Kommentoitiinko lapsuuden kodissanne painoasi tai muiden painoa?

On kommentoitu, viikonloppuna viimeksi kun näin isääni 76v. Ensimmäisenä hän kohdatessamme taputti mahaani ja totesi: olet lihonut aika paljon. En voinut käsittää tuota kommentointia lapsena, en teininä enkä varsinkaan nyt nelikymppisenä. Mitä liikkuu ihmisen mielessä??? Kommentoi myös lasteni ulkonäköä, ei auta vaikka kuinka kiellän, suutun tai ystävyydellä opastan. Muuta ratkaisua en ole keksinyt kuin ottaa välimatkaa ja keskustella tästä aiheesta avoimesti omien lasteni kanssa. Kertoa, että en tiedä miksi isovanhemmat ovat tuollaisia ja että kaikilla on oikeus kehorauhaan.

Minusta tuossa töksäyttelyssä on ensisijaisesti kyse on moukkamaisuudesta ja opitusta tavasta.

Huomaan tästä ketjusta, että moni vastaaja kokee tarpeelliseksi selittää omaa ulkonäköään (olinkin sillon lihava/vaikka oikeasti olen aina ollut hoikka). Ihmiset, ei ole olennaista miltä ihminen näyttää! Henkilö, joka ylipäätään kommentoi ulkonäköä, on moukka.

Vierailija kirjoitti:

Noh, miten sen nyt ottaa. Ulkopuolisia ei kommentoitu, mutta muutaman kerran äitini totesi minulle, että minun täytyy tarkkailla herkkujen syömistä, sillä nuoruutensa voi pilata olemalla lihava.

Ja raakaa tottahan äitini puhui. Minulla oli pari lihavaa kaveria ja kyllä he siitä nuorena tosi paljon kärsivät.

Olen eri, mutta turhaa tätä on alapeukuttaa. Vähänkin ylipainoisia kiusattiin ja haukuttiin estotta ainakin kasarilla ja ysärillä. Ei ollut kehopositiivisuutta, ei. :(

Tottakai. Tädilleni ei ollut mikään oppiarvo niin tärkeä kuin ihmisen hoikkuus. Vanhat kylän ukotkin kommentoivat painoa ja ylipäätään kehitystä kovaäänisesti pitkin raittia. Se tuntui ihan normaalilta, enkä kokenut siitä paineita, huvitti lähinnä. Nut olen jo eläkeikäinen, normipainoinen., vähän ihmettelen nykyistä herkkyyttä , jos painoa kommentoidaan., vaikka eihän se ole sivistynyttä.

Synt 1961, vanhemmat 30-luvun vaihteen molemmin puolin.

Niin paljon sai kuulla arvostelua painosta ja vaikka mistä itsestäni ja kaikista mahdollisista muista, että on suoranainen ihme, etten saanut mitään syömishäiriötä.

Mieletäni toisten ihmisten arvostelu on moukkamaista.

Elin lapsuuteni 90-luvulla ja kommentteja tuli joka päivä - vanhemmilta, toisilta lapsilta, jopa opettajilta. Ikävimmin on jäänyt mieleen äitini kommentti, kun 10-vuotiaana istuin lattialla sitomassa kengännauhoja ja ähkäisin. "Nooh, onkos maha tiellä?" ja sitten semmoinen pilkallinen virnistys. Muistan huutaneeni "lopeta!" ja yritin pidätellä kyyneleitä.

Isäni kommentoi aina rumasti ulkonäköäni. Ruma otsatukka, punainen naama, hikinen kroppa (olin juuri tullut suihkusta ja iho vielä kuivaamatta), huorahtava meikki, rumat kynnet, hutsun vaatteet. Hänen äitinsä (mummini) haukkui minua huoraksi otsatukan takia ja minulla silloin ikää 6v. En edelleenkään tiedä mikä ihmeen pakkomielle heillä oli otsahiuksista.

Toiset lapset lällättelivät lihavuudesta, kieroista silmistä (karsastus), raosta hampaiden välissä, silmälaseista, tyhmyydestä (en tajua mistä tuo tuli koska keskiarvoni koulussa oli 8.7) ja ruotsalaisesta sukunimestä. Opettajillakin riitti huomioita: liian ihonmyötäiset vaatteet, liikaa meikkiä, kummallinen tukka. Aina oli joku huonosti ja mikään ei ikinä riittänyt.

Näiden ihmisten ansiosta sairastuin 12-vuotiaana anoreksiaan, aloin viillellä ja aikuistuttuani alkoivat päihteet maistua. Nyt olen 32-vuotias, minulla on 6 mt-diagnoosia ja pitkä lääke- ja alkoholiriippuvuushistoria. Olen työkyvytön, pelkään toisia ihmisiä ja toivon usein kuolemaa.

Miettikää oikeasti kaksi kertaa ennen kuin kommentoitte negatiivisesti lapsen tai nuoren ulkonäköä.

Ikävä kyllä kommentoitiin ulkonäköä jatkuvasti. Meillä oli kyllä kaikki hoikkia, mutta muita piirteitä riitti kommentoitavaksi ja varsinkin perheen ulkopuolisia kommentoitiin surutta ja armottomasti, nimiteltiin ulkonäön mukaan. 

Jäi tosi pahat traumat. En ole vieläkään sinut ulkonäköni kanssa ja häpeän perheeni käytöstä. Sisareni jatkaa tuota ulkonäön arvostelua edelleen. Hän tuijottaa päästä varpaisin ja saattaa tuhahtaa tai rypistää otsaansa ja huomauttaa jotakin ja haukkuu ulkopuolisia julmasti. Se saa minut joskus itkemään, vaikka arvostelu ei kohdistuisikaan minuun.

En voi sietää ulkonäön arvostelijoita. Se on minusta sivistymättömintä mitä voi olla. Niin rumaa ja alhaista.

Kyllä.

Ikuista painonkyttäystä ja syyllistämistä siitä ettei lapsi pysty pitämään painoaan kurissa.

Puhuttiin myös naapurien, tuttavien ja sukulaisten painosta.

Ja vanhemmilla siis itsellä ylipaino ongelma.

Herkkuja ostettiin ja rasvaista ruokaa 80-luvun hyvinvointisuomessa.

Sitten olisi pitänyt jotenkin itse osata lapsen hallita painoa. 

Kyllä. Olen katkera.

Vaikeaa on ollut aikuisena painon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei painoa, olin normaalipainoinen/hoikka aina. Mutta sen sijaan pieniä rintojani kommentoitiin jatkuvasti negatiiviseen sävyyn, varsinkin isorintainen äitini. Ihan kuin olisin voinut tehdä asialle jotain.

Itsetuntoni olikin todella surkea nuorena.

Tätä tissijuttua mä en oo ikinä oikein tajunnut, siis sitä kun isot tissit = mahtavat.

Yleensä isot rinnat kertoo ylipainosta, eli sinänsä se isotissisyys on yleensä sen ylipainon tuoma bonus, että en mä nyt ehkä siitä ylpeilisi. Sit toki osalla tosi hoikista on isot rinnat, mutta ilmeisesti harvassa kuitenkin.

Vanhempani ovat juuri tällaisia painon kommentoijia. He haukkuivat minua lihavaksi jatkuvasti, kun olin kymmenenvuotias. Näin jälkeenpäin he kivasti muistelevat minun lapsilleni, miten heidän äitinsä oli lapsena tosi lihava, mutta laihtui sitten lopulta onneksi. Kaikkein hirveintä on, että esiinnyn perheen valokuvissa ihan säännöllisesti koko lapsuuteni ja nuoruuteni, mutta en näin jälkeenpäin katsellen ole missään kuvassa ylipainoisen näköinen. Kymmenvuotiaan tienoilla minulla on hiukan pömpöttävä vatsa, ei muuta. Monet ihmiset ovat järkyttyneenä katselleet lapsuus-ja nuoruuskuviani, ja minulle tekee pahaa katsella näin aikuisena niitä itsekin, olen anoreksiaan sairastuttuani niin luurangon laiha. Vanhempani taas muistelevat, miten hyvältä näytin laihduttuani verrattuna niihin pulskavuosiin. Painoni alkoi vielä parikymppisenäkin kolmosella.

Äiti kommentoi laihuuttani, mutta ei mitenkään pahalla. Hoikkia ollaan koko suku. Muiden ihmisten painoa ei kommentoitu tai korkeintaan ihmeteltiin, jos telkkarissa oli joku silmin nähden luonnottoman lihava. Vielä 80-luvulla se oli harvinainen näky toisin kuin tänä päivänä.

Muistan kuinka monen sadan oppilaan koulussamme oli yksi todella lihava oppilas ja muutoin luokassaan oli yksi muita pyöreämpi (ylipainoinen) oppilas. Nykyäänhän heitä on vähintään kolmannes ja todella lihaviakin voi olla useampi joka luokassa.

Mun äiti oli hoikka, suorastaan laiha. Mun isä taas jojolaihduttaja. Makkara maistui ja kun alkoi ne isommatkin farkut kannata liikaa, niin sit laihikselle. Saattoi syödä muutaman appelsiinin päivässä, ei muuta. Kauhea valitus kuinka kauhea nälkä on. Mutta mitä enemmän kärsii, sitä parempi laihdutustulos? Sairasta!

Kyllä. Äitini, isäni ja mummoni. Olin tosi laiha ja muodoton. Kaikki oli huolissaan tuleeko koskaan rintoja. Isäni kommentoi painoani vieläkin. Muut kuolleet.

N40

Joo, kenenkään paino ei ollut rauhassa kommenteilta. Muutenkin muiden ihmisten asioita kommentoitiin todella rumasti. Siis todella rumasti, erityisesti muistan kun äitini valitti ystävänsä kehitysvammaisesta lapsesta heti vierailun jälkeen todella törkeään sävyyn että "miten se Sarikin (nimi muutettu) on tuollaisen saanut, en kyllä jaksaisi, mitä pahaa pitää tehdä elämässään että saa tuollaisen piinan itselleen". Tuo tapa puhua kaikista p skaa selän takana vääristi kuvaani ihmissuhteista aikuisuuteen asti.

Joo lapsena kyllä jaksettiin muistuttaa vaikka eihän mulla ollut oikeastaan mitään sanavaltaa ruokavaliooni eikä edes omaa rahaa käytössä.

Olen elänyt lapsuutta kasarin alussa ja 70luvun lopulla. Äiti on aina arvottanut ihmiset painon mukaan ja saanut tuntemaan itseni huonoksi hänen huomautteluistaan ja piikittelyistään johtuen. Lasten lähdettyä pesästä alkoi huomautella isän painosta kytätä syömisiä. Siitä siirtyi lastenlapsiin ja vauvojen käyristä jo huomautteli ikävästi, vaikka kaikki olleet ihan ok kokoisia. Vävyt ovat saaneet myös osansa. Nyt hän on jo sen verran päästä löysä että ei kaiketi enää muista kun olla tyytyväinen jotta on lapsia ja lastenlapsia. Isä ei koskaan puuttunut toisten painoihin ja hyväksyi ihmisinä, toisin kun äiti joka näki vain painot. Äiti ei itsekään ole ollut mikään hoikka sitten synnytystensä ja muiden arvostelu siksikin tuntuu erityisen ikävälle.

Itse synt. -89, vanhemmat -58&-59. Ei ole kommentoitu painoja. Lapsuuden lähipiirissäni oli todella paljon lihavia ja ylipainoisia ihmisiä, etenkin vanhemmat ihmiset olivat lähes kaikki vähintäänkin hiukan pulleita. Se oli siis mun kasvuympäristön normaali. Nyt aikuisena keikun normaalipainon ylärajan molemmin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä.

Ikuista painonkyttäystä ja syyllistämistä siitä ettei lapsi pysty pitämään painoaan kurissa.

Puhuttiin myös naapurien, tuttavien ja sukulaisten painosta.

Ja vanhemmilla siis itsellä ylipaino ongelma.

Herkkuja ostettiin ja rasvaista ruokaa 80-luvun hyvinvointisuomessa.

Sitten olisi pitänyt jotenkin itse osata lapsen hallita painoa. 

Kyllä. Olen katkera.

Vaikeaa on ollut aikuisena painon kanssa.

Sama, 90-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Äiti kantoi kotiin hamppareita, metripizzaa, jäätelökakkuja, suklaavanukkaita ja ranskanleipää ja sitten porukalla kauhisteltiin, että miten tuo *minä* noin on lihonut. No mitenköhän!

Up

Kyllä kommentoivat.

Ja sukulaiset kerran vuodessa kun nähdään niin jälkeenpäin puhutaan kuinka se ja se on lihonut

Vanhempani eivät koskaan arvostelleet muiden ulkonäköä. Itselleni on päivän selvä, että kenenkään ulkonäköä, koulutusta, kotia, nimeätms ei arvostella. Tämä palsta on ollut ihan järkytys, kun aikuiset (?) ihmiset haukkuvat muita läskeiksi, rumiksi jne. Jopa liitetään jonkun julkimon  kuva ja haukutaan. Toivon todella, että kyse ei ole kenenkään äideistä tai iseistä.  Minusta toisten ulkonäön kommentointi, arvostelu osoittaa sivistymättömyyttä.