Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?
Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.
(Kommenttina viestiin # 361)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus?
Vastaa nyt vain tähän.
Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.
Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D
Minä viittasin ihmisiin, jotka tunnen/tiedän. En tietenkään diagnosoi ketään, kun en alan ammattilainen ole, mutta ihan käytöksensä perusteella on selvää, että pahoja ongelmia on mielenterveyden kanssa.
Mites sinä. Kirjoitit, että "7-kymppisillä" ei ole mt-ongelmia, joita heidän lapsillaan taas on. Viittaatko kaikkiin maailman seitsemänkymppisiin? Sinäkö heidän ja lastensa mt-ongelmat tiedät?
Vierailija kirjoitti:
Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?
Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.(Kommenttina viestiin # 361)
Suosituksista en tiedä. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, mutta hyvä olisi kyllä edes kysyä ja kontrolloida vähän että onhan läksyt tehty. Tai että osasitko tehdä.
Vanhempien voisi olla hyvä opastaa lapsia opiskelutekniikan opetteluun, lasta kun harvemmin tällainen työnteko oppimisen eteen kiinnostaa.
T. 361
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
En toki tiedä mitä tässä on taustalla, mutta kun mainitsit tuon maagisen sanan "elämänkokemus" mulla väkisinkin tulee mieleen tietty ihmistyyppi, joka kuvittelee, että ikä itsessään tekee ihmisen fiksuksi ja vetoaa tähän "elämänkokemukseensa" (tai -kouluunsa) heti, jos joku antaa ihan asiallisenkin neuvon. Totuushan on se, että ei ihminen mitenkään automaattisesti fiksuunnu, tai omaksutun tiedon, tai viisauden määrä ole mitenkään vakio joka ikävuonna, jotta voitaisiin tehdä vaan yksinkertainen laskutoimitus iän perusteella.
Itse esim. todistin keskustelua, jossa ystävä yritti saada vanhempaa tuttuaan olemaan haksahtamatta ilmiselvään nettihuijaukseen, mutta sai haukut päälleen ja muistutuksen, että "kun sulla ei oo tätä elämänkokemusta".
Mulla on myös eräs vanhempi sukulainen, joka on kyllä mukava ihminen, mutta ihan suoraan sanottuna todella pihalla asioista. Selitti mm. hiljattain meidän lapsille kuinka "sähkö tehdään salamoista", eli siis muka jotenkin ukkosella keräämällä. Siinä esikoinen ymmärsi jo fysiikkaa sen verran, että kysyi mitäs sitten, kun ei salamoi, kuten esim. Suomessa talvella? En edes viitsinyt puuttua tuohon keskusteluun, kun tiesin, että kohta aletaan syyttämään elämänkokemuksen puutteesta, mutta selitin kyllä lapsille autossa, että sähkö tulee muuten voimaloista ja ihan niin kuin esikoinen jo tajusikin, sitä ei voida kovin hyvin missään säilöä myöhempää käyttöä varten. Ja että ei tarvitse uskoa sitä yhtä, kun se alkaa selittämään elämänkokemuksensa tuomia totuuksia, nyökkäilkää vaan kohteliaasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Eli kuten arvelinkin, vastuunotto olisi sitä että vanhemman pitäisi myöntää tehneensä sellaista mitä ei koe tehneensä, koska sinä koet niin. Ja sen lisäksi vanhemman tulisi alkaa olla sellainen ihminen jollainen sinä haluat hänen olevan. Ei vanhempasi ole sinusta enää vastuussa, sinun täytyy nyt itse olla itsestäsi vastuussa, ja siihen kuuluu sen hyväksyminen että et voi muuttaa toisia etkä kiristää heitä toimimaan haluamallasi tavalla. Paljon on sinulle vielä opeteltavaa elämästä.
Vanhemman tulisi ottaa vastuu siitä, mitä on tehnyt. En niin harhainen ole, että kuvittelisin heidän tehneen jotain, mitä eivät tehneet. Eivätkä muuten hekään ole koskaan kieltäneet pahoja tekojaan, alkoivat vain vedota kaikkeen hyvään, mitä ovat eteeni tehneet, ikään kuin niillä hyvillä teoilla ostaisi oikeuden toisena hetkenä kaltoinkohdella lastaan.
Kirjoitin jo aiemmissa kommenteissa, etten ole enää yli kymmeneen vuoteen vanhemmiltani odottanut mitään. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat ja olen opetellut asettamaan omat rajani, joilla suojaan itseäni heidän vahingolliselta käytökseltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyn juuri läpi raskasta vaihetta, kun toinen lapsistani on käytännössä katkaissut välit muuhun perheeseen. Sen enempää avaamatta voin sanoa, että tällaista pahaa oloa en ole ennen kokenut. Vielä muutama kk sitten olimme läheinen perhe ja nyt olemme saaneet kuulla vaikka ja mitä.
Yöunet menneet ja alakulo valtaa mielen. En olisi ikinä uskonut...Eniten pelkään, että lapseni on itse todella masentunut mutta ylpeänä ei suostu sitä edes itselleen myöntämään.
Tiedän ihan täsmälleen mistä puhut. Ihan hirveä tilanne. Toivottavasti tilanne teillä ajan myötä korjautuu, meillä ei valitettavasti ole niin käynyt. Tällaisen tuskan kanssa on ihan hirveää elää vuosia. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja jaksamista. Syyllisen hakeminen vanhemmista / perheestä tällaisessa tilanteessa on todella musertavaa. Jostain syystä tällä palstalla asiat tunnutaan näkevän hyvin yksisilmäisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
En toki tiedä mitä tässä on taustalla, mutta kun mainitsit tuon maagisen sanan "elämänkokemus" mulla väkisinkin tulee mieleen tietty ihmistyyppi, joka kuvittelee, että ikä itsessään tekee ihmisen fiksuksi ja vetoaa tähän "elämänkokemukseensa" (tai -kouluunsa) heti, jos joku antaa ihan asiallisenkin neuvon. Totuushan on se, että ei ihminen mitenkään automaattisesti fiksuunnu, tai omaksutun tiedon, tai viisauden määrä ole mitenkään vakio joka ikävuonna, jotta voitaisiin tehdä vaan yksinkertainen laskutoimitus iän perusteella.
Itse esim. todistin keskustelua, jossa ystävä yritti saada vanhempaa tuttuaan olemaan haksahtamatta ilmiselvään nettihuijaukseen, mutta sai haukut päälleen ja muistutuksen, että "kun sulla ei oo tätä elämänkokemusta".
Mulla on myös eräs vanhempi sukulainen, joka on kyllä mukava ihminen, mutta ihan suoraan sanottuna todella pihalla asioista. Selitti mm. hiljattain meidän lapsille kuinka "sähkö tehdään salamoista", eli siis muka jotenkin ukkosella keräämällä. Siinä esikoinen ymmärsi jo fysiikkaa sen verran, että kysyi mitäs sitten, kun ei salamoi, kuten esim. Suomessa talvella? En edes viitsinyt puuttua tuohon keskusteluun, kun tiesin, että kohta aletaan syyttämään elämänkokemuksen puutteesta, mutta selitin kyllä lapsille autossa, että sähkö tulee muuten voimaloista ja ihan niin kuin esikoinen jo tajusikin, sitä ei voida kovin hyvin missään säilöä myöhempää käyttöä varten. Ja että ei tarvitse uskoa sitä yhtä, kun se alkaa selittämään elämänkokemuksensa tuomia totuuksia, nyökkäilkää vaan kohteliaasti.
No mä ajattelen sitä elämänkokemusta niin, että kun on nähnyt ja kokenut jo paljon, on löytänyt sen oman tavan elää ja olla. Sen, joka itselle toimii. Ei se tarkoita, etteikö olisi utelias uudelle ja haluaisi kuulla nuorten asioita tai muuta, mutta kyllä minuakin välillä hymyilyttää, kun omat lapset absoluuttisena totuutena paasaavat jotain ajatuksiaan. Kuuntelen sitten ja vältän arvostelua, kaikillahan meillä on oikeus mielipiteisiimme, mutta joskus tekisi kieltämättä mieli vaan sanoa, että eiköhän sitä itselläkin jotain ymmärrystä asioista ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuisissa lapsissakin on tottakai eroja. Toiset ovat aikuisina aivan mulk kuja, toiset kivoja ja pärjääviä. Toiset itkevät vanhempien pilanneen elämänsä kuin ongelmateinit vaikka näin ei olisi ja jatkavat elämänsä pilaamista edelleen itse. Toiset keskittävät energiansa muuhun kuin menneiden murehtimiseen. Sitten on niitä, jotka on tältä väliltä.
Aika vähän on suoraa kritiikkiä tullut lapsilta, emmekä itsekään ole syyllstäneet omia vanhempiamme kasvatuksista. Ainanhan ne ovat oman aikakautensa tilanteita, ei voi todellakaan verrata sukupolvia. Uskon, että kaikki ovat parhaansa yrittäneet omista lähtökohdistaan.
Olen vasta nyt havahtunut nuorten terapiassa käyntejen määrään. Toki siitä on puhuttu, mutta, kun itse ei tunne ketään (tai en tiedä asiasta), niin on mennyt vähän ohi. Terapeutit varmaan kuulevat paljon tarinoita pieleen menneistä kasvatuksista.
Yksi tuttava oli sitä mieltä, että pitkään kestäessä, terapia on turhaa vatvomista ja vellomista menneessä ajassa, kuten myös monet vertaisryhmät. Taitaa olla tapauskohtaista. Olen kyllä vahvasti yksilön oman vastuun kantamisen kannalla, "katson itsekin usein peiliin". Lyhyt terapia, ilman lääkkeitä on varmaan hyvä asia. Ehkä itsellekin olisi yhdessä vaikeassa elämäntilanteessä helpottanut/nopeuttanut asiasta ylipääsemistä, mutta eipä minulla silloin ollut varaa terapiaan, eikä varaa olla pois töistä ja hyvinhän se elämä siitä lähti sitten jatkumaan.
Yritetään nyt nauttia elämästä. Miksi moni tajuaa tämän vasta sitten, kun esim. terveys on mennyt? Se syöpädiagnoosi saattaa jo ensi viikolla olla sinun (tai minun) tulevaisuuttasi. Sitten voi miettiä mikä onkaa se iso murhe ja mikä pieni ja mitkä ovat niitä elämän tärkeitä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.
Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.
Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.
Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.
.
Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.Nykylapset elävät maailmassa jossa pitää kok ajan haukkua ja arvostella kaikkia.
Nykylapset elävät maailassa, jossa asioista saa keskustella. He ovat rikkoneet vuosikymmenten hiljaisuuden muurin, mikä tekee kollektiiviselle kulttuurillemme vain hyvää.
"vuosikymmenten hiljaisuuden muuri", hmm...Minkä ikäinen olet? Oletko elänyt 60-70 -luvuilla?
Nimittäin tuo hiljaisuuden muuri alkoi murtua jo 60-luvulla, samoin kulissien pitotarve. 70-luvulla tuli perheneuvolat, TV:ssä oli paljon ihmissuhteita käsitteleviä ohjelmia jne.
Nuoret ovat haastaneet vanhempiaan ja kasvatuksesta on keskusteltu kyllä jo paljon ennen nykyaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän aikaa sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan iän karttuminen lisää empatiakykyä. Piste.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn juuri läpi raskasta vaihetta, kun toinen lapsistani on käytännössä katkaissut välit muuhun perheeseen. Sen enempää avaamatta voin sanoa, että tällaista pahaa oloa en ole ennen kokenut. Vielä muutama kk sitten olimme läheinen perhe ja nyt olemme saaneet kuulla vaikka ja mitä.
Yöunet menneet ja alakulo valtaa mielen. En olisi ikinä uskonut...Eniten pelkään, että lapseni on itse todella masentunut mutta ylpeänä ei suostu sitä edes itselleen myöntämään.
Tiedän ihan täsmälleen mistä puhut. Ihan hirveä tilanne. Toivottavasti tilanne teillä ajan myötä korjautuu, meillä ei valitettavasti ole niin käynyt. Tällaisen tuskan kanssa on ihan hirveää elää vuosia. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja jaksamista. Syyllisen hakeminen vanhemmista / perheestä tällaisessa tilanteessa on todella musertavaa. Jostain syystä tällä palstalla asiat tunnutaan näkevän hyvin yksisilmäisesti.
Voi kiitos sinulle! Pahin pelkoni on, että välit eivät korjaannu ikinä. Ikävää kuulla, että teillä ei ole korjaantunut. Onko enää yhtä toivoa? Kaikkea hyvää sulle ja voimia myös. Sitä tarvitsemme, että jaksamme nähdä vielä valoa tämän kaiken keskellä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän aikaa sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan iän karttuminen lisää empatiakykyä. Piste.
Mutta empatian määrä ihmisissä vaihtelee ihmisissä iästä riippumatta. Empatian kehittymiseen kun vaikuttaa moni muukin tekijä iän lisäksi, kuten kokemukset.
Kyllä nimenomaan tämä hiljaisuuden muurin murtaminen. Moni aikuisen lapsen vanhempi on aivan kuutamolla miettiessään, että mitä ihmettä teinkään. Se on pitkä prosessi ottaa siitä selvää, mutta sen prosessin kautta kasvaa aikuiseksi. Itse ikävä kyllä ylitin vanhempieni psyykkisen kehitystason jo jonkin verran päälle parikymppisenä. Joskus se ihan lamaannuttaa, kun miettii, että heille pitäisi ihan ratakiskosta vääntää perusilmiöt, kuten parentifikaatio (esim. lasten käyttäminen terapeuttina), riitelyn seuraaminen koko lapsuuden, narsistinen päteminen omien lasten kautta (pitää tulla hyvät numerot ja maisteria alemmat eivät ole edes ihmisiä...), vihan käsittely itsensä sisällä, ei eri ihmisryhmiin kohdistaen... Siis vastuunotto omista ajatuksista ja tunteista. Joku kirjoitti "paljon on sinulla (joku täällä kirjoittanut) opittavaa". Kun se ei yllättävää kyllä mene niin, että se vanhempi olisi vääjäämättä kokemusvuosiensa takia kypsempi. Ei todellakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Sanoit, että haluat muutoksen tapahtuvan omilla ehdoillasi, ja että tulet vastaan omilla ehdoillasi itsesi hyväksi jos ehdot täyttyvät. Jos itselleni annettaisiin näitä vaatimuksia kuulematta mitä haluan sanoa, en lähtisi keskusteluun.
Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin ilmaista suoraan, mitä sydämelläni oli, ja antaa olla, kun ei vastapuoli ollut halukas/kykeneväinen puhumaan asioista?
Eli sinulle kelpaisi pelkkä puhe, vaikka vanhempi ei pyytäisi anteeksi eikä toimisi sen jälkeen kuten käsket? Viestissäsi kyllä luki ensin että pitää pyytää anteeksi ja käyttäytyä kuten sinä haluat tai et ole tekemisissä. Taidat muuttaa mielipiteitäsi ja pyyntöjäsi takkia kääntämällä noin muutenkin . Sellaisen kanssa on vaikea olla, kun koko ajan muuttaa mielipiteitään.
Alkuperäisessä viestissäni vastasin siihen, kun minulta kysyttiin, mitä vastuunotto omista teoista käytännössä tarkoittaisi. Näin ajattelen itsestänikin, että jos olen jotakuta satuttanut, vastuunottoa on pyytää anteeksi ja huolehtia, etten toista samoja virheitä.
Vanhempieni kanssa halusin puhua asiat halki, ja kyllä minusta olisi todella erikoista, ettei täysijärkinen ihminen pahoittelisi niitä tekoja, jotka minua heidän kohdallaan vaivasivat, ja vannoutuisi parantamaan tapansa. Mutta pakkohan se on ollut hyväksyä, ettei asiasta voitu edes keskustella, saati että olisivat pahoitelleet mitään.
Missään vaiheessa en sanonut, etten ole vanhempieni kanssa tekemisissä (tosin sellainenkin vaihe aikoinaan oli, kun tarvitsin työrauhan terapiaan). Kirjoitin, etten tästä aiheesta keskustele, jos heidän reaktionsa on poistua paikalta/alkaa rääkyä sylki naamalleni roiskuen. Eli joo, on mulla toki nykyään ehtojakin sille, miten mua saa kohdella. Ei tästä aiheesta kyllä edes ole enää niin tarvettakaan keskustella, kun olen sen tahollani käsitellyt, mutta toki se edelleen lämmittäisi, jos toinen sanoisi, että kuule, olen pahoillani, että sua silloin satutin. Juu, en tätä odota enkä vaadi, en usko että tulee tapahtumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.
Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.
Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.
Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.
.
Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.Nykylapset elävät maailmassa jossa pitää kok ajan haukkua ja arvostella kaikkia.
Nykylapset elävät maailassa, jossa asioista saa keskustella. He ovat rikkoneet vuosikymmenten hiljaisuuden muurin, mikä tekee kollektiiviselle kulttuurillemme vain hyvää.
Haukkuminen ja solvaaminen ei ole keskustelua. Nykylapsi ei tiedä mitä keskustelu tarkoittaa. Hän luulee sen tarkoittavan sitä että hän käskee, ja muut sitten tottelevat. Jos he eivät tottele, niin se on kiusaamista ja pahoinpitelyä nykylasta kohtaan.
Ei. Aivan päinvastoin: kiittävät ja arvostavat meitä vanhempiaan. Molemmat ovat jo vanhempia itsekin ja olen tyytyväisenä pannut merkille, että välitön suhde jälkikasvuun ja puheyhteyden ylläpitäminen näyttää olevan heilläkin tärkeässä roolissa.
Hiukan toivoisin kiinnitettävän huomiota lasten puhetyyliin. Vaikka maailma muuttuu, fiksu, asiallinen puhetyyli luo myönteistä mielikuvaa. Äidille, isälle ja aikuisille ylipäätään ei puhuta samalla tyylillä kuin kavereille. Vanhempaa väkeä kunnioitetaan fiksulla käytöksellä ja puhetyylillä. Opetellaan luontevasti sanojen 'kiitos, ole hyvä, päivää ja näkemiin' -käyttö. Monella lapsella valitettavasti hukassa, eikä niitä vanhemmat näytä edellyttävänkään.
En ymmärrä, miksi näin on.
Vierailija kirjoitti:
Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?
Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.(Kommenttina viestiin # 361)
Tämä. Plus että koulussa kyllä pitää, ja opetetaankin opiskelemaan, ei sen opettaminen ole vanhemman tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus?
Vastaa nyt vain tähän.
Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.
Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D
Minä viittasin ihmisiin, jotka tunnen/tiedän. En tietenkään diagnosoi ketään, kun en alan ammattilainen ole, mutta ihan käytöksensä perusteella on selvää, että pahoja ongelmia on mielenterveyden kanssa.
Mites sinä. Kirjoitit, että "7-kymppisillä" ei ole mt-ongelmia, joita heidän lapsillaan taas on. Viittaatko kaikkiin maailman seitsemänkymppisiin? Sinäkö heidän ja lastensa mt-ongelmat tiedät?
En vaan niihin joilla niitä ongelmia on, ja jotke niistä syyttävät vanhempiaan ja heidän tunnekylmyyttään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Kyllä se on kiristämistä että jos he eivät tee kuten sinä käsket, niin et ole tekemisissä heidän kanssaan. Se on ihan ok kiristää, mutta myönnä se nyt kuitenkin että niin teet.
Ei se ole kiristämistä, vaan rajojen asettamista. Ts. kaltoinkohtelevalle henkilölle kerrotaan miten toista ei ole soveliasta kohdella. Mikäli kohtelu jatkuu vahingollisena, ihminen luonnollisesti joutuu asettamaan rajat ja suojelemaan itseään ja jopa katkaisemaan välit tarvittaessa.
-Eri
Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬
Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.
Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.
Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.
Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.
Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.
Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.
Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.
Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.
Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).
Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".
Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.
Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.
Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).
Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"
On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.
Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.
Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.
Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.