Psykoterapia ajautunut kaaokseen

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään vinkata jotain inhimillistä, empaattista ja ammattitaitoista psykiatria? Pitäisi varata aika ja on sellainen ennakkoluulo, että kaikki psykiatrit ovat enemmän tai vähemmän vähintään erikoisia ellei suoraan häiriintyneitä. 

Hyvä kokemus Riitta Laurila (pk-seudulla).

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään vinkata jotain inhimillistä, empaattista ja ammattitaitoista psykiatria? Pitäisi varata aika ja on sellainen ennakkoluulo, että kaikki psykiatrit ovat enemmän tai vähemmän vähintään erikoisia ellei suoraan häiriintyneitä. 

Jos sinulla on jo lähtökohtaisesti tuollainen ennakkoluulo, niin voit katsoa peiliin.

Hyviä psykiatreja on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin vuosi sitten lääkärillä masennuksen takia. Löi pilleripurkin kouraan, eivät ole auttaneet yhtään. Muutaman kerran jutteluaika terveyskeskuksen sairaanhoitajalle, jolla ei ollut psykologin eikä psykiatrin koulutusta. Se sanoi että käy vaikka kävelyllä, ja voisit käydä juomassa kahvin lähimetsässä etkä kotona, niin piristyisit. Just joo. Ehkäpä käyn poimimassa metsästä suippomadonlakkeja ja syön niitä ja katson kuinka käyn, koska yhteiskuntaa ei työtön yksinäinen mies kiinnosta hevonpaskan vertaa. Luin netistä että niillä voi kertaheitolla parantua masennus.

Älä mene lääkärille vaan ota yhteys oman kaupunkisi mielenterveyspalveluihin suoraan. Sieltä saat hoitokontaktin. 

Kaikella kunnioituksella, tämä "hoitokontakti" on tehnyt minulle viimeisen 14 kk aikana vain sen että vakavan masennuksen ainoa valopilkku, ei itsetuhoisia ajatuksia, on muuttunut hyvinkin muuksi. Toivon että näin ei käy muille :(

Vierailija kirjoitti:

Ette pysty auttaan kirjoitti:

Tosi tarinaa mies raiskasi 8 vuotiaan 5 vuotias katseli vieressä äiti ei puhunut mitään psykiatri diagnosoi lapsi käyttäytyy oudosti. 8 vuotias väkivallan uhri täysin yksin kukaan ei auta.

Tärkeää on myös se, että te perheenjäsenet autatte. Olette henkisesti saatavilla ja läsnä, tuette lasta emotionaalisesti ja haette itsellennekin apua. 

Eksäni joutui lapsena seksuaaliväkivallan uhriksi eikä saanut perheeltään tai muualtakaan asiaan tukea ja hänestä muodostui häiriintynyt aikuinen, joka ei tajua omaa rikkonaisuuttaan ja lääkitsee itseään alkoholilla ja pilaa kaikkien muiden ympärillään olevien elämän. 

Meillä kävi niin, että potilas itse on hoitovastainen, irtisanoi asiakkuutensa avohoidossa, lopetti lääkityksensä ja kaikkine tarpeineen heittäytyi omaisten niskaan. Nyt perheestä potilas itse on ainoa, joka ei käy psykoterapiassa, kaikki muut uupuivat, sairastuivat ja joutuivat terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette pysty auttaan kirjoitti:

Tosi tarinaa mies raiskasi 8 vuotiaan 5 vuotias katseli vieressä äiti ei puhunut mitään psykiatri diagnosoi lapsi käyttäytyy oudosti. 8 vuotias väkivallan uhri täysin yksin kukaan ei auta.

Tärkeää on myös se, että te perheenjäsenet autatte. Olette henkisesti saatavilla ja läsnä, tuette lasta emotionaalisesti ja haette itsellennekin apua. 

Eksäni joutui lapsena seksuaaliväkivallan uhriksi eikä saanut perheeltään tai muualtakaan asiaan tukea ja hänestä muodostui häiriintynyt aikuinen, joka ei tajua omaa rikkonaisuuttaan ja lääkitsee itseään alkoholilla ja pilaa kaikkien muiden ympärillään olevien elämän. 

Meillä kävi niin, että potilas itse on hoitovastainen, irtisanoi asiakkuutensa avohoidossa, lopetti lääkityksensä ja kaikkine tarpeineen heittäytyi omaisten niskaan. Nyt perheestä potilas itse on ainoa, joka ei käy psykoterapiassa, kaikki muut uupuivat, sairastuivat ja joutuivat terapiaan.

Näinhän siinä saattaa käydä. Potilasta ärsyttää se, että hänen pitäisi hoitaa itsensä, vaikka muut ovat paskoneet hänen elämänsä ja sitten hän vuorostaan tämän seurauksena paskoo toisten elämän. 

Jos lapsi joutuu ennen murrosikää trauman kohteeksi eikä sitä saada hoidettua ja hänellä on sopivat geenit, hänestä ehtii muodostua narsisti, kun tunnepuolen kehitys jää kesken. Kuvaavaa on se, että narsisti itse karttaa  hoitoa ja sairaudentuntoa viimeiseen asti, narsistin lähipiiri taas puolestaan sairastaa ja ramppaa hoidossa. 

Se että nykyään avioerot ja eroperheet, pätkätyökierteet, luokattomat kouluyhteisöt, perhekoon pieneneminen, yksin asuminen yms. on yhteiskunnassamme yleistä, ei tarkoita, että mielemme kestävät näitä pidemmän päälle tai että olisimme näille muutoksille psyykkisesti valmiita. Näiden takia yksi kuin toinenkin on sitten terapian tarpeessa. Rakenteellisista, yhteiskunnallisista ja ennen kaikkea yhteisöjen ongelmista on tullut yksilötason ongelmia, joita pitäisi yksilötasolla työstää terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette pysty auttaan kirjoitti:

Tosi tarinaa mies raiskasi 8 vuotiaan 5 vuotias katseli vieressä äiti ei puhunut mitään psykiatri diagnosoi lapsi käyttäytyy oudosti. 8 vuotias väkivallan uhri täysin yksin kukaan ei auta.

Tärkeää on myös se, että te perheenjäsenet autatte. Olette henkisesti saatavilla ja läsnä, tuette lasta emotionaalisesti ja haette itsellennekin apua. 

Eksäni joutui lapsena seksuaaliväkivallan uhriksi eikä saanut perheeltään tai muualtakaan asiaan tukea ja hänestä muodostui häiriintynyt aikuinen, joka ei tajua omaa rikkonaisuuttaan ja lääkitsee itseään alkoholilla ja pilaa kaikkien muiden ympärillään olevien elämän. 

Meillä kävi niin, että potilas itse on hoitovastainen, irtisanoi asiakkuutensa avohoidossa, lopetti lääkityksensä ja kaikkine tarpeineen heittäytyi omaisten niskaan. Nyt perheestä potilas itse on ainoa, joka ei käy psykoterapiassa, kaikki muut uupuivat, sairastuivat ja joutuivat terapiaan.

Hyvin tuttu tarina. 

Vierailija kirjoitti:

Johtuu siitä että niitä lähetteitä terapiaan tehdään nykyään liian heppoisin perustein. Nyt koko systeemi sakkaa. Terapiaan pitäisi mielestäni ohjata ne, joilla on hyvin vakavia traumoja tms, mutta normaalit kasvukivut eivät kuulu Kela-korvattavan terapian piiriin. Jos joku haluaa niitä terapiassa setviä, niin omakustanteisesti. 

Ja sanokaa mitä sanotte, näin se menee. 

Tuo on osa ongelmaa. Siis kaikille ei terapia sovi, eivät siitä pysty hyötymään, vaikka hinku olisi kova. NYt on ajan henki se, että oikein yllytetään terapiaa etsimään, kun vähänkin elämä sattuu ja mieltä masentaa. Hyvin ajassa kiinni oleva juttu tämä, että terapiasta leivotaan jokin taikasauva ihmisten huonovointisuuteen. En vähättele luottamuksellisen puhumisen arvoa, mutta osa iso vyyhteä on alati kasvava yhteiskunnan atomisoituminen, suvun ja perheen merkitysen mitätöinti ja jopa demonisointi, minäminä-materialismin tulvinta ja toisaalta sen vastapoolina uhriutumisen trendikkyys eli ihan laskelmoitu heittäytyminen avuttomaksi uhriksi, joka ei ota vastuuta itse mistään. 'ei mikään terapia näitä jälkimmäisiä huomionkipeitä aikuisia vauvoja korjaa ja kaikkein vähiten niihin sietää verotuloja syytää.

Yhteisöllisyyttä olisi jotenkin saatava elvytettyä pikaiseti. Aitoa sellaista, ei mitään pop up höpönpöppö- sosiaalisuutta, mitä somealustat pukkaavat esim kaupunginosa-aktivismina. Ei tuo ratkaise oikeasti sitä läheisyyden ja kestävien, turvallisten ihmisten nälkää, mikä monella on. Teennäistä lätinää, missä kukaan ei laitaa itseään likoon on ihan tarpeeksi tarjolla.

Sellainenkin näkökulma on, että terapiaa pystyy hyödyntämään (jos pystyy) vasta keski-ikäisenä, koska sitä ennen ei ole tarpeeksi kypsä muuttamaan ajattelumaailmaa. Mutta kyllä minusta silti esimerkiksi kaltoinkohdeltuja lapsia pitää auttaa jo lapsina. 

Itse kävin 3 v psykoterapian ja muutosta kyllä tapahtui positiiviseen suuntaan. Olen edelleen yksinäinen (ei parisuhdetta eikä kavereita) että ei se sitä korjannut, mutta se korjasi minun asenteen maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja terapian jälkeen olen ollut 1000x parempi äiti, kun sain tunneyhteydet omassa päässä kuntoon. Eli kyllä terapialla on monenlaisia hyötyjä nimenomaan ihmisille jotka ei oo ihan rikki/masentuneita. Eihän terapiaa edes aloiteta masennusjakson ollessa pahimmillaan kun yksilö ei siihen voi sitoutua/satsata silloin kun voimat menee siihen että pysyy elossa. Terapian jälkeen en ole juurikaan enää jaksanut palata kovin syvästi analysoimaan itseäni, sekin totta että kun viikottain kaivellaan kaikkea passaa niin siitäkin saa tarpeeksi ja nyt on kivempi keskittyä muihin juttuihin.

Tällä hetkellä opiskelen avoimessa ja yksi vaihtoehdoistani on kouluttautua nimenomaan psykoterapeutiksi. Koulutus on kallis, mutta pystyisin sen säästöilläni maksamaan.

Vierailija kirjoitti:

Sellainenkin näkökulma on, että terapiaa pystyy hyödyntämään (jos pystyy) vasta keski-ikäisenä, koska sitä ennen ei ole tarpeeksi kypsä muuttamaan ajattelumaailmaa. Mutta kyllä minusta silti esimerkiksi kaltoinkohdeltuja lapsia pitää auttaa jo lapsina. 

Kyllähän ajatusmaailma muovautuu jo lapsena ja nuorena ja nimenomaan sitä parempi mitä aiemmin saa apua ja muunkinlaisia kokemuksia maailmasta kuin vaikka laiminlyövä ja tunnekylmä tai väkivaltatainen päihdeongelmainen lapsuusperhe. 

Vierailija kirjoitti:

Mihin perustuu se, että psykoterapeutiksi kouluttautuminen on maksullista.

Kunnat säästää näin. Ennen wanhaan kunnat koulutti terapeutit itse ja kunnallisella puolella tarjottiin terapiaa.

Se on halvempaa ulkoistaa kulut koulutuksesta työntekijöille, eli tehdään heistä yrittäjiä ja näin ei tarvitse maksaa niille saikkurahoja, eläkemaksuja ym. Halvempaa näin.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitinkin että näin sen _pitäisi_ olla. On helvetillinen häpeä, että meillä voi opiskella psykoterapeutiksi esimerkiksi lähihoitajapohajalta. En ikinä, koskaan menisi tällaiselle *terapeutille*.

Ei muuten voi. Kyllä laillistetut psykoterapeutit on kaikki Suomessa vähintään sosionomeja tai sairaanhoitajia ja täydennyskoulutusta on otettava siihen vielä päälle ennen koulutukseen pääsyä.

Eri asia sitten nämä ns. terapeutit jotka eivät ole psykotetapeutteja.

Tarkistakaa aina terapeutin tiedot Valvirasta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia ei ole mikään taikasauva. Ihminen on itsensä paras asiantuntija, eikä mikään koulutus tee edes muodollisesti pätevää puuttumaan toisen ihmisen elämään.

Tuohon koneistoon kun menee, saa heittää hyvästit itsemääräämisoikeudelle ja fiksuille kirjauksille.

Aloita itse itsestäsi. Olit sitten kuka vain.

Allekirjoitan tämän pitkän potilas kokemukseni perusteella. Aloin parantua psyykkisen puolen ongelmista vasta, kun otin ohjat omiin käsiini ja lopetin "hoidon" eli terapian, joka piti minut tiukasti kiinni sairaan identiteetissä ja passivoitti. Huomasin, että olenkin ihan toimintakykyinen, tavallinen ihminen, kun joku ei viikottain provosoi minua puhumaan kokemastani kaltoinkohtelusta.

Samantapainen kokemus. Terapiassa terapeutti hoki vaan koko ajan sitä miten huonossa kunnossa olen enkä voi mennä opiskelemaan enkä töihin. En saanut matkustella enkä nähdä sukulaisia tai kavereitakaan (Mulla oli diagnoosina pelkkä masennus) Itsetunto meni aivan paskaksi koko terapialla. Huomaa siitäkin että ennen terapiaa kukaan ei pitänyt mua mt-ongelmaisena eikä kehottanut menemään terapiaan, mutta terapian jälkeen tosi moni on suositellut mulle terapiaa itsetunto-ongelmiin. En kyllä toista kertaa mene. Sen lopettaminenkin oli niin vaikeaa, yli vuosi inttämistä että saako lopettaa, ja laskuja vaan läheteltiin loputtomasti perään vaikka olin ilmoittanut että lopetin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia ei ole mikään taikasauva. Ihminen on itsensä paras asiantuntija, eikä mikään koulutus tee edes muodollisesti pätevää puuttumaan toisen ihmisen elämään.

Tuohon koneistoon kun menee, saa heittää hyvästit itsemääräämisoikeudelle ja fiksuille kirjauksille.

Aloita itse itsestäsi. Olit sitten kuka vain.

Allekirjoitan tämän pitkän potilas kokemukseni perusteella. Aloin parantua psyykkisen puolen ongelmista vasta, kun otin ohjat omiin käsiini ja lopetin "hoidon" eli terapian, joka piti minut tiukasti kiinni sairaan identiteetissä ja passivoitti. Huomasin, että olenkin ihan toimintakykyinen, tavallinen ihminen, kun joku ei viikottain provosoi minua puhumaan kokemastani kaltoinkohtelusta.

Samantapainen kokemus. Terapiassa terapeutti hoki vaan koko ajan sitä miten huonossa kunnossa olen enkä voi mennä opiskelemaan enkä töihin. En saanut matkustella enkä nähdä sukulaisia tai kavereitakaan (Mulla oli diagnoosina pelkkä masennus) Itsetunto meni aivan paskaksi koko terapialla. Huomaa siitäkin että ennen terapiaa kukaan ei pitänyt mua mt-ongelmaisena eikä kehottanut menemään terapiaan, mutta terapian jälkeen tosi moni on suositellut mulle terapiaa itsetunto-ongelmiin. En kyllä toista kertaa mene. Sen lopettaminenkin oli niin vaikeaa, yli vuosi inttämistä että saako lopettaa, ja laskuja vaan läheteltiin loputtomasti perään vaikka olin ilmoittanut että lopetin.

No huh. Itselläni oli kerran burn out ja silloin kannustettiin tekemään kaikkea kivaa, mistä vaan voisi nauttia eikä rasita liikaa. Luulisi masennuksen kanssa olevan täysin sama.

Ja sitä paitsi suhtaudun skeptisesti koko masennusdiagnosointiin. Toki uskon, että olit masentunut, jos itse koet samoin, mutta minua on yritetty pariin otteeseen diagnosoida masentuneeksi, vaikken ole ollut. 

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitinkin että näin sen _pitäisi_ olla. On helvetillinen häpeä, että meillä voi opiskella psykoterapeutiksi esimerkiksi lähihoitajapohajalta. En ikinä, koskaan menisi tällaiselle *terapeutille*.

Ei muuten voi. Kyllä laillistetut psykoterapeutit on kaikki Suomessa vähintään sosionomeja tai sairaanhoitajia ja täydennyskoulutusta on otettava siihen vielä päälle ennen koulutukseen pääsyä.

Eri asia sitten nämä ns. terapeutit jotka eivät ole psykotetapeutteja.

Tarkistakaa aina terapeutin tiedot Valvirasta!

Ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti voi olla pohjakoulutukseltaan vaikka pelle hermanni. Laillistettu psykoterapeutti hän ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Sellainenkin näkökulma on, että terapiaa pystyy hyödyntämään (jos pystyy) vasta keski-ikäisenä, koska sitä ennen ei ole tarpeeksi kypsä muuttamaan ajattelumaailmaa. Mutta kyllä minusta silti esimerkiksi kaltoinkohdeltuja lapsia pitää auttaa jo lapsina. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Näin lastenpsykoterapeuttina kiinnostaa, millä pätevyydellä olet tähän päätynyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia ei ole mikään taikasauva. Ihminen on itsensä paras asiantuntija, eikä mikään koulutus tee edes muodollisesti pätevää puuttumaan toisen ihmisen elämään.

Tuohon koneistoon kun menee, saa heittää hyvästit itsemääräämisoikeudelle ja fiksuille kirjauksille.

Aloita itse itsestäsi. Olit sitten kuka vain.

Allekirjoitan tämän pitkän potilas kokemukseni perusteella. Aloin parantua psyykkisen puolen ongelmista vasta, kun otin ohjat omiin käsiini ja lopetin "hoidon" eli terapian, joka piti minut tiukasti kiinni sairaan identiteetissä ja passivoitti. Huomasin, että olenkin ihan toimintakykyinen, tavallinen ihminen, kun joku ei viikottain provosoi minua puhumaan kokemastani kaltoinkohtelusta.

Samantapainen kokemus. Terapiassa terapeutti hoki vaan koko ajan sitä miten huonossa kunnossa olen enkä voi mennä opiskelemaan enkä töihin. En saanut matkustella enkä nähdä sukulaisia tai kavereitakaan (Mulla oli diagnoosina pelkkä masennus) Itsetunto meni aivan paskaksi koko terapialla. Huomaa siitäkin että ennen terapiaa kukaan ei pitänyt mua mt-ongelmaisena eikä kehottanut menemään terapiaan, mutta terapian jälkeen tosi moni on suositellut mulle terapiaa itsetunto-ongelmiin. En kyllä toista kertaa mene. Sen lopettaminenkin oli niin vaikeaa, yli vuosi inttämistä että saako lopettaa, ja laskuja vaan läheteltiin loputtomasti perään vaikka olin ilmoittanut että lopetin.

No huh. Itselläni oli kerran burn out ja silloin kannustettiin tekemään kaikkea kivaa, mistä vaan voisi nauttia eikä rasita liikaa. Luulisi masennuksen kanssa olevan täysin sama.

Ja sitä paitsi suhtaudun skeptisesti koko masennusdiagnosointiin. Toki uskon, että olit masentunut, jos itse koet samoin, mutta minua on yritetty pariin otteeseen diagnosoida masentuneeksi, vaikken ole ollut. 

Itseasiassa en edes kokenut itseäni masentuneeksi, vaan todella väsyneeksi, mutta alistuin siihen masennusdiagnoosiin, kun ei muutakaan hoitovaihtoehtoja ollut tarjolla. Ei se terapia mitään auttanut siihen väsymykseen. Sai vain huonon itsetunnon sen lisäksi. Sellaisen leiman että olin yhteiskunnan pohjasakkaa. Luulen että se väsymys johtui alhaisesta ferritiinistä. Ainakin vuosikausia myöhemmin syömäni rautakuuri vähensi sitä väsymystä merkittävästi, vaikka en edelleenkään mikään duracell-pupu ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia ei ole mikään taikasauva. Ihminen on itsensä paras asiantuntija, eikä mikään koulutus tee edes muodollisesti pätevää puuttumaan toisen ihmisen elämään.

Tuohon koneistoon kun menee, saa heittää hyvästit itsemääräämisoikeudelle ja fiksuille kirjauksille.

Aloita itse itsestäsi. Olit sitten kuka vain.

Allekirjoitan tämän pitkän potilas kokemukseni perusteella. Aloin parantua psyykkisen puolen ongelmista vasta, kun otin ohjat omiin käsiini ja lopetin "hoidon" eli terapian, joka piti minut tiukasti kiinni sairaan identiteetissä ja passivoitti. Huomasin, että olenkin ihan toimintakykyinen, tavallinen ihminen, kun joku ei viikottain provosoi minua puhumaan kokemastani kaltoinkohtelusta.

Samantapainen kokemus. Terapiassa terapeutti hoki vaan koko ajan sitä miten huonossa kunnossa olen enkä voi mennä opiskelemaan enkä töihin. En saanut matkustella enkä nähdä sukulaisia tai kavereitakaan (Mulla oli diagnoosina pelkkä masennus) Itsetunto meni aivan paskaksi koko terapialla. Huomaa siitäkin että ennen terapiaa kukaan ei pitänyt mua mt-ongelmaisena eikä kehottanut menemään terapiaan, mutta terapian jälkeen tosi moni on suositellut mulle terapiaa itsetunto-ongelmiin. En kyllä toista kertaa mene. Sen lopettaminenkin oli niin vaikeaa, yli vuosi inttämistä että saako lopettaa, ja laskuja vaan läheteltiin loputtomasti perään vaikka olin ilmoittanut että lopetin.

No huh. Itselläni oli kerran burn out ja silloin kannustettiin tekemään kaikkea kivaa, mistä vaan voisi nauttia eikä rasita liikaa. Luulisi masennuksen kanssa olevan täysin sama.

Ja sitä paitsi suhtaudun skeptisesti koko masennusdiagnosointiin. Toki uskon, että olit masentunut, jos itse koet samoin, mutta minua on yritetty pariin otteeseen diagnosoida masentuneeksi, vaikken ole ollut. 

Itseasiassa en edes kokenut itseäni masentuneeksi, vaan todella väsyneeksi, mutta alistuin siihen masennusdiagnoosiin, kun ei muutakaan hoitovaihtoehtoja ollut tarjolla. Ei se terapia mitään auttanut siihen väsymykseen. Sai vain huonon itsetunnon sen lisäksi. Sellaisen leiman että olin yhteiskunnan pohjasakkaa. Luulen että se väsymys johtui alhaisesta ferritiinistä. Ainakin vuosikausia myöhemmin syömäni rautakuuri vähensi sitä väsymystä merkittävästi, vaikka en edelleenkään mikään duracell-pupu ole. 

Kun oma ferritiini oli 10-15, kaksikin eri lääkäriä yritti ehdottaa masennusdiagnoosia. Kimpaannuin ja sanoin, että minulla on elämänhalua, muttei elinvoimaa. Että en malta odottaa, että jaksaisin tehdä kaikkia asioita, joita haluan tehdä. Ei mielestäni vastaa yhtään masennusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia ei ole mikään taikasauva. Ihminen on itsensä paras asiantuntija, eikä mikään koulutus tee edes muodollisesti pätevää puuttumaan toisen ihmisen elämään.

Tuohon koneistoon kun menee, saa heittää hyvästit itsemääräämisoikeudelle ja fiksuille kirjauksille.

Aloita itse itsestäsi. Olit sitten kuka vain.

Allekirjoitan tämän pitkän potilas kokemukseni perusteella. Aloin parantua psyykkisen puolen ongelmista vasta, kun otin ohjat omiin käsiini ja lopetin "hoidon" eli terapian, joka piti minut tiukasti kiinni sairaan identiteetissä ja passivoitti. Huomasin, että olenkin ihan toimintakykyinen, tavallinen ihminen, kun joku ei viikottain provosoi minua puhumaan kokemastani kaltoinkohtelusta.

Samantapainen kokemus. Terapiassa terapeutti hoki vaan koko ajan sitä miten huonossa kunnossa olen enkä voi mennä opiskelemaan enkä töihin. En saanut matkustella enkä nähdä sukulaisia tai kavereitakaan (Mulla oli diagnoosina pelkkä masennus) Itsetunto meni aivan paskaksi koko terapialla. Huomaa siitäkin että ennen terapiaa kukaan ei pitänyt mua mt-ongelmaisena eikä kehottanut menemään terapiaan, mutta terapian jälkeen tosi moni on suositellut mulle terapiaa itsetunto-ongelmiin. En kyllä toista kertaa mene. Sen lopettaminenkin oli niin vaikeaa, yli vuosi inttämistä että saako lopettaa, ja laskuja vaan läheteltiin loputtomasti perään vaikka olin ilmoittanut että lopetin.

No huh. Itselläni oli kerran burn out ja silloin kannustettiin tekemään kaikkea kivaa, mistä vaan voisi nauttia eikä rasita liikaa. Luulisi masennuksen kanssa olevan täysin sama.

Ja sitä paitsi suhtaudun skeptisesti koko masennusdiagnosointiin. Toki uskon, että olit masentunut, jos itse koet samoin, mutta minua on yritetty pariin otteeseen diagnosoida masentuneeksi, vaikken ole ollut. 

Itseasiassa en edes kokenut itseäni masentuneeksi, vaan todella väsyneeksi, mutta alistuin siihen masennusdiagnoosiin, kun ei muutakaan hoitovaihtoehtoja ollut tarjolla. Ei se terapia mitään auttanut siihen väsymykseen. Sai vain huonon itsetunnon sen lisäksi. Sellaisen leiman että olin yhteiskunnan pohjasakkaa. Luulen että se väsymys johtui alhaisesta ferritiinistä. Ainakin vuosikausia myöhemmin syömäni rautakuuri vähensi sitä väsymystä merkittävästi, vaikka en edelleenkään mikään duracell-pupu ole. 

Kun oma ferritiini oli 10-15, kaksikin eri lääkäriä yritti ehdottaa masennusdiagnoosia. Kimpaannuin ja sanoin, että minulla on elämänhalua, muttei elinvoimaa. Että en malta odottaa, että jaksaisin tehdä kaikkia asioita, joita haluan tehdä. Ei mielestäni vastaa yhtään masennusta. 

Mulla oli sama tunne, että kiinnosti kyllä tehdä vaikka mitä, mutta ei ollut energiaa tehdä. Tuntui että aina vaan nukutti vaikka nukkui kuinka pitkään ja olo oli rapakuntoisen hengästynyt.