Kommentoitiinko lapsuuden kodissanne painoasi tai muiden painoa?

Olen syntynyt -72 ja todellakin kommentoitiin. Äitini vihasi katkerasti kaikkea lihavuutta, itse oli hoikka ja minusta läskiviha oli naisvihan yksi ilmentymä (lue ketju 70-lukulaisten äideistä).

Telkkarissa haukuttiin kaikki lihavat, mieleeni on jäänyt erityisesti Ragni Malmstenin haukkuminen vaikka olin tosi pieni silloin.

Kun tulin murrosikään ja kasvoin vielä roimasti pituutta niin kaikki naispuoleiset sukulaiset kommentoivat kokoani ja muotojani. Miehet vain tissejä. Kyllä, oli ahdistavaa olla nuori nainen tuolloin.

Muistan, kun isäni haukkui 17-19 vuotiaita missiehdokkaita lehmiksi. Vasta aikuisena tajusin miten ällöttävää sekin oli. Haukkua nyt käytännössä lapsia tuolla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Ei painoa, olin normaalipainoinen/hoikka aina. Mutta sen sijaan pieniä rintojani kommentoitiin jatkuvasti negatiiviseen sävyyn, varsinkin isorintainen äitini. Ihan kuin olisin voinut tehdä asialle jotain.

Itsetuntoni olikin todella surkea nuorena.

Mulla oli vähän samanlaista, kommentoija tosin oli faija. Kutsui myös luuviuluksi. Ihme kyllä tämä ei ole vaikuttanut itsetuntooni.

Olin nuori 70 ja 80 luvulla ja siihen aikaan ei ollut samalla tavalla ylipainoisia kuin nykyään.Olin voimakasrakenteinen urheilullinen mutta sain kuulla koulussa ikäviä kommentteja painostani vaikka en ollut ylipainoinen.Myös isäni ja veljeni sanoi joskus jotain painostani.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt -72 ja todellakin kommentoitiin. Äitini vihasi katkerasti kaikkea lihavuutta, itse oli hoikka ja minusta läskiviha oli naisvihan yksi ilmentymä (lue ketju 70-lukulaisten äideistä).

Telkkarissa haukuttiin kaikki lihavat, mieleeni on jäänyt erityisesti Ragni Malmstenin haukkuminen vaikka olin tosi pieni silloin.

Kun tulin murrosikään ja kasvoin vielä roimasti pituutta niin kaikki naispuoleiset sukulaiset kommentoivat kokoani ja muotojani. Miehet vain tissejä. Kyllä, oli ahdistavaa olla nuori nainen tuolloin.

Muistan, kun isäni haukkui 17-19 vuotiaita missiehdokkaita lehmiksi. Vasta aikuisena tajusin miten ällöttävää sekin oli. Haukkua nyt käytännössä lapsia tuolla tavalla.

Olen synytynyt 1970, eikä todellakaan kommentoitu. Perheesi kuulostaa ihan kamalalta 

Ei kommentoitu. Minulla oli lempeät,

rehelliset, hyväsydämiset vanhemmat. Olen kiitollinen lapsuuskotini turvallisesta ja oikeudenmukaisesta ilmapiiristä. Olin itse lähes laiha lapsi.

Vierailija kirjoitti:

No me mukulat oltiin luudanvarsia, jotka mahduille tolpan taakse piiloon. Joltain saattoi ehkä korvat näkyä sieltä tolpan takaa. Että sellaista kommenttia. Läskejä ei oltu.

Annat ymmärtää että hoikkuus on ihanne, mistö lienet sen oppinut:) Arvostelitte siis muiden ihmisten painoa, kuten nytkin epäsuorasti teet?

Tainnut olla aika tavanomaista perheissä, meilläkin vanhemmat katsovat vieläkin tv-ohjelmia ja arvostelevat esim hampaita.

On meillä kommentoitu oman perheen ja ulkopuolisten läskejä. Olen syntynyt -71. Meidän perheessä on ollut pääosin normaalipainoisia. Itsellä on ollut pari lihomisvaihetta, mutta tällä hetkellä taas normaalipainossa kokoa 38. Onneksi ei koskaan ole ollut niin huono itsetunto, että läskien kommentointi olisi aiheuttanut jotain traumoja tai syömishäiriöitä. Läski on rumaa ja terveyshatta ja mielestäni sen ei pitäisi olla aihe, josta ei voi puhua.

Noh, miten sen nyt ottaa. Ulkopuolisia ei kommentoitu, mutta muutaman kerran äitini totesi minulle, että minun täytyy tarkkailla herkkujen syömistä, sillä nuoruutensa voi pilata olemalla lihava.

Ja raakaa tottahan äitini puhui. Minulla oli pari lihavaa kaveria ja kyllä he siitä nuorena tosi paljon kärsivät.

Ollessani pieni ja vähän plösö isä heitti vitsiä löysistäni ja siitä sainkin jonkinlaisen syömishäiriön, aloin vahtimaan kaikkia syömisiäni. Sen jälkeen ei ole ylipainoa koskaan ollutkaan, päinvastoin.

Kyllä kommentoitiin ja vertailtiin sisaruksiin sekä naapurin lapsiin. Äiti korosti aina sitä, miten kaikki muut ovat lihoneet vanhemmiten paitsi hän. Todella raskasta. Onneksi lapsilla on nykyään kehorauha.

Kyllä ja muutenkin arvosteltiin ja arvostellaan toisten ulkonäköä. Meni kauan oppia siitä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No eikös ne liikakilot kerro, että joko peili on rikki tai ei sanomatta tajua että nyt kannattaa vielä tehdä asialle jotakin kun voi.

Oletko koskaan nähnyt ~70 vuotiasta ylipainoista?

Olen nähnyt. Vaikka kuinka monta

Sen ikäiset ne lihavia vasta ovatkin. Äitini 77vee 150cm ja 140kg.

Luuviuluksi on nimitelty paljon äidin toimesta ainakin kun olin pieni. Ylipainoinen sisko ei saanut kommentteja, eikä normipainoinen toinen sisko.

Äiti itse myös nykypäivänäkin haukkuu itseään läskiksi, lievästi ylipainoinen on hän.

Yleensä kenenkään ulkonäkö ei ollut tärkeä keskustelunaihe vanhemmillani. Toinen poikkeus oli, että isä huumorilla sanoi jonkun merkittävästi tukevamman henkilön "olleen ruoka-aikana kotona".

Myös saatettiin ulkonäöstä mainita, jos joku mies tai nainen oli komea vanhempien mielestä.

Kun itse lapsena tuskailin kohtalaista rotevuuttani, äitini totesi minun olevan "normaali". En vakuuttunut.

Tämä oli ihan päivittäistä lapsuudessani kasarilla ja nuoruudessani ysärillä.

Vanhempani olivat lihavia, ja kumpikin puhui jatkuvasti siitä, miten ovat olleet nuorena hoikkia. Säilyttivät vaatehuoneessa nuoruuden vaatteitaan, ja säännöllisesti äiti veti sieltä jonkin teini-ikänsä kittanan minihameen ja huokaili isän kanssa ihaillen vaatteen pienelle koolle. Olin teininä kiinnostunut vintagesta ja käytin tuotakin hametta. Isä muisti aina muistuttaa, miten lihavalta siinä näytän. Vaikka se oli siis kirjaimellisesti se sama hame.

Syömiset vanhemmillani oli sitä tasoa, että äiti ei käynyt töissä lounaalla vaan vei sinne omat eväät, jotka koostuivat n. 3 dl:n muovipurkillisesta salaattia. Koko päivän aikana söi tämän salaatin ja kahvia. Kotona iltaisin ahmi seisaaltaan keittiön työtason äärellä tai avoimen jääkaapin edessä. Isä kuljetti mässyt telkkarin eteen. Parin tunnin elokuvan aikana isä saattoi käydä tekemässä itselleen 6 erillistä voileipää. Söi siis 20 minuutin välein välipalaa.

Vanhempien keskinäinen suhde oli sellainen, että äiti oikein kehräsi, jos isä haukkui minua tai jotakuta toista tyttöä tai toista naista lihavaksi. Ne haukkumisen oli pahinta mahdollista laatua. En pysty tuntemaan mitään sääliä vanhempiani kohtaan, vaikka selvästi olivat itsekin syömishäiriöisiä.

Lapsuudenkodin perintönä minusta on tullut ihminen, joka ei käy vaa'alla eikä käytä mittanauhaa. Terveyden mittarina ovat verikokeet, verenpainemittaukset, sokerirasituskokeet, kuntotestien tulokset yms. - ja oma olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt -72 ja todellakin kommentoitiin. Äitini vihasi katkerasti kaikkea lihavuutta, itse oli hoikka ja minusta läskiviha oli naisvihan yksi ilmentymä (lue ketju 70-lukulaisten äideistä).

Telkkarissa haukuttiin kaikki lihavat, mieleeni on jäänyt erityisesti Ragni Malmstenin haukkuminen vaikka olin tosi pieni silloin.

Kun tulin murrosikään ja kasvoin vielä roimasti pituutta niin kaikki naispuoleiset sukulaiset kommentoivat kokoani ja muotojani. Miehet vain tissejä. Kyllä, oli ahdistavaa olla nuori nainen tuolloin.

Muistan, kun isäni haukkui 17-19 vuotiaita missiehdokkaita lehmiksi. Vasta aikuisena tajusin miten ällöttävää sekin oli. Haukkua nyt käytännössä lapsia tuolla tavalla.

Olen synytynyt 1970, eikä todellakaan kommentoitu. Perheesi kuulostaa ihan kamalalta 

Samaa olen miettinyt, että mikä vanhempia ihmisiä vaivasi! Olimme ja olemme ihan kunnollisia ihmisiä, koulutettua keskiluokkaa. Äitini oli vieläpä sairaanhoitaja ja isäni muuten maailman kiltein ihminen, mutta naisvartalot olivat vapaata riistaa ja arvostella sai miten halusi. Itselle ei jäänyt tuosta traumoja paitsi inho vanhempia kohtaan.

Kasvettuani aikuiseksi tukin vanhempieni suut heti, kun mitään tämmöistä edes päästivät suustaan. Jännä muuten, että vaikka kasvoin semmoisessa ilmapiirissä niin tiesin sanomattakin arvostelun olevan väärin ja epäreilua.

-tuo, jolle vastasit

Ei oman perheen jäseniä arvosteltu koskaan. Naapureista joku saattoi sanoa se läski, jos ei muistanut nimeä.

Kyllä.

Tätä harrasti koko suku. Lapsetkaan eivät säästyneet. Arvosteltiin jokainen lihottu ja laihduttu kilo. Mun äiti piti kauheaa meteliä, kun ei meinannut löytää riittävän pieniä vaatteita itselleen. Mua läskitytärtään haukkui kaupassa, kun mikään ei mun päälle mene.

Joo. Nyt kohta viiskymppisenä alan olemaan sujut itseni kanssa. Syömishäiriötä ja todella huonosta itsetunnosta kärsinyt koko elämäni. Nyt kun katson kuvia lapsuudestani niin en edes ole lihava. Olin kyllä isompi kuin muut saman ikäiset. Olin puolta päätä pidempi, harteikkaampi enkä samanlainen tikku kuin muut.

Minun vanhempani ovat 50-luvulla syntyneitä ja kyllä kontrolloivat painoani aivan sairaalloisesti etenkin teininä, kasvuiässä. Olin vieläpä hyvin laiha, mutta luulin itse itseäni lihavaksi ja minulle kehittyikin syömishäiriö. Myös muiden ihmisten painoa kommentoitiin aina: oliko juuri tavattu ihminen laihtunut, lihonut vai pysynyt yhtä pulskana/hoikkana sitten viime näkemän, siinäpä vasta kiintoisa keskustelunaihe.

Äitini oli yhtenään laihiksella ja etenkään vieraiden edessä ei syönyt mitään. Hän hoki yhtenään minulle omia laihdutusvinkkejään (olin siis lapsi!!), esim. ei kannata syödä leipää eikä ainakaan voita leivän päällä ja jos on nälkä voi syödä hitaasti omenan tai juoda vettä. Hän hoki yhtenään, että minun "ei saa antaa painon nousta", ja voitte varmaan kuvitella miten ahdistavaa on elää tällaisen lausahduksen keskellä kehon kasvaessa ja kehittyessä ja sen painon väkisinkin noustessa.