Olen valmis kuolemaan. En saa elämästä oikein mitään irti tai kaikki on aikalailla samantekevää. Muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa täyspäisten joukkoon. Sellaista se elämä on. Ei kannata liikaa miettiä, meneekö hyvin vai ei. "Siitä miul on hyvä miel kun ei ole paha miel."

Kieltämättä joskus suren tätä. Elämä on muuttunut, jotain on tapahtunut ja tapahtuu minussa.

Joskus tuntuu, että elämä jää elämättä. Sitten kuitenkin koen tämänkin ajan tarpeelliseksi, täytyy vain hyväksyä. Melankolia vaivaa.

Olen jopa miettinyt, että oikeasti irtisanoudun töistä. Teen vain välillä keikkahommia, niin, että pärjään.

Ei minua ole luotu perinteiseen tapaan elämään täällä.

En minä varmaan lapsia hanki, mene naimisiin enkä tiedä tulenko omistamaan koskaan mitään.

Haluaisin vain olla vapaa, vain olla.

Ap

Elämäni paras päätös oli kun jäin 4v sitten keikkalaiseksi sos.alalle. Nyt ITSE määrittelen kuinka paljon kulloinkin teen töitä ja milloin lomailen minkäkin verran.

N44

Näin ajattelin itsekin toimia, sama ala. Pelkkää keikkaa haluaisin tehdä.

Meinasin sen jo toteuttaa mutta koko ajan tuli painostusta, että jää vakituiseksi. No, ajattelin kokeilla vaikka olin epäileväinen.

Sen päätöksen jälkeen olen ollut entistä toimettomampi ja ahdistuneempi. Ei olisi pitänyt ottaa vaan tehdä kuten suunnittelin. En vain osannut sitten kieltäytyä, oma vika tietenkin.

Kun oli vakituinen soppari tehty, niin luvattiin, että saan rauhassa tutustua ja oppia uuteen. Siis vaikka kuukauden tai pari, rauhassa.

No, meni vajaa viikko niin johan tuli kaikenlaista vastuuta ja ehtoja. Omahoidettavia aivan liikaa ja olen vielä tuore alalle tulija, lukuisia asioita mitä pitäisi tehdä nyt ensitöikseni, siis paperihommia itse työn lisäksi.

En oikeastaan tahdo nyt vastuuta lainkaan vaikka olen hyvä siinä mitä teen, sillä välitän näistä ihmisistä joita hoidan. He ovat olleet ilo minulle aina, ne hoidettavat ihmiset, olin sitten missä työpaikassa vain. En kuitenkaan pidä siitä, että koko ajan odotellaan töissä mitä vastuuta voisi jo antaa. Sitä vain tulee lisää koko ajan.

Työkavereita ei kiinnosta kuulumiset vaan kaikki pyörii työn ympärillä oikeastaan, sama se mutta silti tuntuu jotenkin kovin orjalliselta. Vapaapäiviltä soitellaan ja laitellaan viestejä, jos tulisin töihin.

En minä vain ole tarkoitettu tuohon rumbaan. Haluan keikkailua, tehdä työni ja lähteä kotiin. Nauttia vapaasta ja pelkästä olemisesta. Palata takaisin töihin sitten hyvällä mielellä, ilman suurempia lisävastuita ja pätemisiä. Toki paperityötä ja ylimääräistä joutuu joskus tekemään, ei siinä mitään mutta se, että niitä on paljon ja heti, ennen kuin edes tunnen näitä ihmisiä kunnolla. Ja jos voin valittaa, niin palkka on aivan surkea. Siis työhön nähden. Pelkästä hoitotyöstä se menisi vielä mutta kaikki lisäasiat mitkä kaadetaan päälle, ei kiitos. Siksikin keikkailu olisi kannattavampaa.

Kunnioitan heitä, jotka jaksavat koko ajan uraa uurtaa eteenpäin mutta minusta siihen ei ole.

Pitäisi vain kuunnella itseään.

Ap

Ihan sama minullakin. En edes tykkää ihmisistä enkä halua olla kenenkään kaveri enkä ystävä. Ei ole töitäkään enkä saa töitä koskaan joten ei minulla ole elämässä mitään tavoiteltavaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samat fiilikset itsellä. Minä olen vaan niin pahapäinen, että olen vielä tosi vihainen tuosta. Muistan elämäni tosi hyvin ja kaikki lapsuuden odottavat innostukset, kun odotin aikuisuutta ja nyt olenkin aivan kypsä. En olisi odottanut, että menikin näin. En halua oikeastaan mitään.

28v N

Muistan myös. Olin kovin nauravainen ja elämän iloinen, aika yllytyshullu lapsi. Kavereita oli, oli värejä ja elämä oli kaikessaan kiinnostavaa.

Muistan kuitenkin jo ollessani 10-vuotias, etten ollut aivan kuten muut. En ollu kiinnostunut vaatteista, ei minua kiinnostanut pinnalliset asiat. Teini-ikäisenä sitten yritin kuulua joukkoon ja se johti monenlaiseen ongelmaan.

Nykyään en edelleenkään ole kiinnostunut. Minulle merkitsee enemmän arvot ja sellainen kunnioitus. Minua kiinnostaa ehkä enemmän toisenlaiset asiat vaikka en todellakaan mikään pyhimys ole, monenlaista kadun.

Sitä vain monesti pohtii, että mihin se elämänilo katosi? Vai heräsikö sitä jostain unesta.

Enää ei ole oikein mitään mieltä. On vain päivä ja sitten uusi päivä. Jokainen suoritus stressaa koska minua ei enää kiinnosta, ei lainkaan. Ei tippaakaan.

Viimeisin tutkintotodistus oli pelkkiä kiitettäviä -sainko siitä itselleni mitään? En juuri. Paitsi ehkä mahdollisuuden suorittamaan enemmän ja töitä paljon.

En kertakaikkiaan tiedä mitä tässä tekisi. Ns normaalia elämää minä en kuitenkaan valitettavasti arvosta. En vain saa itseäni motivoituneeksi työstä ja kaikesta mitä rahalla saa.

Ap

Kuulostaa tosi tutulta kaikki. Koitin kirjoittaa jotain viestiä, mutta en oikein tiedä mitä sanoisi.

Haluaisin myös vaan olla rauhassa ja kokea merkittäviä asioita, olla universumin kanssa. Toivon edelleen, että se elämänilo löytyisi uudelleen. Samaa toivoen sulle ja kaikille muillekin. Ns. normaalista elämästä se ei välttämättä löydy mullekaan. Todennäköisesti ei. Saispa vaeltaa jonnekin loistavaan kukkamereen, tulis vähän niitä värejä takas. 

nro 8

Juuri näin. Olla vain tässä elämässä rauhassa ja tehdä asioita ns. sydämestään. Olla vain tämän universumin kanssa kuten meidän tulisikin varmaan olla.

Toivon samaa myös sinulle ja muille.

Onneksi joskus hiljaiset hetket auttavat, meditaation avulla olen onnistunut välillä uppoutumaan rauhan olotilaan, onneksi se on mahdollista.

Toiset ehkä ajattelevat, että tämä on jokin itsem keskustelu mutta ei ole. Tässä on kyse siitä, että olisi valmis jo siirtymään tästä maallisesta elämästä pois. Se vain sopii, ei minulla ole tässä suurempia tavoitteita, ei etenkään suorituksia mitä haluaisin tavoitella. Toivoisi vain voivansa olla oma itsensä, ilman naamioita, ilman kiireitä. Olla vain. Tässä suoritusyhteiskunnassa minulle on aivan sama vaikka tämä loppuisi. En vain koe tätä niin tärkeäksi mistä maailmalla meuhkataan ja kilpaillaan, halutaan vain lisää ja lisää. Aivan yli tarpeiden kun vähempikin riittäisi. Ei ihme, että ihmiset palavat loppuun.

Ap

Up

Huomaa, että moni ei ymmärrä mistä tässä keskustelussa on oikeastaan kyse. Ei se ole mikään ylpeyden aihe haluta palvella muita, näkemättä koskaan edes työnsä hedelmiä niiden ihmisten elämässä joiden vuoksi halusi tehdä töitä. Yhteiskunnanhan (ja kansalaisten velvollisuuksien siinä) pitäisi perustua siihen, että jokainen kantaa kortensa kekoon. Se keko vaan kasvaa jossain muualla, kuin meidän elämässä. Samalla haukutaan köyhimpiä ja heikoimmin pärjääviä. Sormi pitäisi osoittaa muualle. Minkä eteen te haluatte tehdä töitä ja antaa elämänne pois?

Lähde ovesta ulos ja heti kävelemään.Palaa kotisi vasta sitten kuin ajatuksesi muussa. Mitä läheiten kunnioitus ja rakkaus selität? Kun itse et edes yritä kohentaa mielen tilaasi?

Samat fiilikset! Vihaan nykyaikaa ja tätä meininkiä.

Vierailija kirjoitti:

kaikki samaan bussiin ja kielekkeeltä alas? kellä on kortti?

Mitä sillä kortilla on enää väliä, sakkojako pelkäät?

Vierailija kirjoitti:

Samat fiilikset! Vihaan nykyaikaa ja tätä meininkiä.

Minä myös. Pitäisi olla sitä ja tätä. Haluan vain olla minä ja elää elämääni.

Sairas kommunismi nykyaika.  Mut onneksi voi mennä junan alle.

Up

Olen myös täysin valmis kuolemaan pois täältä.

Vierailija kirjoitti:

Multa tarkistettiin tänään työmatkalla pulssi kaks kertaa, ensin metrossa ja sitten ratikassa. Hienoa HSL! Kiva tietää, että joku välittää.

Ai se sama HSL, joka antaa narkkien ajella ja riehua metrossa ilmaiseksi muita häiriten, eikä siihen kukaan puutu, edes järkkärit tai muut matkustajat, jotka vain hymistelee nisteille muina idareina silloinkin, kun nämä työntää paskaiset lenkkarinsa vastakkaisella penkillä istuvan naisen haaroihin ja penkille? Mielenkiintoinen tulkinta välittämisestä.