koe tehneensä, koska sinä koet niin. Ja sen lisäksi vanhemman tulisi alkaa olla sellainen ihminen jollainen sinä haluat hänen olevan. Ei vanhempasi ole sinusta enää vastuussa, sinun täytyy nyt itse olla itsestäsi vastuussa, ja siihen kuuluu sen hyväksyminen että et voi muuttaa toisia etkä kiristää heitä toimimaan haluamallasi tavalla. Paljon on sinulle vielä opeteltavaa elämästä.

Tämä viimeinen mielipide on hyvä!

Mielenkiintoinen ketju ja jäin ihan miettimään näitä asioita eilen illalla. 

Itsekin olen juuri tällainen 'katkeroitunut kolmekymppinen', Lapsuudenkodissa ei ryypätty tai hakattu, mutta henkistä väkivaltaa, heitteillejättämistä (minulle ei esim. haettu apua itsemurhayrityksen jälkeen) jne oli paljon ja minulla on ollut pahoja masennuskausia varsinkin teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena. 

Äitini kuoli kymmenisen vuotta sitten ja paljon jäi asioita selvittämättä. Sain itse lapsen muutama vuosi sitten ja tietenkin se nostiomia lapsuuden muistoja aivan eri tavalla esiin. Käyn terapiassa mistä on ollut todella paljon apua varsinkin koska äidin kanssa asioita ei voi enää hänen kanssaan selvittää. 

Suurin hyöty terapiasta on kuitenkin ollut se, että se on pelastanut suhteeni isääni. Isä on 80v eli syntynyt juuri sodan jälkeen ja ne traumat ovat edelleen vahvasti läsnä. Meillä oli isän kanssa vielä parikin vuotta sitten todella vaikeat välit, itselläni oli kova tarve puhua vanhoista asioista, mutta nämä keskustelut päätyivät yleensä aina todella rajuihin riitoihin, joissa itse raivoistuin silmittömästi, isäni möläytteli kamalia juttuja ja käteen jäi lähinnä kova pettymys ja katumus että olin ottanut mitään puheeksi. Terapiassa käynti auttoi pääsemään sinuiksi menneisyyden kanssa ja ymmärtämään, että se miten vanhempani minua kohtelivat johtui heidän omasta vaillinaisuudestaan, eikä siitä että minussa olisi ollut lapsena jotain vikaa. Opin myös pikkuhiljaa asettamaan rajat, sen sijaan että isän jutut menevät ihon alle enkä pysty hillitsemään itseäni. 

Tähän pitää myös lisätä, että isäni on tehnyt ison työn itsensä kanssa ja on todella eri ihminen, kuin 15v sitten. Meillä on nykyään aivan upeita keskusteluja todella vaikeista asioista ja olen saanut selityksen monelle asialle. Kuten täälläkin on moni kommentoinut, isäni sukupolvi sai tuta todella tunnekylmää 'kasvatusta' eikä isäni esim. muista että häntä olisi koskaan pidetty sylissä. Olemme jutelleen paljon myös hänen vanhempiensa elämästä, mikä on itselle välillä todella vaikeaa kuultavaa, siellä on niin rankkoja juttuja ettei nykyihminen voi oikein edes ymmärtää millaista elämä on silloin ollut. 

Eli summa summarum - vastoin kaikkia odotuksia minulla on erittäin läheiset välit isääni mistä olen todella kiitollinen. Edelleen on asioita jotka on itselle liian kipeitä otettavaksi puheeksi, mutta jo se, että tunnistan nämä aiheet on aika iso edistysaskel omassa kasvussa. Ja vielä koska en ole itseäni tarpeeksi kehunut, niin jotenkin oudolla tavalla se, että olen asettanut isälleni rajat on helpottanut sitä, että annan isäni myös elää omaa elämäänsä enkä ole sekaantumassa ihan joka asiaan. 

Ketjun alussa oli kirjoitus missä jonkun lapsi aloitti terapian ja alkoi sen jälkeen sättiä vanhempiaan tunnekylmyydestä, vaikka ulkoiset puitteet olivat lapsuudessa olleet kunnossa. Nämä jutut olivat loppuneet kun lapsi oli vaihtanut terapeuttia. Minulle tuli tästä mieleen, että olisiko kuitenkin niin, että lapsi on edelleen kokenut tunnekylmyyttä lapsuudessaan, mutta uusi terapeutti on hoksannut että aika ei ole vielä kypsä asioiden läpikäymiseen vanhempien kanssa, koska se johtaa vain konfliktiin ja riitoihin? Eli on hedelmällisempää työskennellä näiden asioiden kanssa sisäisesti.

jatkoa vielä edelliseen: 

On ihan varmasti paskamaista kuulla että oma lapsi voi huonosti lapsuudenkokemusten takia, jos oma kokemus vanhempana on ollut se, että on tehnyt kaikkensa että lapsilla on hyvä lapsuus, mutta toisaalta se, että näistä asioista keskustellaan, antaa mahdollisuuden myös vanhemmille kertoa se oma puolensa, ja keskutella siitä miten vaikea on kuulla kritiikkiä kun on mahdollistanut jälkikasvulleen asioita joista itse sai lapsena vain haaveilla. Näissä asioissa oikeasti piilee iso mahdollisuus syventää yhteyttä siihen omaan lapseen ja myös itse kasvaa ihmisenä. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän kasvatuksemme tuotteita niin hyvässä kuin pahassa eikä täydellisiä vanhempia ole olemassakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.

Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.

Kyllä te olisitte voineet kohdella tätä autismin kirjolla olevaa lasta paremmin hänelle sopivalta tavalla ja yrittää ymmärtää häntä. t. 41-v myös autismin kirjolla, ihan hyvä lapsuus

Niin mullakin oli, olen 42v, mutta lapsellani ei ollut, hän nyt 21v.

Molemmat autisminkirjolla. Todella paljon on merkitystä sillä että itse kasvoin kasari-ysärillä, ja hän 2000-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Mieleeni tulee, että saatat vanhempana kirjoituksesi perusteella kantaa jonkinlaista tiedostamatonta syyllisyyden taakkaa. Ehkä se on siirtynyt sinuun oman kasvatuksesi kautta, ja siksi sen syitä tai vaikutuksia on vaikea nähdä omassakaan elämässä. Balettitunnit ja lasketteluviikonloput eivät sinänsä tee kenenkään lapsuudesta onnellista tai turvallistakaan, jos henkisessä läsnäolossa ja vastavuoroisuudessa on ollut puutteita. 

Vierailija kirjoitti:

jatkoa vielä edelliseen: 

On ihan varmasti paskamaista kuulla että oma lapsi voi huonosti lapsuudenkokemusten takia, jos oma kokemus vanhempana on ollut se, että on tehnyt kaikkensa että lapsilla on hyvä lapsuus, mutta toisaalta se, että näistä asioista keskustellaan, antaa mahdollisuuden myös vanhemmille kertoa se oma puolensa, ja keskutella siitä miten vaikea on kuulla kritiikkiä kun on mahdollistanut jälkikasvulleen asioita joista itse sai lapsena vain haaveilla. Näissä asioissa oikeasti piilee iso mahdollisuus syventää yhteyttä siihen omaan lapseen ja myös itse kasvaa ihmisenä. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän kasvatuksemme tuotteita niin hyvässä kuin pahassa eikä täydellisiä vanhempia ole olemassakaan. 

Hyvä kirjoitus, mutta haluaisin vielä tuon lisäksi painottaa että se lapsi ei ole sen kummempi ihminen kuin vanhempansakaan, joten lapsi kasvaa ihmisenä noissa keskusteluissa  vielä paljon enempi kuin se vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.

Näin juuri minä toimin oman isäni suhteen. Ja voin kertoa, anteeksi annossa meni kyllä yksi vuosikymmen. Lopputulos oli, että minulla oli hänen viimeiset 10 vuotta todella hyvä isä-tytär -suhde. Joku voi kokea, että isäni "voitti". Minä taas koen, että minä voitin ja isosti.

Toki ymmärrän, että kaikkien vanhempien kanssa tämä ei todellakaan ole mahdollista. Haluan vain kertoa teille 20 - 30 -kymppisille, että aika harvoin monen tässä ketjussa tavoittelema tilinteko tai ns. oikeuden hakeminen itselle onnistuu. Ja totuus on, että todellisuudessa ette te edes tarvitse sitä anteeksipyyntöä, vaan ainoastaan omaa anteeksiantoanne ollaksenne onnellisia. Tai edes vähän vähemmän onnettomia.

Tiedän, että tämä kommentti tuntuu monesta täysin käsittämättömältä, mutta "do you want to be happy or do you want to be right?".

On kritisoitu ja sehän kuuluu luonnolliseen kasvuun ja itsenäistymiseen. Ei ole syytetty myöhemmistä elämän valinnoista tai hankaluuksista aikuisiällä,koska niistä ei ole vanhempi enää vastuussa.Näissä kahdessa on selkeä ero.Terapiassa tottakai terapeutti ja hänen taustateoriansa vaikuttaa,mutta tavoite on tukea ihmistä löytämään itsensä. Kasvuolot on vain yksi juonne prosessissa. Jokaista sanaa tai yksittäistä lausetta ei kannata analysoida tai yleistää,prosessi on kokonaisuus.

Katkeruudesta tuli tällainen ajatus. En ollut ennen uskonnollinen, mutta minua lapsena pahasti kaltoinkohdeltua helpotti lopulta ajatus, että se joka antaa vanhemmille ns. lopullisen armahduksen, en ole minä, koska ihmiselle se on liian kova pala.

Heidän pahat tekonsa annetaan toivon mukaan lopussa anteeksi, koska ne on heidän puolestaan lunastettu.

En halua tuputtaa, mutta moni on saanut uskosta lohdun. Se luo raamit kärsimykselle,jolloin omaa ristiä on helpompi kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.

Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.

Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.

Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.

.

Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.

Nykylapset elävät maailmassa jossa pitää kok ajan haukkua ja arvostella kaikkia.

Nykylapset elävät maailassa, jossa asioista saa keskustella. He ovat rikkoneet vuosikymmenten hiljaisuuden muurin, mikä tekee kollektiiviselle kulttuurillemme vain hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Mulla on teini-ikäiset lapset ja kuvauksesi vastaa aika tavalla myös tätä hetkeä. Työelämä on armotonta ja eläminen kallista. Mä en vaan sitä ymmärrä, että miten nämä seikat estää mua olemasta kiinnostuneita lapsistani ihmisenä, olemaan kiinnostunut heidän mielipiteistään ja tunteistaan, käyttämään sen sen vähän ajan ja energian prioriteettieni mukaisesti eli lapset aina edellä. Tai pyytämään heiltä anteeksi silloin kun olen ärtynyt ja poissaoleva, tai olen tehnyt ihan selkeitä virheitä äitinä. Hassuttelemaan ja höpsöttelemään heidän kanssa, jne. Itse en huomaa, että inflaatio olisi näihin asioihin kovin paljon vaikuttanut.

Odota vaan kymmenen vuotta niin saat tietää, missä kaikissa asioissa olet tehnyt väärin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon materiasta lapsuudessa. Ja ettei sillä voi korvata puuttuvaa tunneyhteyttä. Kuitenkin samaan aikaan lasten maailma on materialistisempi kuin koskaan ja helposti siitäkin tulee pahaa oloa, jos ei ole samantapaisia leluja, vaatteita, elektroniikkaa, harrastuksia kuin kavereilla.

Että yhtä lailla ei se maailman paras tunneyhteys tässä maailmassa korvaa sitä, jos vanhempi ei pysty syystä tai toisesta vastaamaan materialistisiin tarpeisiin. Aikamoinen paineen alla tosiaan ovat vanhemmat tässä ajassa ja yhteiskunnassa.

Tämä on ihan totta. Meillä on aina ollut hyvät välit lasten kanssa ja "kaikesta" puhuttu ja paljon osoitettu tunteita. Siltikin olen saanut aikuisilta lapsiltani kuulla, kuinka ahdistavaa oli, ettei ostettu milloin mitäkin ja kaverit kävivät hienoilla matkoilla... ja nyt kun heillä on omat työt ja rahaa, paikkaavat tätä lapsuuden vajetta ostamalla koko ajan tavaraa ja vaatteita ja kulutukseen laittavat kaiken rahansa. On myös ollut pikavippi ongelmaa jne.

Että en tiedä, sekin tuntuu aika hurjalta, että he ovat niin vihaisia siitä, että me olimme köyhiä.

Meillä myös pääosa riidoista teinien kanssa on nimenomaan rahasta ja miten sitä käytetään. Kuinka kavereilla on paremmat sitä ja tätä, niinkuin varmasti onkin, meillä on muutaman vuoden nyt ollut aika tiukkaa rahallisesti erilaisista syistä. Vaikea sanoa, miten he tämän sitten kokevat aikuisena, tuleeko katkeruutta vai ymmärtävätkö sitten myöhemmin paremmin tilannettamme.

Noin muutoin uskoisin, että heitä on tunnepuolella kuunneltu ja ymmärretty ja kannustettu kertomaan tunteistaan ja tarpeistaan. Ehkä siksikin uskaltavat nyt pahaa mieltään aika voimakkaasti ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.

Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.

Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.

Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.

.

Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.

Nykylapset elävät maailmassa jossa pitää kok ajan haukkua ja arvostella kaikkia.

Nykylapset elävät maailassa, jossa asioista saa keskustella. He ovat rikkoneet vuosikymmenten hiljaisuuden muurin, mikä tekee kollektiiviselle kulttuurillemme vain hyvää.

Kunhan ei mennä ääripäästä toiseen. Olen samaa mieltä, että ihanaa kun nuoret puhuvat ja sanoittavat asioita avoimesti. Pitää kuitenkin myös ymmärtää, että puheen lisäksi tarvitaan tekoja, valintoja ja vastuuta niistä omista tunteista.