En tajua miten pienten lasten vanhemmat jaksaa. Eilen oli kylässä lapsi vanhempineen

No joo, onhan se kyllä välistä aika raskasta. Vaikka halusinkin itse ehdottomasti lapsia ja olen onnellinen, että niitä sain, niin ei tuo jatkuva saatavilla olo ja pienen ihmisen huomiointi aina niin ihanaa ole. Tuntuu kuitenkin, että tämä on aihe mistä varsinkaan äidit ei saa paljon puhua ilman että sitä paheksutaan.

Ehkäpä kaikki eivät suhtaudu lapsiin samoin? Silloin kun lapsi ei ole projekti ja vaivaksi vaan ihminen, ei se ole rasite vaan sen lapsen kanssa olemista. Kyllähän sä aikuisenkin kanssa osaat olla vaikka he eivät vastaisi sun ajatusta siitä miten ja millaisia heidän pitäisi olla, vai etkö?

Jaksaa sitä aikansa, kun se on oma lapsi ja on pakko. Ja sen väsymyksen joukkoon sekoittuu kuitenkin paljon onnen ja kiintymyksen, ilon, ylpeyden jne tunteita.

Kyllä minäkin väsyn jos meillä käy kaverit pienine lapsineen. En koe että enää jaksaisin sitä. En aina omienkaan kanssa jaksanut, mutta pakko se oli. Nyt he on koululaisia, ja voin kuitenkin todeta että kaikki oli sen arvoista.

Huoh, muistuikin mieleeni nuo ajat! Lapsi nukkui vielä tuonkin ikäisenä lyhyitä unia. Oli vatsan kanssa ongelmia vauvasta lähtien. Mutta energiaa lapsella riitti, äidillä ei niinkään. Nyt on teini talossa, huolet on paljon suuremmat.

Tyttärelläni on 2v ja 4v lapset ja asuvat eri kaupungissa kuin minä. Kun vietän viikonlopun heidän kanssaan, olen sen jälkeen aivan loppu. Jatkuvasti kaikki pyörii lasten ympärillä, ei hetken rauhaa ennen iltaa, kun menevät nukkumaan. Hereillä riehutaan, nauretaan, itketään, kiukutellaan, maristaan ja vaaditaan jatkuvaa huomiota ja valvomista. Onneksi itselläni ei enää ole pieniä lapsia, nuorena jaksoi mutta nyt kuuskymppisenä ei kyllä enää millään. Vain pieninä annoksina, kiitos.

Joo tuon ikäiset on kyllä raskaita. Kyllä sitä vaan silti jaksaa, eihän siinä oikein ole vaihtoehtoja ja kyllähän se lapsi tuo myös valtavasti iloa samalla. Ja se helpottaa iän myötä, kohta sitä ei enää samalla lailla tarvitse vahtia (toki voi saada kasan muita haasteita tilalle). Mutta tuskin ainakaan enää ihmettelet miksi vanhemmat joskus kaipaa "omaa aikaa".

Toiset on heikompia kuin toiset.

Vierailija kirjoitti:

Tyttärelläni on 2v ja 4v lapset ja asuvat eri kaupungissa kuin minä. Kun vietän viikonlopun heidän kanssaan, olen sen jälkeen aivan loppu. Jatkuvasti kaikki pyörii lasten ympärillä, ei hetken rauhaa ennen iltaa, kun menevät nukkumaan. Hereillä riehutaan, nauretaan, itketään, kiukutellaan, maristaan ja vaaditaan jatkuvaa huomiota ja valvomista. Onneksi itselläni ei enää ole pieniä lapsia, nuorena jaksoi mutta nyt kuuskymppisenä ei kyllä enää millään. Vain pieninä annoksina, kiitos.

Just toi huomion vaatiminen. Itselle on oma rauha ja hiljaisuus niin tärkeitä että olisi ihan mahdoton kuvitella miten olisi omiin lapsiinkaan sopeutunut. Koirankin tulo taloon oli niin suuri muutos että meinasi jo sekin stressata ja sen pentuaika kesti vain muutaman kuukauden. Kai sitä jotenkin olisi kestänyt mutta parempi ettei lapsia koskaan tullut edes harkittua. Ap

Tutulla kolme lasta ja nuorin 2-vuotias. Näin ulkopuolisesta niin meno on ihan hirveää. Lapset on hirveän aktiivisia ja ulospäinsuuntautuneita. Ja sähläävät hirveästi. Myös kovapäisiä.

Mutta ihania myös.

Niin, tuollaistahan se on pienten kanssa. Kieltämättä joskus olisi mukavaa saada hieman omaa aikaa tai ehkäpä parisuhdeaikaa, mutta tukiverkkoa ei ole, joten odotellaan että lapset hieman kasvavat, niin eiköhän se sitten muutu. Kaikkea aikansa.

T. Vauvan, taaperon ja eskarilaisen äiti

Omia lapsiaan yleensä jaksaa, onneksi muiden ei tarvitse.

Muistan nuo ajat. Oli raskasta ja kuitenkin niin ihanaa aikaa. Silti tuntuu pahalta että lapset ovat riesa. Lapset ovat Luojan lahja ja vanhemmat ja aikuiset voivat lapsen kasvuajaksi koittaa muistaa että hyvin pian nuo riiviöt kasvavat ja lentävät pesästä.

Meidän vanhempien ja aikuisten on annettava lasten olla lapsia ja sopeutettva itsemme ha ympäristömme heidän maailmaansa sopivammaksi. Ei tietenkään lapsettomien tarvitse ja ymmärrän aloittajaa jos hänellä ei ollakaan lapsia.

Näin rumasti sanottuna, todella väsyneenä tulee välillä ajatus, että taaperon kanssa kaikki muu on p@skaa paitsi kusi.

Kyllä, voin sanoa sen täällä ääneen.

Parivuotiaamme on ylivilkas ja juoksee kirjaimellisesti seiniä pitkin.

Olemme siitä onnekkaita, että on tukiverkot kunnossa.

Eipä tätä kakkua ole enää kovin montaa vuotta lusittavana. Se on ajatus jonka voimalla jaksan.

En minäkään enää jaksaisi, ja omat lapset 7, 11 ja 13. Hassua, miten nopeasti kaikki muuttui helpommaksi, ja miten nopeasti se kaikki unohtui.

Olihan se raskasta, mutta se oli se meidän arki. Siihen tottui, ja se soljui omalla painollaan eteenpäin. Useampi lepohetki olisi kyllä tullut tarpeeseen, mutta kun tukiverkot on vähissä niin minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä kaikki eivät suhtaudu lapsiin samoin? Silloin kun lapsi ei ole projekti ja vaivaksi vaan ihminen, ei se ole rasite vaan sen lapsen kanssa olemista. Kyllähän sä aikuisenkin kanssa osaat olla vaikka he eivät vastaisi sun ajatusta siitä miten ja millaisia heidän pitäisi olla, vai etkö?

Onko sulla omia lapsia?

Aikuisia ei tarvitse seurata joka hereilläolominuutti että kiipevätkö, tippuvatko, laittavatko suuhun, vetävätkö päälleen, juoksevatko tielle. Joka hetki aamusta iltaan.

Lapset (omat) on ihania mutta kyllä niiden kanssa oli todella uuvuttavaa tuossa iässä.

Ei kaikki jaksakaan. Sen takia niitä lapsia laitetaan sitten mummeille ja kummeille olemaan niin saa vanhemmat vähän lepuuttaa korviaan.

Olen ihmetellyt samaa. Kai siihen tottuu ja "kuuroutuu" sille metelille. Veljelläni on kolme pientä lasta ja siinä talossa kun on päivänkin viettänyt niin korvissa soi vielä parin päivän jälkeenkin. Eivät edes ole mitään ylivilkkaita lapsia mutta meno ja meteli on kova.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttärelläni on 2v ja 4v lapset ja asuvat eri kaupungissa kuin minä. Kun vietän viikonlopun heidän kanssaan, olen sen jälkeen aivan loppu. Jatkuvasti kaikki pyörii lasten ympärillä, ei hetken rauhaa ennen iltaa, kun menevät nukkumaan. Hereillä riehutaan, nauretaan, itketään, kiukutellaan, maristaan ja vaaditaan jatkuvaa huomiota ja valvomista. Onneksi itselläni ei enää ole pieniä lapsia, nuorena jaksoi mutta nyt kuuskymppisenä ei kyllä enää millään. Vain pieninä annoksina, kiitos.

Just toi huomion vaatiminen. Itselle on oma rauha ja hiljaisuus niin tärkeitä että olisi ihan mahdoton kuvitella miten olisi omiin lapsiinkaan sopeutunut. Koirankin tulo taloon oli niin suuri muutos että meinasi jo sekin stressata ja sen pentuaika kesti vain muutaman kuukauden. Kai sitä jotenkin olisi kestänyt mutta parempi ettei lapsia koskaan tullut edes harkittua. Ap

Iältään aikuinen ihminen ruikuttaa toisten valinnoista. Olisiko jo muutenkin aika aikuistua ja hyväksyä että ihmiset on erilaisia, jos sun vanhemmat ois samanlaisia kuin sinä sua ei edes ois.

"peräänkatsomista" eli lapsi tavallaan hylätty, sitten vouhotetsan PERÄÄN sen sijaan, että oltaisiin lapsen KANSSA?

Voi olla vaikeaa olla lapsen kanssa ja samalla seurustella toisen ihmisen kanssa, ellei pysty huomioimaan kahta ihmistä kerralla. Se vaatisi johtajaluonnetta; lempeyttä, tilannetajua, keskittymiskykyä.

Ei tuon ikäistä voi ignoorata tunniksi ja sitten suuttua seurauksista.

Mutta jos lapsi on levoton ja impulsiivinen, häntä on turha yrittää liikaa kontrolloida ja ehkä perässä huutaminen on silloin vähintä, mitä voi tehdä, periaatteella: "riehu vain. Minä koitan pitää huolen siitä, ettei käy suurta onnettomuutta". Tämä on optimaalista.

Tarkkaile muitakin samanikäisiä, jotta käsityksesi ei jää liian yksipuoliseksi. Ihmiset ovat erilsisia pienestä pitäen.

Itse ajattelen loogisesti että omia lapsia rakastan niin paljon että kestän heidän hankalat päivänsä ja hetkensä ihan hyvin, vaikka rankkaa toki onkin joskus. Lapseni ovat jo isoja koululaisia mutta pikkulapsiajat ovat muistissa kyllä. Sen sijaan muiden lasten perseilyä ja kekkulointia siedän huonommin, loogista toki tämäkin, asiaan yhdistyy myös se että itse ohjasin ja opetin lapsiani pieninä aktiivisesti ja vittuunnun heti kun kaikki eivät ohjaa omiaan minkään vertaa.