Mikä on suurin pettymys jonka elämäsi aikana olet kokenut?

Vierailija kirjoitti:

Varmaan uskon menetys jossain 30-35 v iässä. Olin ollut lapsesta asti kristitty, kasvanut helluntailaiskodissa ja jaksanut kaikki elämäni vaikeudet veljen kuolemasta leukemiaan lapsena koulukiusaamiseen jne sen voimalla että on taivas jonne veli meni, on Jeesus joka rakastaa minua, on Jumala joka johdattaa omaakin tietäni ja vaikeudetkin vain on valmennusta elämäni tuleviin haasteisiin eikä niitä anneta enemmän kuin jaksan kantaa. Se oli turvallinen maailmankuva josta sain paljon lohtua.

Vähitellen kuitenkin alkoi vuosien vyötä usko kärsiä. Monet profetiat osoittautui vääriksi. Ihmeparantumisista tehtiin tutkimus, uskovan lääkärin toimesta, ajatuksena osoittaa että niitä tapahtuu, mutta niitä ei löytynyt. Ihmeellisimmätkin kuten kasvaimen katoaminen oli sellaisia kasvaintyyppejä, joiden spontaaniin katoamiseen on itse asiassa melko suuri todennäköisyys. Alkoi muutenkin tuntua, että ei mulla aidosti ole mitään kokemusta että olisi joku Jumala joka hallitsee tämän maailman tai oman elämäni tapahtumia. Olen vaan höpöttänyt itsekseni omassa päässäni omalle mielikuvitushahmolleni. Rukousvastauksia koin toki saaneeni, mutta niiden todennäköisyys oli sattuman luokkaa - koska halusin uskoa, ignoorasin tai selittelin paremmin päin kun ei vastattu (Jumala näki että oli parhaakseni että minun tahto ei toteudu) ja huomioin sellaisen mitä moni olisi pitänyt tuurina valtavina rukousvastauksina. Mutta tajusin, että ilman omaa merkityksen antoani ja tulkintaani elämäni oli mennyt juuri kuten ei-uskovienkin, mitään jumalallista vaikutusta siinä ei näkynyt. Vähitellen alkoi tuntua ihan hullulta koko ajatus, että pitäisi jonkun kirjan tai toisten todistusten takia uskoa kokonaiseen tuonpuoleiseen todellisuuteen jumalineen ja enkeleineen, vaikkei niistä ole mitään objektiivista todistetta tai edes yhtenäistä kollektiivista kokemusta kulttuurirajojen yli. Päinvastoin, eri uskonnoissa ja kulttuureissa hengelliset kokemukset olivat hyviin erilaisia. Jouduin surullisesti toteamaan, että en vaan pysty enää itse uskomaan vaikka haluaisin.

Ja että kun olin lapsena antanut elämäni ohjat Jeesukselle, niin oikeasti olin jättänyt elämäni laivan ajelehtimaan tuuliajolle koska ei ollut ketään sellaista jeesusta muuta kuin kuvitelmissani. Se oli pohjattoman surullinen havainto, enkä vieläkään oikein osaa ottaa sitä asennetta että minun pitää ihan itse rakentaa elämäni ja päättää mihin tähdätä, että kukaan ei johdata minua minnekään, avaa ovia tms.

Minulla paljon samaa, kasvoin uskovaisessa kodissa, jossa kuitenkin ikävä, kylmä ilmapiiri ja perheväkivaltaa. Muutin 18v pois, äitini sanoi: "Kyllä maailma opettaa, kohta sä tulet takaisin kotiin".

En tullut, erosin kirkosta, opiskelin, löysin töitä ja ihanan miehen. 26v tulin ensi kertaa  äidiksi. Menimme lapsuudenkotiini esittelemään kaunista vauvaa. Isäni ensikommentti: "Onpas surkean näköinen rääpäle!" Sanoin "kiitos!" ja lähdimme pois.

Huonon lapsuuden jälkeen oma elämä täytyy rakentaa ihan itse, mitkään jumalat ei siinä auta. Onnea on hyvät ihmissuhteet, harrastukset, rakkaus luontoon ja eläimiin ja edelleen pieni usko ihmisyyteen, inhimillisyyteen.

Kotona kävin 

Myrmyr kirjoitti:

Lapsen isä sairastaa mielenterveysongelmaa, heillä suvussa myös toinen tapaus. On siis ilmeisesti periytyvää tyyppiä. Silloin kun tavattiin kertoi että heidän suvussaan ei ole ikinä ollut mitään mielisairauksia. Olin tyhmä ja uskoin.

Nyt sinun lapsellasi on tilaisuus olla aina rehellinen asiasta. 

Mielenterveydeltään vakavasti sairas lapsi

Se että eläke nousee näillä näkymin vuoden alusta vaan 6,8% kun pitäisi nousta vähintään 2 kertaisesti eli 13,6% jotta edes osan inflaatiosta saisi kuoletettua.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni l *u ser imaisuus - lähti oman käden kautta.

Jospa sinulla oli jotakin osuutta asiaan?

Koko oma elämä, turha ihminen

Se, että äitini piti kuolla niin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Se, että olen huomannut, ettei vanhempani välitä minusta.

Varsinkin isän kanssa suhde on ollut huono. Hän ei ole osannut olla tytön isä. Veljeni meni aina edelle. Isäni nauroi meikeilleni ja pillifarkuilleni.

En muista , että vanhenpani olisivat koskaan halanneet minua.

Suurissa elämän kriiseissä huomaan, että en voi kertoa vanhemmilleni. Minulla on itseäni huomattavasti vanhempi puoliso, olen myöhemmin tajunnut, että tällä korvaan ehkä huonoa isäsuhdetta.

Minulla on minua vanhempi mies, jolla korvaan sadistiäitini jättämiä raatelutraumoja. Lisäksi olen tarvinnut sadistiäitini raatelutraumoja korjaamaan paljon eri alojen ammattilaisia sekä ystäviä ja vertaisia. Elämäni suurin onnettomuus on ollut siis sadistiäiti: onko kukaan suojattomampi kuin sadistiäidin lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Koko oma elämä, turha ihminen

Toivon, että sinulla on jo, tai että löydät ympärillesi ihmisiä, joille olet arvokas. Ne sinulle ihmisarvon antavat ihmiset voivat olla myös ammattilaisia.

Ensimmäinen avioliittoni. Koko lähtökohdat olivat täysin väärin, paljon vanhempi mies ja itse olin pelokas teini joka ei uskonut saavansa ketään muutakaan. Isäongelmiakin oli, päihdeongelmia ja huono itsetunto. Ikäeron vuoksi täysin epätasapainoinen suhde jota kesti aivan liian kauan, koska halusin näyttää niille jotka olivat suhdettamme aivan aiheellisesti epäilleet ja yrittäneet puhua minulle järkeä. En halunnut myöntää heidän olleen oikeassa. Kaiken tuon jälkeen itsetuntoni oli pohjamudissa ja kävin vuosia terapiassa. En osannut muodostaa normaaleita suhteita ja jollain tapaa vieläkin normaali suhde miehen ja naisen välillä on minulle jotenkin outo ja vieras, vaikka nykyään sellainen minulla onkin. En vain osaa luottaa siihen enkä totu siihen. Toki hyvääkin tässä on se, ettei suhde ole muuttunut itsestäänselvyydeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni l *u ser imaisuus - lähti oman käden kautta.

Jospa sinulla oli jotakin osuutta asiaan?

Ei ollut. Lapseni oli yksinkertaisesti pahantahtoinen ihminen. En halua avata asiaa tämän enempää; minulle riittää se, että tiedän, miten asiat menivät. En myöskään koe vähääkään syyllisyyttä lapseni ratkaisusta.

Sometimes shit just happens.

Vastaan tähän ystäväni puolesta. Johonkin on pakko myös omaa ahdistusta asian suhteen purkaa. Hänen suurin unelmansa on aina ollut tulla äidiksi. Jo yläasteella hän puhui siitä, kuinka haluaa paljon lapsia. Nyt olemme hieman yli 30 vuotiaita ja hän ei halustaan huolimatta ole tullut raskaaksi. Muutama kuukausi sitten erosi pitkäaikaisesta puolisostaan. Hän on menettänyt syöpään molemmat vanhempansa, sisaruksia hänellä ei ole. En enää itsekään tiedä, kuinka auttaisin häntä. Itselläni on kolme lasta ja pikkulapsi -arki vie myös omia voimavarojani. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan uskon menetys jossain 30-35 v iässä. Olin ollut lapsesta asti kristitty, kasvanut helluntailaiskodissa ja jaksanut kaikki elämäni vaikeudet veljen kuolemasta leukemiaan lapsena koulukiusaamiseen jne sen voimalla että on taivas jonne veli meni, on Jeesus joka rakastaa minua, on Jumala joka johdattaa omaakin tietäni ja vaikeudetkin vain on valmennusta elämäni tuleviin haasteisiin eikä niitä anneta enemmän kuin jaksan kantaa. Se oli turvallinen maailmankuva josta sain paljon lohtua.

Vähitellen kuitenkin alkoi vuosien vyötä usko kärsiä. Monet profetiat osoittautui vääriksi. Ihmeparantumisista tehtiin tutkimus, uskovan lääkärin toimesta, ajatuksena osoittaa että niitä tapahtuu, mutta niitä ei löytynyt. Ihmeellisimmätkin kuten kasvaimen katoaminen oli sellaisia kasvaintyyppejä, joiden spontaaniin katoamiseen on itse asiassa melko suuri todennäköisyys. Alkoi muutenkin tuntua, että ei mulla aidosti ole mitään kokemusta että olisi joku Jumala joka hallitsee tämän maailman tai oman elämäni tapahtumia. Olen vaan höpöttänyt itsekseni omassa päässäni omalle mielikuvitushahmolleni. Rukousvastauksia koin toki saaneeni, mutta niiden todennäköisyys oli sattuman luokkaa - koska halusin uskoa, ignoorasin tai selittelin paremmin päin kun ei vastattu (Jumala näki että oli parhaakseni että minun tahto ei toteudu) ja huomioin sellaisen mitä moni olisi pitänyt tuurina valtavina rukousvastauksina. Mutta tajusin, että ilman omaa merkityksen antoani ja tulkintaani elämäni oli mennyt juuri kuten ei-uskovienkin, mitään jumalallista vaikutusta siinä ei näkynyt. Vähitellen alkoi tuntua ihan hullulta koko ajatus, että pitäisi jonkun kirjan tai toisten todistusten takia uskoa kokonaiseen tuonpuoleiseen todellisuuteen jumalineen ja enkeleineen, vaikkei niistä ole mitään objektiivista todistetta tai edes yhtenäistä kollektiivista kokemusta kulttuurirajojen yli. Päinvastoin, eri uskonnoissa ja kulttuureissa hengelliset kokemukset olivat hyviin erilaisia. Jouduin surullisesti toteamaan, että en vaan pysty enää itse uskomaan vaikka haluaisin.

Ja että kun olin lapsena antanut elämäni ohjat Jeesukselle, niin oikeasti olin jättänyt elämäni laivan ajelehtimaan tuuliajolle koska ei ollut ketään sellaista jeesusta muuta kuin kuvitelmissani. Se oli pohjattoman surullinen havainto, enkä vieläkään oikein osaa ottaa sitä asennetta että minun pitää ihan itse rakentaa elämäni ja päättää mihin tähdätä, että kukaan ei johdata minua minnekään, avaa ovia tms.

Etsi usko takaisin, mutta kevyemmin.

Helluntailaisissa on niin valtavaa karismaattisuutta. Kokeile etsiviä ja löytäviä ev luteja. Mene alfa-kurssille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan uskon menetys jossain 30-35 v iässä. Olin ollut lapsesta asti kristitty, kasvanut helluntailaiskodissa ja jaksanut kaikki elämäni vaikeudet veljen kuolemasta leukemiaan lapsena koulukiusaamiseen jne sen voimalla että on taivas jonne veli meni, on Jeesus joka rakastaa minua, on Jumala joka johdattaa omaakin tietäni ja vaikeudetkin vain on valmennusta elämäni tuleviin haasteisiin eikä niitä anneta enemmän kuin jaksan kantaa. Se oli turvallinen maailmankuva josta sain paljon lohtua.

Vähitellen kuitenkin alkoi vuosien vyötä usko kärsiä. Monet profetiat osoittautui vääriksi. Ihmeparantumisista tehtiin tutkimus, uskovan lääkärin toimesta, ajatuksena osoittaa että niitä tapahtuu, mutta niitä ei löytynyt. Ihmeellisimmätkin kuten kasvaimen katoaminen oli sellaisia kasvaintyyppejä, joiden spontaaniin katoamiseen on itse asiassa melko suuri todennäköisyys. Alkoi muutenkin tuntua, että ei mulla aidosti ole mitään kokemusta että olisi joku Jumala joka hallitsee tämän maailman tai oman elämäni tapahtumia. Olen vaan höpöttänyt itsekseni omassa päässäni omalle mielikuvitushahmolleni. Rukousvastauksia koin toki saaneeni, mutta niiden todennäköisyys oli sattuman luokkaa - koska halusin uskoa, ignoorasin tai selittelin paremmin päin kun ei vastattu (Jumala näki että oli parhaakseni että minun tahto ei toteudu) ja huomioin sellaisen mitä moni olisi pitänyt tuurina valtavina rukousvastauksina. Mutta tajusin, että ilman omaa merkityksen antoani ja tulkintaani elämäni oli mennyt juuri kuten ei-uskovienkin, mitään jumalallista vaikutusta siinä ei näkynyt. Vähitellen alkoi tuntua ihan hullulta koko ajatus, että pitäisi jonkun kirjan tai toisten todistusten takia uskoa kokonaiseen tuonpuoleiseen todellisuuteen jumalineen ja enkeleineen, vaikkei niistä ole mitään objektiivista todistetta tai edes yhtenäistä kollektiivista kokemusta kulttuurirajojen yli. Päinvastoin, eri uskonnoissa ja kulttuureissa hengelliset kokemukset olivat hyviin erilaisia. Jouduin surullisesti toteamaan, että en vaan pysty enää itse uskomaan vaikka haluaisin.

Ja että kun olin lapsena antanut elämäni ohjat Jeesukselle, niin oikeasti olin jättänyt elämäni laivan ajelehtimaan tuuliajolle koska ei ollut ketään sellaista jeesusta muuta kuin kuvitelmissani. Se oli pohjattoman surullinen havainto, enkä vieläkään oikein osaa ottaa sitä asennetta että minun pitää ihan itse rakentaa elämäni ja päättää mihin tähdätä, että kukaan ei johdata minua minnekään, avaa ovia tms.

Minulla paljon samaa, kasvoin uskovaisessa kodissa, jossa kuitenkin ikävä, kylmä ilmapiiri ja perheväkivaltaa. Muutin 18v pois, äitini sanoi: "Kyllä maailma opettaa, kohta sä tulet takaisin kotiin".

En tullut, erosin kirkosta, opiskelin, löysin töitä ja ihanan miehen. 26v tulin ensi kertaa  äidiksi. Menimme lapsuudenkotiini esittelemään kaunista vauvaa. Isäni ensikommentti: "Onpas surkean näköinen rääpäle!" Sanoin "kiitos!" ja lähdimme pois.

Huonon lapsuuden jälkeen oma elämä täytyy rakentaa ihan itse, mitkään jumalat ei siinä auta. Onnea on hyvät ihmissuhteet, harrastukset, rakkaus luontoon ja eläimiin ja edelleen pieni usko ihmisyyteen, inhimillisyyteen.

Kotona kävin 

Jos itse ei halua uskoa, se ei ole kenenkään "vika". Ei Jumalan, eikä oikeastaan edes vanhempien. Se on aina oma valinta. Me joko uskomme, tai emme, syyllisyyttä tai syypäitä on turha muista etsiä.  Mistä tiedät(te):  Mihin olisitte joutuneet esim alkoholistiperheen lapsina?  Toki uskon voi "menettää" hetkellisesti, ei Jumala silti ole irroittanut katsettaan sinusta.  Hän ei kuitenkaan myöskään "pakota"sinua uskomaan. Voit palata jos haluat.  Usko ei ole sitä että saamme aina parasta kaikessa, vaan se on luja luottamus siihen mitä toivotaan (eli yhteyttä Jumalaan), ojentautumista sen mukaan mikä ei näy.

Itselleni surullisinta on etten saanut lapsia. Enkä siis myöskään lapsenlapsia. Elämänikäinen suru.

Pettymys oli ettei sinikellot kilise niin kuin saduissa oli kerrottu.

Avioero vaimon yksipuolisella päätöksellä tai pikemminkin se, että lapseni eivät saa elää ydinperheessä. Onneksi sentään saavat elää muuten turvallista elämää kanssani.

Minun mielestäni elämässä ei kannata ajatella, että jotku tapahtuneet asiat olisivat pelkästään pettymyksiä. Sillä kaikki asiat johtavat eteenpäin, ja muokkaavat sinusta sinut. Pettymyksiä tai takaiskuja on kaikilla, mutta aika usein nekin johtavat johonkin hyvään, kun asioita tarkastelee riittävän pitkällä perspektiivillä.

Esim. elämässään voi hyvinkin olla hetkellisesti pettynyt, kun ei saanut jotain ihmistä tai työpaikkaa. Mutta sen kokemuksen myötä saikin ehkä jotain muuta.

Ainoa, mikä tämän estää voi olla oma asenne, joka saa jäämään pettymyksiin vellomaan.

Nosto.

Yksin jääminen, on hylätty ja jätetty, läheiset ovat kuolleet. Eli ei ole yhtään ketään. Myös kasvaimen syöpäepäily oli kova paikka (yksin olin siinäkin tilanteessa) mutta onneksi se oli lopulta hyvänlaatuinen. Mutta tuntui että kehokin pettää minut.