Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muuten huomanneet, että isovanhemmat paikkaavat usein omia virheitään lastenlasten kanssa? Omat vanhemmat ovat ihan erilaisia lapsenlapsiensa kanssa kuin mitä he olivat minulle ja sisaruksilleni. Onhan se vähän katkeransuloista.  Mutta se ei ole mitään itseltäni pois. Rakastin isovanhempiani mutta vanhemmillani oli samankaltainen kokemus vanhemmistaan kuin minulla heitä kohtaan. Ehkäpä minun lapsieni lapset rakastavat minua yhtä paljon kuin rakastin mummoani ja pappaani.

En usko, että on yleisempää yrittää paikata mitään aiempia virheitä lastenlapsille. Eihän se mitään muuta, hyvä kuitenkin jos elämässä voi jotain oppia vielä vanhanakin. Moni isovanhempi tietysti itse tietää millaista on pienten lasten kanssa ja musta on hienoa jos tahtovat tukea omia lapsiaan siinä ja olla läheisiä myös lastenlasten kanssa. Omien lasten saanti monesti lähentää lapsia ja vanhempia jonkin verran, vähän tai joskus merkittävästikin. Riippuen tietysti siitä millaiset välit ovat aiemmin olleet ja miten toimitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Ei sitä nyt erikseen tarvitse arvostaa, että vanhemmat ruokkivat ja hoitivat lapsilleen puhtaat vaatteet ja katon pään päälle. Se oli heidän vastuullaan, samoin kuin lasten emotionaaliset tarpeet, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin fyysiset. Kyllä se osaamisesta on kiinni, ettei niihin kykene vastaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Mulla on teini-ikäiset lapset ja kuvauksesi vastaa aika tavalla myös tätä hetkeä. Työelämä on armotonta ja eläminen kallista. Mä en vaan sitä ymmärrä, että miten nämä seikat estää mua olemasta kiinnostuneita lapsistani ihmisenä, olemaan kiinnostunut heidän mielipiteistään ja tunteistaan, käyttämään sen sen vähän ajan ja energian prioriteettieni mukaisesti eli lapset aina edellä. Tai pyytämään heiltä anteeksi silloin kun olen ärtynyt ja poissaoleva, tai olen tehnyt ihan selkeitä virheitä äitinä. Hassuttelemaan ja höpsöttelemään heidän kanssa, jne. Itse en huomaa, että inflaatio olisi näihin asioihin kovin paljon vaikuttanut.

Aikuisissa lapsissakin on tottakai eroja. Toiset ovat aikuisina aivan mulk kuja, toiset kivoja ja pärjääviä. Toiset itkevät vanhempien pilanneen elämänsä kuin ongelmateinit vaikka näin ei olisi ja jatkavat elämänsä pilaamista edelleen itse. Toiset keskittävät energiansa muuhun kuin menneiden murehtimiseen. Sitten on niitä, jotka on tältä väliltä.

Ukkimyös kirjoitti:

Kiitos, kerroit varmaan monen meidän vanhemman tuntemukset. Nykyään kaikki on muiden syytä, tylsyyttä eikä ahdistusta (sopivassa määrin tietenkin), mielletä kuuluvaksi normaaliin ihmisen elämän tunteiden kirjoon. Kun me suht toimeentulevat vanhemmat kustansimme laskettelureissut ja ulkomaanmatkat, ja kun lapset sitten lähtevät omilleen ja huomaavat arjen maksujen jälkeen, ettei olekaan rahaa noihin matkoihin ja  harrastuksiin, sitten masennus iskee ja se on lapsuustraumoista johtuvaa. Hetkeäkään ei tule mieleen, että omat vanhemmat saattoivat olla myös masentuneita, turhautuneita yms. mutta silti ajattelivat vain lastensa parasta. Terapia auttaa jos terapeutin omat nupit eivät ole kaakossa. Nyt isovanhempana hymyilyttää välillä kun pikkuhiljaa oma jälkikasvuni alkaa tajuamaan vanhemmuuden haasteita omien lastensa kanssa, ja nyt kyllä ymmärtävät sitten meitä omia vanhempiaankin pikkuisen paremmin. Elämä opettaa, onneksi. 

Ukki kiteytti hyvin tätä nykypäivän ilmiötä, että myös liian helppo lapsuus/nuoruus voi aiheuttaa syytöksiä vanhempia kohtaan. Ja että terapeutteja voi olla joka lähtöön.

Minulla oli esikoiseeni lämpöiset välit siihen asti kun hän koki avioeron ja alkoi käymään terapiassa. Siellä valkeni, että syy masennukseen on lapsuusajan traumoissa ja me vanhemmat olemme syyllisiä.

Otin syytöksen niin, että pääasia kun käy terapiassa ja syyttäköön meitä jos se häntä helpottaa. Kuitenkin mietitytti, että olisiko tarpeen, että jompikumpi vanhemmista otettaisiin mukaan kuultavaksi jossain vaiheessa, jotta asioiden käsittely menisi jollain tapaa ns. oikeilla raiteilla.

No terapeutti jäi menneisyyteen ja syytökset loppuivat.

Sitten esikoinen aloitti rivien välistä vihjailut, että meissä vanhemmissa on vikaa, kun emme tue häntä rahallisesti, kun meillä sitä rahaa on liiankin kanssa. Nuorilla pitäisi olla nykyisin hieno auto (minulle kelpasi Datsun 100 A), hieno asunto, siivooja ym.

Itse nuorena aikuisena keräilin palautuspulloja palkkapäivää odotellessa. Ei tullut mieleenkään että pyytäisin vanhemmiltani edes lainaksi - saatika elintasoani parantamaan.

Mietin, että olisiko aikoinaan pitänyt jättää vähemmälle liiallinen lasteni paapominen. Tuliko kaikki liian helpolla?

Odotan nyt hartaasti esikoiseni osalta sitä Ukin mainitsemaa heräämistä, "elämä opettaa" - vaihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.

En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?

ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....

Ei se poissulje sitä että lapsen elämässä pitäisi olla myös henkisesti läsnä, muutenkin kuin tarjoamalla ruokaa ja katon pään päälle. Kuten totesit, itse et koskaan päässyt edes lomamatkalle, ehkä tuosta voisi päätellä että rahasta oli pulaa. Meillä ei ollut, mutta olisin antanut paljon siitä jos olisin joskus nähnyt että vanhempani ovat ylpeitä minusta, jos olin edes kerran kuullut tai nähnyt että olen tärkeä. Olen itse vanhempi ja kiitos osaltaan omien vanhempieni, myös taloudellisesti hyvin vakavarainen. Mutta se kylmyys jota he osoittivat minua kohtaan, ei periytynyt. Kerron omille lapsilleni jokaikinen päivä kuinka paljon heitä rakastan ja kuinka ylpeä olen heistä.

Olisi mielenkiintoista herättää henkiin tämä ketju esim 10 vuoden päästä. Voisi sitten mietiskellä, että miten asiat sitten loppupeleissä menivätkään.

Isälle olen kertonut äidin kasvatuksesta joka on vaikuttanut aika paljon. Ei tukenut haukkui vain kuinka minusta ei koskaan tule mitään. Käytti kiltteyttäni hyväksi joten tein kotityöt sun muut mukisematta ja en koskaan oppinut pitämään puoliani tai uskaltanut pelossa kyseenalaistaa sitä auktoriteettia. Sain huutoja minut eristettiin kun olin kipeä ja vaikka mitä muuta. Lopputulos en siedä läheisyyttä, en kykene seurustelemaan pitkiä aikoja koska en halua tulla hylätyksi en päästä ketään lähelleni. En koskaan kiinnostunut opiskelusta sen kummemmin hankin ammatin mutta minkäänlaisia kunnianhimoisia tavotteita ei ole ihan sama ajatusmaailma. Elän mielelläni köyhyydessä niin että minulla ei ole mitään. Onneksi ystäviä on. Minua ei koskaan tuettu opiskelussa etsittiin vain virheitä joten koen etten pysty mihinkään. Terapian tarpeessa mutta en tiedä miten sellaista saisi. En kuitenkaan ole psyykkisesti sairastunut ja muutoinkin suht terve ehkä se että en stressaa mistään on auttanut elämässä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v.  Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.

Itse kasvoin samankaltaisessa perheessä missä äiti ei uskaltanut sanoa mitään (pelkäsi isää hysteerisenä, kuten me lapset) kun isä joi kaikki rahat, myi lasten lelut, pelit ym ja pisti äitini ja meidät lapset keräämään sieniä sekä marjoja ja talvella kolaamaan pihoja ihmisille jotta saataisiin HÄNELLE juomisrahaa. Jos et suostunut, tuli suoraansanottuna turpaan tuutin täydeltä. En uskaltanut koskaan koulussa ottaa esim ystävänpäivinä ym vastaan mitään lahjoja, koska pelkäsin kuollakseni isäni vievän ne ja myyvän. Kotona ei liiemmin ollut ruokaa koska isä tosiaan joi kaikki rahat, ja jos ruokaa oli jostain saatu, niin hän ne söi. Ei välittänyt tuon taivaallista äidistä, minusta tai kahdesta nuoremmasta sisaruksestani, koska tuo juominen oli sekoittanut hällä pään ja muut ihmiset eivät olleet mitään ja heidän tarpeet eivät olleet prioriteetteja hänelle. Lopulta kun olin 13, äiti ei jaksanut enään ja otti eron isästä, ottaen meidät mukaansa. Isä lopetti jossain vaiheessa juomisen mun ollessa 15, mutta vaikka yritti hyvittää tekojaan, niin me ei vain pystytty siihen, kun koko ajan oli pelko persiissä, ja itse en osaa edelleenkään juhlistaa esim ystävänpäivää, joulua tai synttäreitä enkä osaa ottaa vastaan lahjaa, kun mietin koko ajan sitä että "entä jos isä on aloittanut taas juomisen ja tulee mun luo ja myy mun kaikki tavarat?" ym. Nykyään olen itse 22 ja odotan mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja ollaan mietitty että ehkä voitaisiin kutsua isäni (joka ollut selvinpäin nyt 7v) kylään, mutta jos alkaa näyttämään siltä etten pysty siihen, niin vierailun voi lopettaa siihen.

Vierailija kirjoitti:

Ukkimyös kirjoitti:

Kiitos, kerroit varmaan monen meidän vanhemman tuntemukset. Nykyään kaikki on muiden syytä, tylsyyttä eikä ahdistusta (sopivassa määrin tietenkin), mielletä kuuluvaksi normaaliin ihmisen elämän tunteiden kirjoon. Kun me suht toimeentulevat vanhemmat kustansimme laskettelureissut ja ulkomaanmatkat, ja kun lapset sitten lähtevät omilleen ja huomaavat arjen maksujen jälkeen, ettei olekaan rahaa noihin matkoihin ja  harrastuksiin, sitten masennus iskee ja se on lapsuustraumoista johtuvaa. Hetkeäkään ei tule mieleen, että omat vanhemmat saattoivat olla myös masentuneita, turhautuneita yms. mutta silti ajattelivat vain lastensa parasta. Terapia auttaa jos terapeutin omat nupit eivät ole kaakossa. Nyt isovanhempana hymyilyttää välillä kun pikkuhiljaa oma jälkikasvuni alkaa tajuamaan vanhemmuuden haasteita omien lastensa kanssa, ja nyt kyllä ymmärtävät sitten meitä omia vanhempiaankin pikkuisen paremmin. Elämä opettaa, onneksi. 

Ukki kiteytti hyvin tätä nykypäivän ilmiötä, että myös liian helppo lapsuus/nuoruus voi aiheuttaa syytöksiä vanhempia kohtaan. Ja että terapeutteja voi olla joka lähtöön.

Minulla oli esikoiseeni lämpöiset välit siihen asti kun hän koki avioeron ja alkoi käymään terapiassa. Siellä valkeni, että syy masennukseen on lapsuusajan traumoissa ja me vanhemmat olemme syyllisiä.

Otin syytöksen niin, että pääasia kun käy terapiassa ja syyttäköön meitä jos se häntä helpottaa. Kuitenkin mietitytti, että olisiko tarpeen, että jompikumpi vanhemmista otettaisiin mukaan kuultavaksi jossain vaiheessa, jotta asioiden käsittely menisi jollain tapaa ns. oikeilla raiteilla.

No terapeutti jäi menneisyyteen ja syytökset loppuivat.

Sitten esikoinen aloitti rivien välistä vihjailut, että meissä vanhemmissa on vikaa, kun emme tue häntä rahallisesti, kun meillä sitä rahaa on liiankin kanssa. Nuorilla pitäisi olla nykyisin hieno auto (minulle kelpasi Datsun 100 A), hieno asunto, siivooja ym.

Itse nuorena aikuisena keräilin palautuspulloja palkkapäivää odotellessa. Ei tullut mieleenkään että pyytäisin vanhemmiltani edes lainaksi - saatika elintasoani parantamaan.

Mietin, että olisiko aikoinaan pitänyt jättää vähemmälle liiallinen lasteni paapominen. Tuliko kaikki liian helpolla?

Odotan nyt hartaasti esikoiseni osalta sitä Ukin mainitsemaa heräämistä, "elämä opettaa" - vaihetta.

Lapsellani ei ollut lähestulkoonkaan yhtä hyvää asetelmaa vaurauden saralta. Olin köyhä yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut vaikka mitä, sellaista mitä kavereilla oli. Kadehti kovin heitä. Ajattelee, että olisi onnellisempi jos meillä olisi ollut rahaa. Mutta näköjään kaikilla aikuistuvilla lapsilla on kriittisyys ja syyllistäminen vanhempia kohtaan tuloluokista riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v.  Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.

Itse kasvoin samankaltaisessa perheessä missä äiti ei uskaltanut sanoa mitään (pelkäsi isää hysteerisenä, kuten me lapset) kun isä joi kaikki rahat, myi lasten lelut, pelit ym ja pisti äitini ja meidät lapset keräämään sieniä sekä marjoja ja talvella kolaamaan pihoja ihmisille jotta saataisiin HÄNELLE juomisrahaa. Jos et suostunut, tuli suoraansanottuna turpaan tuutin täydeltä. En uskaltanut koskaan koulussa ottaa esim ystävänpäivinä ym vastaan mitään lahjoja, koska pelkäsin kuollakseni isäni vievän ne ja myyvän. Kotona ei liiemmin ollut ruokaa koska isä tosiaan joi kaikki rahat, ja jos ruokaa oli jostain saatu, niin hän ne söi. Ei välittänyt tuon taivaallista äidistä, minusta tai kahdesta nuoremmasta sisaruksestani, koska tuo juominen oli sekoittanut hällä pään ja muut ihmiset eivät olleet mitään ja heidän tarpeet eivät olleet prioriteetteja hänelle. Lopulta kun olin 13, äiti ei jaksanut enään ja otti eron isästä, ottaen meidät mukaansa. Isä lopetti jossain vaiheessa juomisen mun ollessa 15, mutta vaikka yritti hyvittää tekojaan, niin me ei vain pystytty siihen, kun koko ajan oli pelko persiissä, ja itse en osaa edelleenkään juhlistaa esim ystävänpäivää, joulua tai synttäreitä enkä osaa ottaa vastaan lahjaa, kun mietin koko ajan sitä että "entä jos isä on aloittanut taas juomisen ja tulee mun luo ja myy mun kaikki tavarat?" ym. Nykyään olen itse 22 ja odotan mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja ollaan mietitty että ehkä voitaisiin kutsua isäni (joka ollut selvinpäin nyt 7v) kylään, mutta jos alkaa näyttämään siltä etten pysty siihen, niin vierailun voi lopettaa siihen.

Kamalaa kyllä :( meillä vanhemmat joi, mutta lopettivat mun ollessa ammattikoulussa. Meillä oli se että marjastettiin, sienestettiin ja kalastettiin (ja leivottiin siskojen ja veljien kanssa ja tuotokset oli pakko myydä, ei saanut edes maistaa) ja myytiin ne mitä kaikki saivat kerättyä, ja itse napisin siitä kun koskaan ei saanut edes vähää niistä rahoista, vaan suoraansanottuna menivät vanhempien bileiltoihin kaikki rahat. Kritisoin heitä tuossa yksi päivä ja he kertoivat että eivät edes ajatelleet että lapsillekin olisi vaikka kovasta työstä pitänyt säästöön laittaa rahaa. Omien lapsien kohdalla tehnyt sitä että jos he auttavat esim marjastuksessa tai sienestyksessä, niin laitan heidän tileilleen rahaa jotka voivat sitten käyttää mihin haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.

Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.

Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.

Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.

.

Unohdat sen miten erilaisessa maailmassa nykylapset elävät.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Mun kolmikymppiset tyttäret on ic-feministejä, ja itse taas pidän tuota ideologiaa huijauksena ja naisvihana. Ongelma ratkeaa sillä, että emme puhu aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Mun kolmikymppiset tyttäret on ic-feministejä, ja itse taas pidän tuota ideologiaa huijauksena ja naisvihana. Ongelma ratkeaa sillä, että emme puhu aiheesta.

Siis intersektionaaleja ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v.  Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.

Itse kasvoin samankaltaisessa perheessä missä äiti ei uskaltanut sanoa mitään (pelkäsi isää hysteerisenä, kuten me lapset) kun isä joi kaikki rahat, myi lasten lelut, pelit ym ja pisti äitini ja meidät lapset keräämään sieniä sekä marjoja ja talvella kolaamaan pihoja ihmisille jotta saataisiin HÄNELLE juomisrahaa. Jos et suostunut, tuli suoraansanottuna turpaan tuutin täydeltä. En uskaltanut koskaan koulussa ottaa esim ystävänpäivinä ym vastaan mitään lahjoja, koska pelkäsin kuollakseni isäni vievän ne ja myyvän. Kotona ei liiemmin ollut ruokaa koska isä tosiaan joi kaikki rahat, ja jos ruokaa oli jostain saatu, niin hän ne söi. Ei välittänyt tuon taivaallista äidistä, minusta tai kahdesta nuoremmasta sisaruksestani, koska tuo juominen oli sekoittanut hällä pään ja muut ihmiset eivät olleet mitään ja heidän tarpeet eivät olleet prioriteetteja hänelle. Lopulta kun olin 13, äiti ei jaksanut enään ja otti eron isästä, ottaen meidät mukaansa. Isä lopetti jossain vaiheessa juomisen mun ollessa 15, mutta vaikka yritti hyvittää tekojaan, niin me ei vain pystytty siihen, kun koko ajan oli pelko persiissä, ja itse en osaa edelleenkään juhlistaa esim ystävänpäivää, joulua tai synttäreitä enkä osaa ottaa vastaan lahjaa, kun mietin koko ajan sitä että "entä jos isä on aloittanut taas juomisen ja tulee mun luo ja myy mun kaikki tavarat?" ym. Nykyään olen itse 22 ja odotan mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja ollaan mietitty että ehkä voitaisiin kutsua isäni (joka ollut selvinpäin nyt 7v) kylään, mutta jos alkaa näyttämään siltä etten pysty siihen, niin vierailun voi lopettaa siihen.

Tuo on niin rankkaa, etten pysty edes käsittämään mitä olet kokenut. Lastensuojelu on todella epäonnistunutta Suomessa. Sen sijaan, että huomio kiinnittyisi lapsiin kuten sinä olit, nyt keskitytään lapsiin keillä on suhteellisen ok tilanne, mutta lasten vanhempien kesken on jotain katsomuksellista eripuraa keskenään.  Ihankuin se olisi kilpailua vanhemmuuden paremmuudesta. Lapset unohdetaan tyystiin taas ja ne hyvää tarkoittavat sossut kuormittuvat ja kyynistyvät ja vaihtavat ammattia. Paskat sossut alkavat huostahulluuteen koska on niin kova tarve tehdä tulosta esimiehille.

Aikuiset lapset alkavat antaa anteeksi vanhemmilleen näiden huonouden vanhempina siinä vaiheessa, kun tulevat itse isiksi ja äideiksi.

Vierailija kirjoitti:

Aikuiset lapset alkavat antaa anteeksi vanhemmilleen näiden huonouden vanhempina siinä vaiheessa, kun tulevat itse isiksi ja äideiksi.

Ehkä keskimääräisesti, mutta ei kaikki kanna kaunaa ensinkään. Omien lasten myötä ehkä arvostaa vain enemmän.

Aikuinen lapseni on kritisoinut sitä että annoin lasten "isän" elää meillä, annoin hänelle rahaa ja jopa puolustelin häntä. Lapsi on oikeassa. Olin sairastunut läheisriippuvuuteen, johon narsistit uhrinsa sairastuttavat.

En ole itse arvostellut. Vanhemmat tekivät parhaansa siltä pohjalta mitä heille oli lapsena opetettu. Se riittää.