Mitä Sinulle tänään kuuluu?

"Otin selvää mitä kaikkea sudenkorennot syövät ja aika petoja ovat. Syövät ainakin kärpäsiä, paarmoja, hyttysiä, kirvoja ja perhosia, joskus myös itseään pienempiä sudenkorentoja" 

Ikävä juttu jos sudenkorento ei selviä. Mietin onkohan kylmettynyt. Minulla kävi joskus niin, että huomasin johonkin pieneen vesiastiaan ulos joutuneen kimalaisen. Pelastin sen sieltä ja laitoin ulkopöydälle, jotta sen siivet kuivuisivat. Oli kuitenkin jo ilta ja aurinko ei enää paljon paistanut. Ajattelin silti, että se vielä ehtii ennen yötä kuivumaan ja lähtee lentoon. Myöhemmin, kun menin katsomaan niin kimalainen olikin kuollut. Ennen sitä vielä liikkui pöydällä ympäriinsä. Mietin, että miksi en ottanut sitä sisälle joksikin aikaa. Laittanut, vaikka purkkiin missä happireikiä niin olisi saanut lämmitellä rauhassa. Jätin sen ulos ja se jäätyi sinne. Luin myöhemmin, että kimalaiset tarvivat jonkun tietyn lämpötilan, että ne pystyvät lentämään. Tämä parka ei ehtinyt lämmetä ennen yötä tarpeeksi. Tuli tämä tapaus vaan mieleeni. 

Minua puri joskus sudenkorento sormeen. Lensi päin ylhäällä ollutta kätteni ja näykkäisi. Sattuikin hieman ja jäi jälki. Melko petoja ovatkin, vaikka avuttomia toisaalta.

Ihan hyvä olo nyt, kun saimme molemmat lenkit tehtyä. Ei satanut. Huomenna tylsähkö päivä. Läheinen töissä ja sadetta luvattu. Tänään kuitenkin onnistunut päivä. Futista katson ohimennen. Joskus katsoin paljon. Nyt vähemmän. 

Minulle kuuluu samaa kuin elämääni aina: vuoristorataa. Ei tarvitse mennä tivoliin maailmanpyörään tai muuhunkaan muka-junaan, kun on vapaa pääsy omaan tivoliin/karuun selliin joka päivä ja yöt päälle.

Eilen varsinainen tivolipäivä olikin, nyt onneksi krapulaton aamu - taas jälleen kerran! - ja jalat maassa, pää tyynyssä kuunnellaan ropajavaa sadetta ja äkkiväärältä vaikuttavaa tuulta. Jos niikseen on, en rovauta eväänikään, annan kalojen rovautella.

Pidetään huolta itsestämme, pidetään huolta lapsistamme ja lemmikeistämme... Annetaan hyvän kiertää, siinä sivussa tivolinkin. 

Hyönteishuolestuneisuus on itse asiassa aiheellista näinä aikoina. Kaikkien uhkakuvien joukossa hyönteisten joukkotuho on uhka siinä missä kolmas maailmansotakin - uhka elämälle, tarkemmin sanottuna ravinnontuotannolle koska hyönteiset ovat keskeisessä roolissa kasvisten viljelyssä. Sellaistakin ennustetaan, että ihmisen on pakko ruveta käyttämään hyönteisiä proteiininlähteenä, kun ilmastonmuutos aiheuttaa katoja eikä satoja saada entiseen malliin.

Huolestuneisuuden määrä kasvaa ja samalla ihmisen toimet jäävät riittämättömiksi.

No, tämä ei ollut pelkästään oma kuulumiseni vaan koko maapallon.

Introvertin kuulumisia: kun elää omassa kuplassaan, tuntuu että vain siellä kuplan sisällä saa happea kitusiin. Kun lähtee ulos ja kohtaa kaiken ulkopuolisen elämän, tuntuu että happi loppuu just'sillään. Seuraavana päivänä potee happivajeen aiheuttamaa jälkitilaa, josta pitää toipua montakin päivää. Aina siitä selviää kuitenkin.

Tästä kaikesta ei ole oikeastaan mitään muuta hyötyä kuin se että ymmärtää joitakuita ihmisiä paremmin kuin sellainen, jonka happensaantikokemus on juuri päin vastainen. 

T: joskus kuin kala kuivalla maalla, joskus kuin kala vedessä

Vierailija kirjoitti:

Hyönteishuolestuneisuus on itse asiassa aiheellista näinä aikoina. Kaikkien uhkakuvien joukossa hyönteisten joukkotuho on uhka siinä missä kolmas maailmansotakin - uhka elämälle, tarkemmin sanottuna ravinnontuotannolle koska hyönteiset ovat keskeisessä roolissa kasvisten viljelyssä. Sellaistakin ennustetaan, että ihmisen on pakko ruveta käyttämään hyönteisiä proteiininlähteenä, kun ilmastonmuutos aiheuttaa katoja eikä satoja saada entiseen malliin.

Huolestuneisuuden määrä kasvaa ja samalla ihmisen toimet jäävät riittämättömiksi.

No, tämä ei ollut pelkästään oma kuulumiseni vaan koko maapallon.

Tästäkö syystä ostinkin eilen sen kärpäslätkän. Olenkin aina ollut todellinen lihansyöjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Tästäkö syystä ostinkin eilen sen kärpäslätkän. Olenkin aina ollut todellinen lihansyöjä.

Se on hyvä kuuluminen, että on todellinen lihansyöjä. Jos olisit epätodellinen lihansyöjä, sinua ei olisi olemassa...

Puujalkavitsi näin tuimaan aamuun...

Olemme muutaman päivän ajan seuranneet pääskynpoikasten lentoonlähtöä.  Kaksi jo lentää, mutta kolmas vasta yrittää vahvistaa siipiään, tekee pieniä lentopyrähdyksiä.  Liekö jotenkin satuttanut itseään, kun poikaset olivat tipahtaneet pesästään. Onneksi emo ruokkii tuota poikasta, käy usein tuomassa ruokaa.

Söin äsken tämän kesän ensimmäisen mustikkapöperön (survottuja mustikoita, talkkunajauhoa ja ripaus sokeria), olipa hyvää! Mies kävi sen verran poimimassa mustikoita, että maistamaan päästään.  Ei ne vielä ole kaikki kypsiä.

Huomenna se taas alkaa uusi viikko uusine juttuineen.

Toivon kaikille mukavaa viikkoa!

Vettä tulee rankasti. Ruokia valmistaa pakkaseen valmiiksi, koti juttuja koko päivän luultavasti teen. Yö oli aika lyhyt mutta kait tässä piristyy. Mustikkapiirakka reissuun mukaan tehdä. Hyvää jatkoa päivään.

Voi herranjee kun tuo pääskysten kesä on lyhyt. Ihmettelen aina sitä että miksi sellainen matka noin salamannopeaan perheenperustamiseen ja takaisinmenon valmistautumiseen. Ihminen ei kerkiä siinä ajassa edes kissaa sanoa. Mutta kyllä pääskyt kuuluvat Suomen kesään oleellisesti. Ennen vanhaan niitä oli paljon tässä meidänkin paikalla. 

Pääskyt elävät hetkessä. Olen niiden oppilas ja yritän lukea läksyt niiden elämää seuraamalla.

Herkesi tuulemaan. Suhisee ja humisee voimakkaasti, välillä oikein puhurina vyöryy raivokkaana. Taivuttaa mäntyjä kaarelle, lehtipuiden lehdet lepattelevat toisiaan vasten. Kuin tukea toivoen.

Sataa raskaita pisaroita. Taivas pimeni.

Aika ihanaa. Uskallan sanoa niin, vaikka pelkään ukkosia. Ihailen ja pelkään. Ukkosen aikaan tekee mieli mennä piiloon ruokapöydän alle tai sukeltaa raskaan peiton alle. Kuin pienenä. Mutta niin vain seurailen välähdyksiä ja kolinointia, jyrähdyksiä. Ja toivon, ettei kävisi pahasti.

Sade tulee ryöpsähdyksinä. Ensin ropottelee tasaisena, lähes unettavana ja sitten jo viskoo kaatamalla. Pauhaten. 

Teinit nukkuvat. Tosin yhdestä huoneesta kuuluu orastavaa heräilyääntä. Olen aamukahvini hörpännyt monta tuntia sitten. En saa nukutuksi. Vaikka olen kuoleman väsynyt. Minusta taitaa tulla hevonen. Nukun seisaalteni päivän aikana. Ainakin huomaan tällaisia tilanteita; olen hereillä mutta ei niin mitään aivotoimintaa. En näe enkä kuule mitään. Kunnes hätkähdän johonkin. Nyt varsin usein yli kuohuavaan ja liedelle kiukkuisasti sihisevään perunoiden keitinveteen. Ja hetken päässä vilahtaa ajatus: mitä, miten minulla on liesi päällä?!

Eilen kävin metsälenkillä. Juuri sopiva tuulenvire, jotta itikat pysyivät loitolla. Siunattua kauneutta ympärillä. Kissankelloja hennoissa varsissaan. Ja metsämansikoita! Makean kirpeitä, niin hyviä. Kiersin lenkkini metsälammen kautta ja upotin käteni veteen. Viileää, raikasta. Lammen reunamilla kurottautuivat terälehtineen kohti taivasta majesteetillisen kauniit lumpeet. Valkoiset kruunut vihreällä lautasella. Mustikoita varvuissaan. Eivät vielä makeita, kypsiä toki mutta - ei vielä. Ehkä ensi viikolla.

Ja hei, sinä siunattu ihana ihminen, joka loihi ilmoille lauseen "olisit vienyt pionin äitisi haudalle"! Sinäpä sen sanoit!<3 Kiitos, tuo ei alkuunkaan mieleen juolahtanut. Olin ihan nolona ja hämmennyksissä tuosta, koska olen aiemmin niin tehnytkin...napannut kukkavarren jos toisenkin sisällekin...nyt en.

Jahka tämä myräkkä on ohi, käyn katsomassa pensaan vointia. Nuppuja siellä oli ainakin vielä ja hiukan raollaan olevia. Jos selviävät näistä saderyöpyistä, niin vien tuomisia. Kynttilän kera. 

Et haluaisi toimia päänäni :D, järjen takoajana?

Ei vaisinkaan, hyvin huonoa huumoria,  liian raskas työnsarka yhtään kenellekään. Riittää kun lapseni näkevät ja huomaavat tämän hyvin vinoutuneen tilanteen. Mistä olen äärimmäisen suruissani. Koska tiedän heidän ajatuksensa. Kun ilmeet paljastavat niin paljon. Huolettomuutta haluan ja toivon heille. Keveitä askeleita, hyppelyitä, eikä mitään raskasta raahustelua liian suurine vastuusaappaineen.

Onneksi lentelevätkin omassa elämässään kavereineen. Vaikka - myönnettävä on - välillä tunnen luopumisen tuskaa ja yksinäisyyttä. Mutta heidän on mentävä ja elettävä, ammennettava kokemuksia, siipien nostetta. Kannattelevuutta.

Koska se kantaa minuakin. Kun näen, että pärjäävät. Että heillä on iloa ympärillään, naurua, ystäviä. Paljon vahvoja siipiä.

Nyt ropisee!

Vihreä on entistä vihreämpää :)

Voi hyvin <3

"Olemme muutaman päivän ajan seuranneet pääskynpoikasten lentoonlähtöä.  Kaksi jo lentää, mutta kolmas vasta yrittää vahvistaa siipiään, tekee pieniä lentopyrähdyksiä.  Liekö jotenkin satuttanut itseään, kun poikaset olivat tipahtaneet pesästään. Onneksi emo ruokkii tuota poikasta, käy usein tuomassa ruokaa."

Mietin sitä, että onko tämä heikompi poikanen nyt sitten maassa? Luin jostain, ettei varsinkaan pääskyn poikanen pääse maasta enää lentoon, kun aikuisellakin pääskyllä se on vaikeaa. Näin pitäisikö tuo poikanen auttaa jonnekin korkeaan paikkaan. Vai onko poikanen muualla kuin maassa. Ehkäpä käsitin väärin. Joskus näen, kun aikuinen pääsky laskeutuu maahan ja sitten jännitän pääseekö se enää ylös. Ovat todella huonoja siinä. Tässä lähellä on talo missä aina pääskyjä ollut. Nyt taloa korjataan ja ei vakituisesti enää asuta. Pelkään vaan kokoajan, että joku monista pesistä (ainakin 6) putoaa, kun esim seiniä korjataan ja levyjä yms asennetaan. Toivon, että poikaset ehtisivät nyt alta pois. 

Pääskyistä nyt puheen ollen. Omassa pihassani ja mielessäni oli pääsky-suru heti keväällä, kun olivat muutaman päivän ehtineet olla. Olin sisällä ja kuulin kissan mouruntaa ulkoa, heti heräsi aavistus että saalis tuotu näytille. Kuin olikin. Katti esitteli ylpeänä tappamaansa pääskyä. En kehunut yhtään.

Selitin itselleni että ehkä oli lentomatka uuvuttanut juuri tuon yksilön, se oli lentänyt liian matalalta kissan pään yli (sellaista pihani pääskyt harrastavat, ehkä pelotellakseen katteja muualle tai yrittäen viestiä jotakin pesänrakennukseen liittyvää, luoja tietää), eikä ollut pystynyt  kyllin nopeasti reagoimaan kissan hyppyyn. 

Toinen surullinen löytö eräänä syksynä, menin käymään torpan vintissä ja havaitsin lattialla jotakin tummaa. Väärään tilaan oli pääsky eksynyt pesän paikkaa etsiessään. Otin pienen pääskynmuotoisen lattialta ja lähdin viemään ulos. En tuntenut sen painoa, niin kevyt se oli että ilmakin olisi tuntunut sitä raskaammalta.

Lomareissun jälkeen taas tyhjä koti toista päivää jo täysin yksin, ei minkäänlaista juttukaveria. Ei mitään tekemistä, kaikki pyykitkin on pesty, kulutan vaan aikaa. Ulkona sataa, en voi edes lähteä kävelemään. Kukaan jota pyysin kylään ei "pääse". Ihan hiton tylsää ja huomaan miten ajatuksetkin alkaa mennä negaation puolelle.  

Hei Sinä, joka leikit nukkuvaa hevosta🤔.

Kirjoitat tosi värikkäästi, upeita luontokuvauksia. Huolestuin kyllä tuosta unettomuudesta, mikähän on syy, ettet nuku tarpeeksi? Uni on niin tuiki tärkeää. Luulen että unohtelusikin voi johtua tästä.

Pionia minäkin meinasin ehdottaa haudalle, tai vaikka luonnonkukkakimppua.

Voimista ja jaksamista Sinulle

N63

Yksinäisyys on hyvin tuttua minulle. Yksi viesti jossa tylsyydestä kirjoitettiin toi ajatuksia mieleeni. Lomareissun jälkeen (joita teen todella harvoin)  on vähän aikaa parempi mieli. Kotona alan tylsistyä varsinkin nykyisin helposti. Itsellä olisi tekemistä. Pitäisi järjestellä tavaroita yms, mutta en vaan saa mitään tehdyksi. Kävelyllä olin jo pari tuntia, kun sade lakkasi. Ulkona yritän olla. Muuten ei tässä mitään mielenkiintoista oikeastaan tapahdu. Minulla ei ole ketään ystäviä yms. Monesti mietin, että elämäni valuu hukkaan. Jossakin toisessa elämässä eläisin varmasti eri tavalla. Matkustelisin ja kävisin festareilla. Olisin rohkeampi ja onnellisempi. Nyt kannan mukanani koko elämääni. Iloineen ja monesti suruineen.

Eräässä viestissä hienosti kuvattiin kuinka nuorten pitää ns päästä siivilleen ja saada oma elämänsä. Sekä on hyvä, että on kavereita. Minä en tavallaan koskaan ole päässyt siihen pisteeseen. En sillä tavalla elänyt nuoruuttani tai elä sitä vieläkään. Näin paljon vanhempana. Joku asia on aina rajoittanut minua. Välillä kokemukseni ja jokin muu. Tämä vaikuttaa usein siihen miten näen itseni. Toisaalta vanhempani vaikuttavat myös. Isäni lapsuudestani saakka ja hän oli liiankin ankara ja vaikea. Äitini taas liian voimakas omalla tavallaan. Jäin heidän varjoonsa. Toisaalta myös se vaikuttaa millainen muuten olen. Joku toinen tekee sata asiaa, kun minä vasta yritän uskaltautua tekemään ensimmäistä. Olen tottunut jännittämään kaikkea ja miettimään teenkö väärin tms. 

Ehkä sekin vaikuttaa miten perheessäsi eletään. Mietitäänkö aina huonomman kautta (aina meillä käy näin jne) vai yritetäänkö löytää jotain hyvää. Tai onko joku asia aina huonosti ja oikein haetaan jotain ikäviä juttuja. Meillä se meni ja menee näin. Hyvin synkkää elämää. Vanhimmalla jää vähän omalla tavallaan elämä elämättä. Eivät ole käyneet missään, aikuisena harrastaneet mitään tai olleet missään tapahtumissa. Ei oikein ystäviä, suku etäinen sekä oikein  mitään mielenkiinnonkohdetta. Töissä on vaan käyty. En halua arvostella heitä, mutta ehkäpä olen tämän kaiken myötä perinyt saman tavan elää. Mihinkään ei saisi mennä. Kotona pitäisi vaan olla sekä mikään asia ei saisi nousta miksikään sen suuremmaksi kiinnostuksen kohteeksi. Elettäisiin vaan eteenpäin jotenkuten ja niin kuin ennenkin.

Jos mietin niin tälläinen elämä vähän kuin näivettää ihmisen. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja kaikki toistaa itseään. Nuoruuteni meni näin ja perheeni parissa ei mitään kovin mielenkiintoista päässyt kokemaan. Olin myös yksinäinen kiusattu nuori. Nyt olen jotenkin toistanut tätä samaa ja vajonnut johonkin synkkyyteen itsekin. Mihin katosi se lapsi joka tahtoi ujoudestaan huolimatta kokea kaikenlaista. En löydä sitä enää.

1

2 jatkoa 

Tämä kaikki nyt tuli vaan mieleeni. Mietin viime juhannusta. Isäni ja äitini sekä minä yhdessä niinkuin aina (hyvässä ja pahassa) juhannuksena. Äitini väsynyt töistään sekä muutenkin hieman kireä. Isäni taas tapaansa mukaan ikävällä päällä. Minä taas väsynyt muutosta ja siivouksesta entisessä asunnossa. Sitten isäni alkaa sisällä valittamaan rahasta ja heti tulee riitaa. Minä kuulen kaiken ikkunan kautta ja viimeisiä tavaroita autosta purkaen (entisen asunnon tavaroita) en viitsisi enää edes sisälle mennä. Tekisi mieli vaan kävellä pois, kun kuulen sen kaiken. Tavallaan odotuksia ei ole ennestäänkään paljon, mutta sitten se loppukin menee.

Jollakin toisella oli hyvä juhannus. Meillä sinnittelyä. En ala kirjoittaa kuka asuu missäkin ja jokaista siihen liittyvää kuviota, mutta minusta on kohtuus jos isäni esim maksaa äitini autovakuutuksen jos asuu lähes ilmaiseksi (sähköt maksaa itse) äitini asunnossa. Minusta se on vielä pieni korvaus jos saa asua ilman minkäänlaista vuokran maksua. Aikoinaan hänen piti säästää minullekin rahaa ja äitini toivoi sitä, kun kerran antoi isäni asua asunnossaan. Lopputulos nolla, mutta ei tästä enempää ja kukaan ei jaksaisi enää lukea siitä kaikesta jos jaksaa edes tätä viestiä. 

Pahoittelen kun, kun kuinka tästä tuli liiankin pitkä. Jälkeenpäin kadun kirjoittamista ja negatiivisuuttani. Mietin vaan elämääni ja elämäämme. Moni asia vaikuttaa siihen kuka minäkin olen ja miksi minusta en tullut se mikä olen. Samalla monesti mietin, että olen itsekin viallinen. Jos muutamaan sanaan tiivistäisi niin olen monesti pettynyt, väsynyt, kyllästynyt sekä tylsistynyt. Kuin lukisi jotain tuttua kirjaa tietäen tarkoin miten kaikki menee. Ehkäpä tämä kaikki sai kirjoittamaan. Ulkonakin jo syksyinen ilma sekin toi haikean olon. Kesä toki vielä on, mutta tuuli kuin syksyllä.

Kiitos teille, jotka mainitsitte pionin ja luonnonkukat, niiden viemisen haudalle. Sattumalta olin itse miettinyt pionien aloittaessa kukintansa, että veisin vanhempieni haudalle muutaman tai vaikka yhden pioninkukan. Äitini tykkäsi pionipuskistaan. Pionien aika ehti mennä ohi kahden puskan osalta, mutta lisää on tulossa toisella puolen pihaa.

Pihassa on myös kellokukkia (en tiedä lajia), päivänkakkaroita ja perennoja, joista voisi tehdä kimpun haudalle. Kun vain saisin lähdettyä sinne.

Tänä kesänä on haudalle meno ollut liian vaikea rasti. Jokin este jossakin mielen mutkassa. Selitän itselleni, että kukkia  tai ei, ne eivät vainajien muistoa vaali, vaan minä mielessäni sen teen, täällä talolla missä vanhempani asuivat ja tekivät työtä.

Kiitos Sinulle, joka kerroit elämästäsi ja tuntemuksistasi tuossa yllä (3311-12). Kosketti minua. Oma perheeni oli (ja on edelleen, minun ja ainoan elossa olevan jäsenen kesken) toimimaton, ongelmia joka lähtöön, vaikeita luonteita, kylmyyttä, kovuutta. Oli alkoholismia plus muita mielen sairauksia. Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa yrittäessäni ymmärtää mitä minulle on tapahtunut perheen nuorimpana jäsenenä. Minusta ehkä toivottiin jotakin, mutta olin jotakin aivan muuta. Ulkopuolinen minusta ainakin tuli - aina ja kaikkialla. Sisarukseni kanssa emme ole puheväleissä. 

Kotipäivä, vettä sadellut, illalla paistan pitsan.

"Ei taida tulla yllätyksenä, kun sanon, että tässä nyt löhöilen ja koiruus nukkuu sylissä. Näin se koiruus osoittaa välittävän minusta" 

Muistui oma koirani mieleen. Se ei ollut aina  kovin läheisyyttä kaipaava. Mieluummin tuli lähelle kun itse tahtoi. Oli omanarvontuntoinen. Silti se tykkäsi nukkua sohvalla niin, että laittoi päänsä jalkojeni päälle. Lähinnä säärten päälle ja jalkopäässä nukkui. Oli kiva tunne tuo. Joskus nukuimme peiton päällä ulkonakin noin, kun oli lämmin syksy. Välillä se nukkui sängyssänikin. Mietinkin tässä vähän aikaa sitten, että olen kohta asunut täällä kaikista vuosista puolet koirani kanssa ja puolet sen lähdön jälkeen. Kyllä tämä aika sen jälkeen on tuntunut huomattavasti pidemmältä. On hyvin paljon eroa näissä vuosissa. Pahoittelut, kun surullinen viesti. Tuli tämä kaikki vaan heti mieleeni. 

Opettelen kitaransoittoa ja harjoittelen Juicen Syksyn säve ja Viidestoista yö  -kappaleita. Olen jo vanhempi mummeli ja toivottavasti opin jotain ennenkuin kuolo kutsuu  ;)