Mikä on suurin pettymys jonka elämäsi aikana olet kokenut?

Loppujen lopuksi ei mikään. Sillä hetkellä on ehkä tuntunut siltä, mutta aina kun aikaa kuluu asiat saavat realistisemmat mittasuhteet. En enää pidä niitä asioita pettymyksinä, mitä ennen pidin, vaan ne ovat olleet lähinnä oppintunteja. Kuulostaa kliseiseltä, mutta niin minä ajattelen nykyään.

Rakkaudettomuus vanhempien taholta.

Lapseni l *u ser imaisuus - lähti oman käden kautta.

Se etten armeijassa saanut pioneerikoulutusta joñka olisin halunnut.

Siitä tuli elinikäinen trauma mulle,

ollut jo yli 50 vuotta.

Ihmisten oman edun tavoittelu ja epärehellisyys ja valahtelu , myös lasten ja vanhempien välillä ja sisarrusten.

Lapsen isä sairastaa mielenterveysongelmaa, heillä suvussa myös toinen tapaus. On siis ilmeisesti periytyvää tyyppiä. Silloin kun tavattiin kertoi että heidän suvussaan ei ole ikinä ollut mitään mielisairauksia. Olin tyhmä ja uskoin.

pieni muna

Kun ensirakkauteni jätti minut, hajosin oikeasti ihan totaalisesti.. Olin itsekäs ja tosi tyhmä silloin joten oli ihan oma syy.. On hän ottanut yhteyttä muutamaan otteeseen sen jälkeen mutta olen työntänyt hänet aina pois, en edes tiedä miksi.. En ole päässyt kokonaan siitä vieläkään yli ja siitä on 12 vuotta. Ehkä joskus vielä kerron tämän hänelle.

Mun elämä on iso sarja pieniä pettymyksiä. Eli ihmiset, jotka lupailevat asioita, jättävät pitämättä lupauksensa toistuvasti. Ei muuten harmittaisi, mutta itse en pysty lupaamaan mitään sellaista, mitä en aio myös pitää.

Se, että olen huomannut, ettei vanhempani välitä minusta.

Varsinkin isän kanssa suhde on ollut huono. Hän ei ole osannut olla tytön isä. Veljeni meni aina edelle. Isäni nauroi meikeilleni ja pillifarkuilleni.

En muista , että vanhenpani olisivat koskaan halanneet minua.

Suurissa elämän kriiseissä huomaan, että en voi kertoa vanhemmilleni. Minulla on itseäni huomattavasti vanhempi puoliso, olen myöhemmin tajunnut, että tällä korvaan ehkä huonoa isäsuhdetta.

Varmaan uskon menetys jossain 30-35 v iässä. Olin ollut lapsesta asti kristitty, kasvanut helluntailaiskodissa ja jaksanut kaikki elämäni vaikeudet veljen kuolemasta leukemiaan lapsena koulukiusaamiseen jne sen voimalla että on taivas jonne veli meni, on Jeesus joka rakastaa minua, on Jumala joka johdattaa omaakin tietäni ja vaikeudetkin vain on valmennusta elämäni tuleviin haasteisiin eikä niitä anneta enemmän kuin jaksan kantaa. Se oli turvallinen maailmankuva josta sain paljon lohtua.

Vähitellen kuitenkin alkoi vuosien vyötä usko kärsiä. Monet profetiat osoittautui vääriksi. Ihmeparantumisista tehtiin tutkimus, uskovan lääkärin toimesta, ajatuksena osoittaa että niitä tapahtuu, mutta niitä ei löytynyt. Ihmeellisimmätkin kuten kasvaimen katoaminen oli sellaisia kasvaintyyppejä, joiden spontaaniin katoamiseen on itse asiassa melko suuri todennäköisyys. Alkoi muutenkin tuntua, että ei mulla aidosti ole mitään kokemusta että olisi joku Jumala joka hallitsee tämän maailman tai oman elämäni tapahtumia. Olen vaan höpöttänyt itsekseni omassa päässäni omalle mielikuvitushahmolleni. Rukousvastauksia koin toki saaneeni, mutta niiden todennäköisyys oli sattuman luokkaa - koska halusin uskoa, ignoorasin tai selittelin paremmin päin kun ei vastattu (Jumala näki että oli parhaakseni että minun tahto ei toteudu) ja huomioin sellaisen mitä moni olisi pitänyt tuurina valtavina rukousvastauksina. Mutta tajusin, että ilman omaa merkityksen antoani ja tulkintaani elämäni oli mennyt juuri kuten ei-uskovienkin, mitään jumalallista vaikutusta siinä ei näkynyt. Vähitellen alkoi tuntua ihan hullulta koko ajatus, että pitäisi jonkun kirjan tai toisten todistusten takia uskoa kokonaiseen tuonpuoleiseen todellisuuteen jumalineen ja enkeleineen, vaikkei niistä ole mitään objektiivista todistetta tai edes yhtenäistä kollektiivista kokemusta kulttuurirajojen yli. Päinvastoin, eri uskonnoissa ja kulttuureissa hengelliset kokemukset olivat hyviin erilaisia. Jouduin surullisesti toteamaan, että en vaan pysty enää itse uskomaan vaikka haluaisin.

Ja että kun olin lapsena antanut elämäni ohjat Jeesukselle, niin oikeasti olin jättänyt elämäni laivan ajelehtimaan tuuliajolle koska ei ollut ketään sellaista jeesusta muuta kuin kuvitelmissani. Se oli pohjattoman surullinen havainto, enkä vieläkään oikein osaa ottaa sitä asennetta että minun pitää ihan itse rakentaa elämäni ja päättää mihin tähdätä, että kukaan ei johdata minua minnekään, avaa ovia tms.

Se ettei ole saanut työtä.

Mies, johon luotin 100%:sesti ja jota rakastin enemmän kuin itseäsi käytti seksuaallisesti hyväksi.

Mikä pahinta, hän ei nähnyt teossaan mitään väärää ja puhui vanhempani puolelleen.

Myrmyr kirjoitti:

Lapsen isä sairastaa mielenterveysongelmaa, heillä suvussa myös toinen tapaus. On siis ilmeisesti periytyvää tyyppiä. Silloin kun tavattiin kertoi että heidän suvussaan ei ole ikinä ollut mitään mielisairauksia. Olin tyhmä ja uskoin.

Lapsillani 2 kpl on eri isät, joiden ongelmia he onnekseen eivät näytä perineen.

Nuorena lähdin selvästi sairaan miehen matkaan. Toinen peitteli ongelmiaan, kunnes lapsen muutettua suorastaan paiskasi ne silmille.

Nyt elän yksin, ja niin aion tehdä jatkossakin.

Itteeni oon pettyny että oon tällänen saamaton tapaus, ja myös pettyny avomieheen,joka on edelleen samanlainen ku 30 vuotta sitte, eli hänen sanoihin ei voi luottaa, lupaa yhtä ja tekee toista

urani

Mieheni aloitti sivusuhteen ja uhkaa perheen jättämisellä. Tuska suuri, rakastan häntä mutta eniten satuttaa se, että mies, joka kuitenkin rakastaa lapsiaan, on valmis lapsiaan satuttamaan.

Lapsettomuushoidot jouduttiin lopettaa tuloksettomina usean vuoden yrityksen jälkeen.

Tämä on tosi typerä mutta siihen ettei minusta tullut mitään erityistä. Aina jotenkin nuorena kuvittelin että minusta tulee jollain tavalla erityinen. En ollut varma miten, että tapahtuuko se urallani, vai olenko erityisen ihana ja lämmin perheenäiti ja ihminen, vai harrastuksissani vai miten, mutta jotenkin kuvittelin että mulla on joku sellainen paikka tässä maailmassa joka on uniikisti minun, joku oma lahjakkuus. Vaan ei ole. Olen kaikessa vaan keskinkertainen, en missään kokeilemassani täysin lahjaton mutten missään lahjakaskaan. Pärjään ja siinä se.

Välit meni parhaan kaverin kanssa tauolle. Sitten kun otin yhteyttä , hän sanoi, ettei tästä tulee enää mitää läheisempää. Emme koskaan jutelleet asioita selviksi. Välillemme jäi selvittämättömiä asioita ja hän sanoi , ettei jaksa olla vihainen kenellekään, mutta kuulemma voisimme moikata kun kohtaamme.

Olemme kohdanneet pari kertaa eikä kumpikaan ole moikannut. Itselleni jäi oli, ettei hän ollut valmis kohtaamaan ongelmia.

Tapahtuneesta nyt jo vuosia. En enää mieti liikoja.