Ehdotin syöpäsairaalle mummille, että vien hänet kasvohoitoon, ostoksille, lempiravintolaansa ja minne haluaakin, vastaus oli "mitä hel vetin väliä semmoisilla enää olisi, älä tule jos ei ole oikeaa asiaa"

Vierailija kirjoitti:

Mulle vielä lisää morkkua, en pistä pahakseni, hengityslama (?) tulee kipulääkkeestä huolimatta. En mä mitenkään pelkää tulevaa kuolemaa kun oon jo niin reunalla, mut pelkään kipuja jotka jo nyt aika lamauttavia.

Päivitä hoitotahto ja käy se läpi lääkärin ja hoitajien kanssa. Toivo siinä, että haluat loppuvaiheessa sedaation. Silloin sinut nukutetaan.

Äitini kuoli kotona vatsasyöpään, viimeinen kuukausi meni hiljaa maaten silmät ummessa, kivuissa ja ihan omassa maailmassaan.  Isä auttoi wc käynnit, muuten kotisairaanhoitaja kävi. Lapsina kävimme, mutta ei hän jaksanut kuin heikosti hymyillä ja oli taas "pois".

Nyt asiaa ajatellen, parasta ehkä olisi ollut soittaa musiikkia, josta hän piti tai lukea kenties kirjaa (tai laittaa nettikirja ) Jokin joka rauhoittaa, ja antaa vain lievästi muutakin kuin sitä puolihorteessa olemista.  Ärsykkeitä ihminen ei siinä vaiheessa kaipaa.

  Ehkä vielä 3kk aijemmin olisi tykännyt jos joku olisi tuonut kukkia, tai tehnyt kevyen jalkahoidon hänelle siinä sängyn vierellä.  Varmasti ei olisi halunnut mihinkään kotoaan.

Todella kamala muori! Olen pahoillani puolestasi, ap. Jätä oman arvoonsa (lue: arvottomuuteensa) tuollaiset ihmiset. 

up

En dikkaa pätemisestä enkä saivartelusta.

Provoossa varmaan, katkeroinut vanhus

Vierailija kirjoitti:

kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen

Jossain teoriassa kuolemisen vaiheet. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan reagoi samalla tavalla; toiset hyväksyvät heti, toiset kieltävät etc.

Ap. ei mielestäni tehnyt väärin, mutta ehkä olisi parempi ensin kysyä kuolevalta, mitä hän itse haluaisi vielä loppuelämässään tehdä.

Sairaus ja mahdolliset lääkkeet voi aiheuttaa vaikka mitä asioita ja jos on kipuinen olo, niin kasvohoito ei välttämättä tule ekana mieleen. Tunnetilat voi vaihdella. Pitää muistaa että meistä kaikista tulee joskus vanhoja ja ehkä monin tavoin sairaita. Pitäisi aina muistaa se että meille itsekullekin voi joskus käydä niin ja miettiä millaista kohtelua itse silloin haluaisimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mummo minustakaan vaikuta sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa on aina ollut hyvä olla, ilman mitään ylidramaattisia piirteitä. Ehkä hän on katkera siitä, miksi juuri hän, eikä joku muu.

Terminaalivaiheen syöpäsairaasta saattaa tulla korostuneen itsekäs, negatiivinen ja suorastaan ilkeä läheisilleen. Kun millään ei tosiaan ole enää väliä. Kuolema tulee lopulta kaikille helpotuksena ihan noista syistä.

Jaa. Et sitten ymmärrä. Että terminaalivaiheen syöpäsairaan elämä koostuu kivuista ja esim kehontoimintojen vaikeuksista. Esim käytettävä vaippoja liittyen joihinkin hoitoihin tai ihan vaan itse sairauteen, tasapaino saattaa mennä, voi olla kovaa päänsärkyä ja oksentelua yms yms jne, siinä ihminen tulee väkisinkin aika kireäksi. Vai meinaatko, että itse olisit noilla spekseillö ihan kuin ennenkin, mukava sosiaalinen hahmo, joka jaksaa juhlia ja kuunnella toisten arkihuolia. Ei jaksa, vaikka tahtoisikin,

Juu, kyllä tiedän ja ymmärrän paremmin, kuin luuletkaan. Mistä vetäisit tuon juhlimisen? Minä puhuin ihan ihmisen peruskäytöksestä, joka on aina ollut siellä taustalla, mutta sairauden myötä kuoleva päästää kaikki pidäkkeet irti.

Meillä kaikilla on oma tapamme käsitellä asioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oma kipu ja kurjuus ei helpota yhtään sillä, että heittäytyy drama queeniksi ja v***uilee urakalla toisille, ja pahoittaa mielensä ihan mitättömistä asioista. En itsekään ole siihen sortunut, vaan avoimesti kertonut, missä mennään. Siitä on ollut se hyöty, että asioista on sitten ollut helppo keskustella, omista tuntemuksista ja ajatuksista, ja ehkä hälventää läheisten kokemaa ahdistusta. Ymmärsitkö?

Vaikean asian kanssa kamppaileva ihminen tulee kohdata tuntosarvet edellä. Tunnustella hänen tuntemuksiaan missä mennään. Ja asettua rinnalle siinä kohdin. Se vaatii paljon empatiakykyä ja siirtymistä pois omilta kierroksilta sairaan ja kuolemaa odottavan kierroksille, jotka käyvät ihan eri tahtia. Ja kun sairas kokee tunnetasolla että joku on suostunut asettautumaan hänen rinnalleen ja kuulemaan hänet sellaisena kuin hän on siinä hetkessä, sitten voi alkaa johdatella niihin kysymyksiin että mitä elämällä voisi olla vielä tarjottavanaan.

Ehdota hänelle, että haluaisit viettää yhteistä aikaa. Voisitte vaikka käydä varaamassa uuden ajan koronapiikille, jonottamassa apteekista Jodixia ja kärrätä kunnon kottikärryllisen vessapapperia varastoon.

Aikoinani tein vapaaehtoistyötä myös kuolemaansa odottavien kanssa.

Annoin heidän puhua. Olin sopivan vieras ihminen, joten he saattoivat puhua minulle tulevaan kuolemaansa liittyvistä ajatuksistaan sekä esim. huolistaan, jotka koskivat lähiomaisia ja heidän selviytymistään.

Kaikilla ei ollut sellaisia läheisiä, joiden kanssa puhua, koska omaisille asia saattoi olla hirveän vaikea käsitellä ja hyväksyä. Kuitenkin se oli kuolemaan valmistujan oikeaa todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Ehdota hänelle, että haluaisit viettää yhteistä aikaa. Voisitte vaikka käydä varaamassa uuden ajan koronapiikille, jonottamassa apteekista Jodixia ja kärrätä kunnon kottikärryllisen vessapapperia varastoon.

Koronapiikkiä ei suositella syöpädairaalle ainakaan Meidän kaupungissa.

Nuoren ja perusterveen on vaikea samaistua vanhukseen jonka päivät ovat hupenemassa. Lähes 90-vuotiaaksi elänyt lapseton tätini vietti viimeiset vuotensa leskenä hoitokodissa. Ymmärsin vasta tuolloin kuinka läheinen hän oli ollut miehensä kanssa - tätini kertoi kuinka he olivat käyneet myöhään yöhön jatkuneita syvällisiä keskusteluja vielä vanhoilla päivilläänkin, vaikka ehtivät olla yhdessä lähes 60 vuotta. Kaipuu oli kova ja hän ei voinut edes katsoa miehensä kuvia ilman että itku tuli silmään. Tätini oli luonteeltaan introvertti ja puhui vain valikoitujen ihmisten kanssa. Hän sanoi usein odottavansa että noutaja korjaisi. Mikään ei auttanut vaikka yritin piristää häntä. Aikaa myöten ymmärsin että en voi tehdä mitään hänen piristämisekseen ja olen tullut siihen tulokseen että ihmisen sielu vanhenee siinä missä kehokin. Virikkeiden tarve vähenee kun mistään ei jaksa innostua ja elämää mennään eteenpäin päivä kerrallaan ilman kummempia odotuksia ja hyvin vähäisin toivein. Joskus tätini innostui kertomaan vanhoista ajoista ja kauan ennen syntymääni kuolleista sukulaisista. Toisinaan häntä piristivät kuvat lapsistani ja kun kerroin mitä he olivat tehneet. Muuten hänen päivänsä olivat tasaisen harmaita, ruokataukojen ja muiden rutiinien rytmittäminä.

Olen oppinut hiukan ymmärtämään ikääntyneiden ihmisten sielunmaisemaa ja luulen että jos tiedostaisin päivieni vähenevän, viettäisin loppuajan mielelläni rauhassa vähäisin kontaktein.

Vierailija kirjoitti:

Nuoren ja perusterveen on vaikea samaistua vanhukseen jonka päivät ovat hupenemassa. Lähes 90-vuotiaaksi elänyt lapseton tätini vietti viimeiset vuotensa leskenä hoitokodissa. Ymmärsin vasta tuolloin kuinka läheinen hän oli ollut miehensä kanssa - tätini kertoi kuinka he olivat käyneet myöhään yöhön jatkuneita syvällisiä keskusteluja vielä vanhoilla päivilläänkin, vaikka ehtivät olla yhdessä lähes 60 vuotta. Kaipuu oli kova ja hän ei voinut edes katsoa miehensä kuvia ilman että itku tuli silmään. Tätini oli luonteeltaan introvertti ja puhui vain valikoitujen ihmisten kanssa. Hän sanoi usein odottavansa että noutaja korjaisi. Mikään ei auttanut vaikka yritin piristää häntä. Aikaa myöten ymmärsin että en voi tehdä mitään hänen piristämisekseen ja olen tullut siihen tulokseen että ihmisen sielu vanhenee siinä missä kehokin. Virikkeiden tarve vähenee kun mistään ei jaksa innostua ja elämää mennään eteenpäin päivä kerrallaan ilman kummempia odotuksia ja hyvin vähäisin toivein. Joskus tätini innostui kertomaan vanhoista ajoista ja kauan ennen syntymääni kuolleista sukulaisista. Toisinaan häntä piristivät kuvat lapsistani ja kun kerroin mitä he olivat tehneet. Muuten hänen päivänsä olivat tasaisen harmaita, ruokataukojen ja muiden rutiinien rytmittäminä.

Olen oppinut hiukan ymmärtämään ikääntyneiden ihmisten sielunmaisemaa ja luulen että jos tiedostaisin päivieni vähenevän, viettäisin loppuajan mielelläni rauhassa vähäisin kontaktein.

Ihmisen sielu vanhenee siinä missä kehokin, kiinnostava ajatus. Tai sitten sielu antaa meille aikaa (jos niin vanhaksi elämme) totutella tosiasiaan että keho on loppuun käytetty ja se pitää jättää. Yleensäkin luulen että nuoremmat haluavat tehdä niin paljon asioita kun vielä ehtivät ja jaksavat mutta vanhukset eivät. He haluavat muistella/kertoa menneistä ajoista..

Joopa, älä tule jos ei sulla ole oikeaa asiaa.

Mitähän se oikea asia sitten olisi?

Minun äitini ei tee kuolemaa, tai sitten on tehnyt sitä jo vuosia, kun alkaa lähentyä sataa vuotta. Mikään muu ei kiinnosta, kuin ihmisten haukkuminen ja vaivojensa valittaminen.

Siinä pitäisi sitten vain istua hänen seuranaan ja kuunnella sitä. Mitä siihen voi edes vastata?

Ollaan täysin kyllästyneitä jo tähän. Ei halua minnekään kotoaan, raivoaa ja parkuu jos uskaltaa puhua hoivakotiin menosta.

Mutta kuka tätäkään jaksaa. Olisi tässä omakin elämä elettävänä ja omiakin vaivoja hoidettava. Äiti on omasta mielestään vielä fiksu ja terävä, no ei todellakaan ole. Mitä voidaan tehdä? Pitäisikö muuttaa sinne hänen luokseen? Tulisin hulluksi yhdessä päivässä.

Hyvin sanottu mummilta.

Ap, miksi et pitänyt mummiisi yhteyttä aiemmin hänen terveenä ollessaan? Miksi olet tuollainen laskelmoiva ja itsekeskeinen niljake?

Onko mummilla massia? Onko pieniä arvoesineitä, joita voit näpistää vierailusi yhteydessä?

Ap tosi itsekäs, olis halunnut kehuskella kuinka hän on mummiaan käyttänyt siellä ja täällä itseään uhraten.

Ei väsynyt, sairas ihminen tarvitse ketään justiinaa, vaan myötäeläjän joka vaikka siinä kotioloissa kuuntelee ja keskustelee.

Pysähtyy ihan häntä varten.

Eikä tarvitse lähteä minnekään, vain pienelle kävelylle vaikkapa puistoon ihmettelemään.