Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Lapsuuteni: koulukiusaamista ja emotionaalista kaltoinkohtelua. Jos päätä lepuutti tyynyllä sitä vasten sanottiin, että älä märise siinä, vaikkei edes itkenyt. Vain positiivisia tunteita sai näyttää ja mistään negatiivisesta ei saanut edes kuiskata. Joten koulukiusaamiseen en saanut tukea edes vanhemmiltani, sanottiin vaan, että mene omaan huoneeseen.

Vanhemmat: hoitamattomia traumoja omilta vanhemmiltaan ja heidän asenteensa terapiaan on vain kuolleen ruumiini yli, vaikka suhteet omiin lapsiinsa menisivät. Minä hölmö ajattelin teininä, että jos yritän puhua näistä perheen ongelmista aikuisena, minut otetaan tosissaan. No minulle kerrottiin sitten, että sinulla on ongelma ja näytettiin ulko-ovea. Lapsiani en haluaisi näyttää heille.

Hauskaahan tässä on se, että päällepäin ainakin äitini on maailman sosiaalisin ihminen, todella nauravainen ja hyväntuulinen. Hän vetää puoleensa ihmisiä yrittämättäkin. Siksi varmaan sukulaisetkin olisivat ihan ämillään, jos saisivat tietää aikeistani katkaista välit. Mutta, kun hän tai isäni eivät osaa keskustella vakavista asioista. Mielummin leikkivät, ettei ongelmia ole. Sekös tappaa läheisyyden tunteet ja sitten ihmetellään, miksi lapset ovat niin hiljaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija<br />

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
</p>

<p>Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
</p>

<p>Onko muilla tälläistä?[/quote kirjoitti:

Saman tyyppistä täällä. Saan kuulla arvostelua, neuvoja ja kehotuksia mennä terapiaan.

Niin. Ehkä terapia tekisi sinullekin hyvää? Pääsisit pintaa syvemmälle. Tietäisit vähän mistä lapsesi puhuu.

Ole utelias. Kokeile.

Vierailija kirjoitti:

Hirveän paljon kommentteja ajatuksella "lapsi ei arvosta sitä mitä hänen eteensä tein".

Ei LAPSEN tarvitse osata ymmärtää tai arvostaa sitä, että vanhempi on koko ajan töissä elättääkseen perheensä. Lapsi ymmärtää sen, että vanhempi on koko ajan poissa. Ei lapsen tarvitse olla kiitollinen siitä, että sentään häntä ei lyödä ja tukisteta, vaan laiminlyödään vain emotionaalisesti. Lapsi ymmärtää vain, että häntä laiminlyödään emotionaalisesti. Lapsen ei todellakaan voi tai saa olettaa ymmärtävän asioita pitkällä aikavälillä kuten vanhempi. Lapsi ymmärtää sen mitä kokee ja miltä se tuntuu.

Aikuisellakin lapsella on vain ne lapsen kokemukset, vaikka silloin jo järjellä ymmärtäisi miksi jäi yksin henkisesti ja fyysisesti. Vanhemman kuuluu pystyä kuuntelemaan ja ottamaan vastaan palautetta lapseltaan ilman että loukkaantuu ja kostaa keskustelunaloituksen lapselleen.

Tosiasiat ja todellinen elämä on silti aina epätäydellistä. Elät harhoissa jos kuvittelet että jollain on ollut täydellinen lapsuus. Ei ole. Henkilö joka on tyytyväinen lapuuteensa on sitä siksi että hän on tehnyt tilin menneisyytensä kanssa ja hän ymmärtää AIKUISENA ihmisenä että elämässä tapahtuu ikäviäkin asioita, ja niiden kanssa vain täytyy oppia elämään. Sanon tämän itse aikuisena lapsena, en vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.

En tietenkään voi tietää hänen elämänkokemuksista muuta, kun mitä hän kertoi viestissään. En myöskään luetellut omia elämänkokemuksiani, sillä en halunnut alkaa kilpailemaan hänen kanssaan kummalla meistä mahdollisesti oli sittenkin se kurjempi lapsuus.

Se, että toimintatapa on yleinen auttaa kuitenkin yleensä hieman suhteuttamaan asioita. 

Miksi ja miten vääriä tekoja pitäisi suhteuttaa?

Sillä tavoin että ymmärtää syitä. se ettei saanut kalleinta mylittleponyä kuten naapuri sai, ei johdu siitä että vanhemmat inhoaisivat lastaan vaan siitä että perhe oli köyhä jne. Todella monen kannattaisi kyllä käydä siellä terapiassa kuuntelemassa vähän maan pinnalle palauttavaa puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?

Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.

Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus? 

Vastaa nyt vain tähän.

Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.

Eli tarkoitat sanoa että sinä diagnosoit näille henkilöille joita et edes ole tavannut, mt-ongleman? Tässä tapauksessa minulla  ei ole kanssasi enää mitään kirjoiteltavaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä jokainen sukupolvi koittaa tehdä jotain toisin saatuaan omia lapsia. Antaa heille jotain sellaista mitä heillä ei ollut.

Niin, sen sijaan että miettii, mitä se lapsi tarvitsee. Tukahdutetaan lapsi sillä, mitä itseltä on puuttunut, ja kilahdetaan, kun lapsi ei osaa olla kiitollinen saatuaan sen, mitä vanhemmalta itseltään joskus puuttui. Sairas kuvio, mutta eiköhän vielä jossain vaiheessa tule sekin sukupolvi, jota kiinnostaa vain, mitä lapsi tarvitsee, ja on valmis kehittämään itseään niiltä osin, kun ei kykene lapsen tarpeisiin vastaamaan.

Toivottavasti tulee, mutta matka on kyllä pitkä, kun koko ajan yhteiskunnassa kriiseillään, esim. nyt vaikuttaa tuleviin polviin tämä sotahommeli ja köyhyys/korona. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 60-luvulla syntynyt ja ystäväpiirissäni/ikätovereissani ei ole ketään, joka olisi katkaissut välinsä vanhempiinsa tai kokisi syvää katkeruutta heitä kohtaan elämänsä pilaamisesta.

Sen sijaan useat ystäväni ovat saaneet kritiikkiä ja hyökkäyksiä huonosta vanhemmuudesta omien lastensa taholta. En osaa kuvitella että kyseessä on täysin aiheellinen kritiikki, todella yllättäviä hyökkäyksiä nykyisten nuorten aikuisten osalta.

Oma lapsuuteni 60-luvulla oli sitä, että yrittäjävanhempani tekivät 6-päiväistä työviikkoa, vuodessa oli lomaa max yksi viikko. Tunteista ei puhuttu, ei halattu eikä muutenkaan mitään perheidylliä esitetty. Silti olen aina ollut sitä mieltä, että lapsuuteni oli onnellinen. Oli lemmikkejä, pihalla aina leikkikavereita ja turvallinen kasvuympäristö. Elämä ei ollut kiireistä ja teknologiasidonnaista. Kun valmistuin opinnoista 80-luvulla, niin työpaikkoja oli mistä valita.

Nykymaailma on aivan toinen. Meidän 60-luvulla syntyneiden lapset ovat nyt 20-30 -vuotiaita. He elävät aivan toisenlaisessa maailmassa, kuin mitä vanhempansa. Olisiko monessa tapauksessa ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana paljon muutakin kuin tunnekylmät vanhemmat?

(En poissulje tässä tietenkään oikeasti vahingollisia perhehelvettejä.) En voi olla haikailematta sinne oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin, lapset olivat pidempään lapsia, leikittiin pihalla ja ylipäätään oltiin ulkona ja oikeasti tavattiin ihmisiä.

Juuri tätä tarkoitin sanoessani että  taitaa nykypolven terapiantarve johtua muusta kuin vanhempiensa tunnekylmyydestä... Sitä "tunnekylmyyttä" nimittäin on ollut aina, enne se vain oli normaalia, nyt peilataan itseä johonkin someterapeuttiin joak kertoo miten ihan kaikkea vaille on ihminen lapsuudessa jäänyt kun kukaan ei ole ollut sanoittelemassa lapsen tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä jokainen sukupolvi koittaa tehdä jotain toisin saatuaan omia lapsia. Antaa heille jotain sellaista mitä heillä ei ollut.

Niin, sen sijaan että miettii, mitä se lapsi tarvitsee. Tukahdutetaan lapsi sillä, mitä itseltä on puuttunut, ja kilahdetaan, kun lapsi ei osaa olla kiitollinen saatuaan sen, mitä vanhemmalta itseltään joskus puuttui. Sairas kuvio, mutta eiköhän vielä jossain vaiheessa tule sekin sukupolvi, jota kiinnostaa vain, mitä lapsi tarvitsee, ja on valmis kehittämään itseään niiltä osin, kun ei kykene lapsen tarpeisiin vastaamaan.

Toivottavasti se sukupolvi on tämä juuri tämä nykyinen nuoria lapsiaan kasvattava. Mutta mitä olen lukenut esim tätä palstaa, tulee väkisinkin fiilis, että muutos tällä saralla ei tule tapahtumaan tämän sukupolven vanhemmuuden aikakaudella. Jotkut asiat tuntuvat olevan vielä enemmän pielessä kuin ennen. Maailma on vaan niin erilainen ja turvattomampi kuin ennen tätä internetin aikakautta ja yhteiskuntarakennetta. Nuorten vanhempien haasteet ovat osittain samat ja osittain täysin erilaiset kuin aiemmilla sukupolvilla.

Minäkin aikoinaan nuorena vanhempana ajattelin, että en koskaan tee niitä virheitä mitä vanhempani tekivät lastensa kasvatuksessa ja että minä varmasti olen parempi vanhempi ja teen kaiken oikein. Ja paskat. Huonoina hetkinä kuormituksen alla huomasin tekeväni juuri samoja virheitä mistä olin vanhempiani kritisoinnut. Lasten kasvatus parhaimmillaankin on kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Totta, ei tule tapahtumaan tällä haavaa. Tämä johtuu siitä että nykyvanhempi on sillä tavalla typerä että hän hylkää vanhempiensa opit, ja kuvittelee pystyvänsä keksimään pyörän uudestaan itse niin että se on välittömästi täydellinen. Pitäisi parantaa entisiä oppeja, mutta he voimansa tunnossa unohtavat kaiken aiemman, joten virheiden teko vain kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Eli kuten arvelinkin, vastuunotto olisi sitä että vanhemman pitäisi myöntää tehneensä sellaista mitä ei koe tehneensä, koska sinä koet niin. Ja sen lisäksi vanhemman tulisi alkaa olla sellainen ihminen jollainen sinä haluat hänen olevan. Ei vanhempasi ole sinusta enää vastuussa, sinun täytyy nyt itse olla itsestäsi vastuussa, ja siihen kuuluu sen hyväksyminen että et voi muuttaa toisia etkä kiristää heitä toimimaan haluamallasi tavalla. Paljon on sinulle vielä opeteltavaa elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

Muuten kirjoitat asiaa, mutta ei se, että vanhempi tarjoaa perusturvallisen lapsuuden ilman suuria tunneyhteyksiä, tarkoita että lapsi olisi projekti tai velvollisuus. Kyllä jokainen tavallinen vanhempi rakastaa lapsiaan ja välittää heistä, me suomalaiset emme vaan kaikki ole hyviä tunneilmaisussa ja tunnekasvatuksessa. En ole itsekään, mutta aina olen rakastanut lapsiani, tukenut ja auttanut sen minkä olen pystynyt ja heillä on ollut normaali hyvä lapsuus. Ja kyllä, myös kivoja harrastuksia jne.

Olemme tästä keskustelleet lasten kanssa nyt kun ovat aikuisia jo, ei kritisoiden vaan pyrkien toisiamme ymmärtämään. Olen myös iloinen, että omilla lapsilla on hieno tapa kasvattaa taas omiaan. He ovat taas hieman parempi sukupolvi, mitä itse olemme.

Olen samaa mieltä. Tunnekasvatus ja tunnetasolla lapsen tarpeisiin vastaaminen on tärkeää, samalla se on kuitenkin uuvuttavaa. Kyllä sekin on hyvää vanhemmuutta, että tarjoaa ne turvalliset puitteet, ruokaa, harrastuksia ja ihan normaalia kiintymystä ja välittämistä. Olen 70-luvun lopulla syntynyt ja omat lapseni ovat 8-15 vuotiaita. Omassa lapsuudessani ei paljon tunteista puhuttu, en kuitenkaan koe että vanhempani olisivat sen takia olleet huonoja. Meillä oli myös todella tiukka kotikuri, millaista ei tosiaan tänä päivänä katsottaisi hyvällä. Se nyt oli sen ajan ilmiö hyvin pitkälle, emme me oikeasti voi syyttää vanhempiamme siitä, että he toimivat kuten 95 % muistakin siinä ajassa.

Eri asia on sitten oikeat laiminlyönnit ja lyttäämiset ja vähättelyt.

Täällä puhutaan paljon materiasta lapsuudessa. Ja ettei sillä voi korvata puuttuvaa tunneyhteyttä. Kuitenkin samaan aikaan lasten maailma on materialistisempi kuin koskaan ja helposti siitäkin tulee pahaa oloa, jos ei ole samantapaisia leluja, vaatteita, elektroniikkaa, harrastuksia kuin kavereilla.

Että yhtä lailla ei se maailman paras tunneyhteys tässä maailmassa korvaa sitä, jos vanhempi ei pysty syystä tai toisesta vastaamaan materialistisiin tarpeisiin. Aikamoinen paineen alla tosiaan ovat vanhemmat tässä ajassa ja yhteiskunnassa.

Ukkimyös kirjoitti:

Kiitos, kerroit varmaan monen meidän vanhemman tuntemukset. Nykyään kaikki on muiden syytä, tylsyyttä eikä ahdistusta (sopivassa määrin tietenkin), mielletä kuuluvaksi normaaliin ihmisen elämän tunteiden kirjoon. Kun me suht toimeentulevat vanhemmat kustansimme laskettelureissut ja ulkomaanmatkat, ja kun lapset sitten lähtevät omilleen ja huomaavat arjen maksujen jälkeen, ettei olekaan rahaa noihin matkoihin ja  harrastuksiin, sitten masennus iskee ja se on lapsuustraumoista johtuvaa. Hetkeäkään ei tule mieleen, että omat vanhemmat saattoivat olla myös masentuneita, turhautuneita yms. mutta silti ajattelivat vain lastensa parasta. Terapia auttaa jos terapeutin omat nupit eivät ole kaakossa. Nyt isovanhempana hymyilyttää välillä kun pikkuhiljaa oma jälkikasvuni alkaa tajuamaan vanhemmuuden haasteita omien lastensa kanssa, ja nyt kyllä ymmärtävät sitten meitä omia vanhempiaankin pikkuisen paremmin. Elämä opettaa, onneksi. 

Näin olen itsekin huomannut asioiden olevan :) Sen vielä liäsisin että moititaan omia vanhempia että ei olisi saanut tehdä lapsia kun ei ole oma talous/pää/terapia kunnossa, ja silti itse tehdään ne lapset vaikkei itsellä ole nuo kunnossa, ja syytetään sitten ongelmista meitä vanhempia :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.

Näin. Anteeksi annetaan itsen puoelsta. Anteeksiantoa ei edellytä anteeksipyyntö, vaan anteeksiantaminen lähtee aina anteeksiantajasta itsestään. Myös menehtyneelle voi antaa anteeksi ja helpottaa omaa taakkaa. Tuo että vaaditaan anteeksipyyntöä on katkeran ja vielä ymmärtämättömän ihmisen puhetta. Terapia voisi tosiaan auttaa. Terapeutti ei koskaan vaadi että vanhempien tulee pyytää anteeksi, vaan kehoittaa sinua pääsemään yli oman pääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.

Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.

Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.

Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.

Kyllä se on kiristämistä että jos he eivät tee kuten sinä käsket, niin et ole tekemisissä heidän kanssaan. Se on ihan ok kiristää, mutta myönnä se nyt kuitenkin että niin teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.

Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.

Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.

Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.

Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.

Sanoit, että haluat muutoksen tapahtuvan omilla ehdoillasi, ja että tulet vastaan omilla ehdoillasi itsesi hyväksi jos ehdot täyttyvät. Jos itselleni annettaisiin näitä vaatimuksia kuulematta mitä haluan sanoa, en lähtisi keskusteluun.

Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin ilmaista suoraan, mitä sydämelläni oli, ja antaa olla, kun ei vastapuoli ollut halukas/kykeneväinen puhumaan asioista?

Eli sinulle kelpaisi pelkkä puhe, vaikka vanhempi ei pyytäisi anteeksi eikä toimisi sen jälkeen kuten käsket? Viestissäsi kyllä luki ensin että pitää pyytää anteeksi ja käyttäytyä kuten sinä haluat tai et ole tekemisissä. Taidat muuttaa mielipiteitäsi ja pyyntöjäsi takkia kääntämällä noin muutenkin . Sellaisen kanssa on vaikea olla, kun koko ajan muuttaa mielipiteitään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

Näkee kyllä jo nyt nuorison käytöksestä että metsään olette menneet emotionaalisine kasvatuksinenne. Ylistätte yksilöä, ja sitä että lapsi saa ja voi tehdä mitä haluaa, paha mieli ei saa tulla ja jos tulee niin äiti kantaa vastuun. Ja pienet lapset samoin, päiväkodissa ollaan ihan hätää kärsimässä. 

Yhteisön täytyy mennä monesti ykislön yli, muutoin on käsillä anarkia, ja se taas tuo levottomuudet ja rikollisuuden. Jos et tätä usko, niin odotappa n. 10 vuotta. Tulet näkemään että hullummaksi vain menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.

Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.

Kyllä te olisitte voineet kohdella tätä autismin kirjolla olevaa lasta paremmin hänelle sopivalta tavalla ja yrittää ymmärtää häntä. t. 41-v myös autismin kirjolla, ihan hyvä lapsuus

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse tätä, oma lapsuuteni ei ollut kovin hyvä, ei henkisesti eikä materiaalisesti. Olen yrittänyt olla enemmän lapsilleni, mutta koen välillä tämän taakan aivan musertavana, samaan aikaan työstää omia lapsuuden pettymyksiä ja arpia ja olla aktiivinen, välittävä ja emotionaalisesti yhteydessä.

Yritetään olla armollisia toisillemme.

Teet siis juuri kuten vanhempasikin ovat tehneet. Hekin ovat kasvattaneet sinua haavoineen ja arpineen. Heinoa! Näin se polvi paranee kun jokainen parantaa edellisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Ei sitä nyt erikseen tarvitse arvostaa, että vanhemmat ruokkivat ja hoitivat lapsilleen puhtaat vaatteet ja katon pään päälle. Se oli heidän vastuullaan, samoin kuin lasten emotionaaliset tarpeet, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin fyysiset. Kyllä se osaamisesta on kiinni, ettei niihin kykene vastaamaan.

Pitsi silmään tämä, kun on tässäkin paljon puhuttu että Suomessa ei ole niin emotionaalista kulttuuria, ja tunteita ei näytetä jne. niin kyllä niissä maissa joissa tuntteet näytetään ja niitä saa olla, myös lapset ihan erikseen arvostavata ja kiittävät vanhempiaan siitä että heillä on ruokaa ja katto pään päällä, eli lapset ovat kiitollisia vanhempiaan kohtaan perusasioista, eivätkä ne ole mitään "tämä kaikki kuuluu minulle, joten en arvosta"-lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon materiasta lapsuudessa. Ja ettei sillä voi korvata puuttuvaa tunneyhteyttä. Kuitenkin samaan aikaan lasten maailma on materialistisempi kuin koskaan ja helposti siitäkin tulee pahaa oloa, jos ei ole samantapaisia leluja, vaatteita, elektroniikkaa, harrastuksia kuin kavereilla.

Että yhtä lailla ei se maailman paras tunneyhteys tässä maailmassa korvaa sitä, jos vanhempi ei pysty syystä tai toisesta vastaamaan materialistisiin tarpeisiin. Aikamoinen paineen alla tosiaan ovat vanhemmat tässä ajassa ja yhteiskunnassa.

Tämä on ihan totta. Meillä on aina ollut hyvät välit lasten kanssa ja "kaikesta" puhuttu ja paljon osoitettu tunteita. Siltikin olen saanut aikuisilta lapsiltani kuulla, kuinka ahdistavaa oli, ettei ostettu milloin mitäkin ja kaverit kävivät hienoilla matkoilla... ja nyt kun heillä on omat työt ja rahaa, paikkaavat tätä lapsuuden vajetta ostamalla koko ajan tavaraa ja vaatteita ja kulutukseen laittavat kaiken rahansa. On myös ollut pikavippi ongelmaa jne.

Että en tiedä, sekin tuntuu aika hurjalta, että he ovat niin vihaisia siitä, että me olimme köyhiä.