Lue keskustelun säännöt.
En tajua miten pienten lasten vanhemmat jaksaa. Eilen oli kylässä lapsi vanhempineen
03.10.2022 |
Joku 2-3v lapsi. Jatkuvaa ääntä, vahtimista ja peräänkatsomista ettei tee mitään älytöntä jne. Olin ihan poikki pelkästä katselusta eikä ne olleet tässä luin reilun tunnin. Ei jaksaisi tuollaista showta kyllä yhtään.
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. Siksi en lapsia ikinä hankkinutkaan. Riittää kaksi ihanaa veljenpoikaa mutta omia en koskaan halunnut.
Mulle ne veljenlapsetkin ovat liikaa. Siis ihan kiva nähdä joskus, mutta rasittaa liikaa se lähes jatkuva kiljuminen, riehuminen ja huomionhaku. Miksi hitossa lapsia ei nykyään opeteta leikkimään edes hetkeä itsenäisesti?
Tätä minäkin ihmettelen. Lisäksi vanhemmista on ihan ok, että minkäänlainen aikuisten välinen keskustelu ei onnistu, kun huomionhakuinen pikkupiltti keskeyttää koko ajan vaatien huomiota omille jutuilleen. Ennen lapsille voi sanoa, että äiti juttelee nyt Annan kanssa, voitko odottaa vähän aikaa.
Lapsi ei tottele vaikka sanoo että odota.
Aika ottaa kuri käyttöön. Se ei ole lasun paikka vaikka moni niin luuleekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli elämäni merkityksellisintä ja parasta aikaa olla kotiäitinä 10 vuotta. Omat lapset oli ihania ja monet muiden myös.
46-vuotiaana minusta tuli mummo, kuopukseni oli tuolloin vielä alle rippikouluikäinen ja keskimmäinenkin lukiolainen. Kävin töissä, huolsin omaa perhettä ja jaksoin silti mummoilla vuosia, hoitaa ja pitää lapsenlapsia yökylässä viikonloppuja, max 3 yötä kerrallaan, Kuljetin myös harrastuksissa.
Vajaa 10 vuotta myöhemmin noin 55-vuotiaana seuraavien lastenlasten kohdalla alkoi voimat hiipua. Edelleen hoidin, pidin öitä, unikoulutin lapsenlapsia yhdessä heidän vanhempiensa kanssa vuorottelemalla. Palautuminen oli jo selkeästi huonompaa.
Nyt yli 60-vuotiaana en enää oikein jaksa sitä hyörinää ja meteliä. Rasitun ihan pelkästään siitä. Mummoilut taitaa olla mummoiltu minun osaltani, valitettavasti.
Vierailulle voin ottaa yhdessä vanhempiensa kanssa tai käyn itse parin tunnin visiitillä. Hätätapauksessa voin muutaman tunnin lastenlasta hoitaa. Voin viedä lapsenlapsen hammaslääkäriin tai harrastukseen tarvittaessa. Yökylään en enää ota.
Nyt rasittaa jatkuvalla huomiontarpeella oma muistisairas vanhempi, joka on tulossa lapseksi jälleen. Tästä ei välttämättä ihan 3-5 vuodessa selviäkään, mikä on työläin pikkulapsiaika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienimpiä voi rajoittaa monin tavoin. Ei niitä tarvitse pitää vapaina häsläämässä ainakaan koko aikaa. Vähän isommille taas pystyy pitämään kuria ja opettamaan ne siihen, että ei saa metelöitä ja on pysyttävä siellä missä käsketään.
Harva näin kuitenkaan toimii, koska sitä pidetään julmana ja lapsen itseilmaisua rajoittavana.
Lapsia ei enää opeteta käyttäytymään. Ennen oli itsestään selvää, ettei esim kylään menessä riehuta ja hypitä seinille, nykyään lapset saa puuhailla ihan mitä lystää eikä vanhemmat kiellä yhtään.Nykyään on se ongelma, että vanhemmat eivät pidä kuria lapsilleen, ovat kaverivanhempia. Olen jo eläkkeellä ja olen huomannut ,että omat lapset eivät pidä kuria lapsilleen ja me mieheni kanssa joudutaan rajoittamaan ja sanomaan,mitä saa tehdä tai ei saa. Sitten lapsenlapset katsovat meitä kulmien alta ja menevät valittamaan vanhemmilleen, kun ukki tai mummo kieltää. Omassa kodissaan saavat mun puolesta tehdä, mitä huvittaa mutta meillä ei. Nykyään jo osa ymmärtää jo katseesta, ei tarvitse sanoa mitään ääneen :)
Vierailija kirjoitti:
Muistan nuo ajat. Oli raskasta ja kuitenkin niin ihanaa aikaa. Silti tuntuu pahalta että lapset ovat riesa. Lapset ovat Luojan lahja ja vanhemmat ja aikuiset voivat lapsen kasvuajaksi koittaa muistaa että hyvin pian nuo riiviöt kasvavat ja lentävät pesästä.
Meidän vanhempien ja aikuisten on annettava lasten olla lapsia ja sopeutettva itsemme ha ympäristömme heidän maailmaansa sopivammaksi. Ei tietenkään lapsettomien tarvitse ja ymmärrän aloittajaa jos hänellä ei ollakaan lapsia.
Kyllä lapsi pitää kasvattaa niin että hän sopeutuu maailmaan, eikä maailma häneen. Niitä lapsia ei kukaan jaksakaan jotka kasvatetaan niin että maailma pyörii heidän ympärillään.
Vierailija kirjoitti:
Oli elämäni merkityksellisintä ja parasta aikaa olla kotiäitinä 10 vuotta. Omat lapset oli ihania ja monet muiden myös.
46-vuotiaana minusta tuli mummo, kuopukseni oli tuolloin vielä alle rippikouluikäinen ja keskimmäinenkin lukiolainen. Kävin töissä, huolsin omaa perhettä ja jaksoin silti mummoilla vuosia, hoitaa ja pitää lapsenlapsia yökylässä viikonloppuja, max 3 yötä kerrallaan, Kuljetin myös harrastuksissa.
Vajaa 10 vuotta myöhemmin noin 55-vuotiaana seuraavien lastenlasten kohdalla alkoi voimat hiipua. Edelleen hoidin, pidin öitä, unikoulutin lapsenlapsia yhdessä heidän vanhempiensa kanssa vuorottelemalla. Palautuminen oli jo selkeästi huonompaa.
Nyt yli 60-vuotiaana en enää oikein jaksa sitä hyörinää ja meteliä. Rasitun ihan pelkästään siitä. Mummoilut taitaa olla mummoiltu minun osaltani, valitettavasti.
Vierailulle voin ottaa yhdessä vanhempiensa kanssa tai käyn itse parin tunnin visiitill
Ohoh, sähän olet päässyt pitkälle, yli kuusikymppiseksi ennen tuota vaihetta. Mä olen nyt 46 ja meillä on saateltavana 5 vanhusta: miehen kasvatti-isä vaimoineen (aivoinfarkti, alzheimer & terminaalivaiheen syöpä), mun vanhempani (sydämen vajaatoiminta & MS, hoivakodissa käänneltävänä) ja anoppi 5 perussairautensa ja 19 lääkkeensä kanssa. Tämä sentään pääsee vielä omatoimisesti liikkumaan. En todellakaan ottaisi lapsenlapsia tähän lisäksi (oma ononneksi aikuinen jo), eikä pystyttäisi tähän edes, jos oltaisiin kokopäivätöissä. Prosessissa menee tosiaan muutama vuosi ilman vapaa-ajanongelmia. En silti vaihtaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. Siksi en lapsia ikinä hankkinutkaan. Riittää kaksi ihanaa veljenpoikaa mutta omia en koskaan halunnut.
Mulle ne veljenlapsetkin ovat liikaa. Siis ihan kiva nähdä joskus, mutta rasittaa liikaa se lähes jatkuva kiljuminen, riehuminen ja huomionhaku. Miksi hitossa lapsia ei nykyään opeteta leikkimään edes hetkeä itsenäisesti?
Tätä minäkin ihmettelen. Lisäksi vanhemmista on ihan ok, että minkäänlainen aikuisten välinen keskustelu ei onnistu, kun huomionhakuinen pikkupiltti keskeyttää koko ajan vaatien huomiota omille jutuilleen. Ennen lapsille voi sanoa, että äiti juttelee nyt Annan kanssa, voitko odottaa vähän aikaa.
Miksi pitää lässyttää kolmannessa persoonassa? Miksei voi sanoa, että Juttelen nyt Annan kanssa. Odota vähän aikaa.
Lapset pilaavat elämän.