Te joilla kamala lapsuus ja vanhemmat nyt vanhat/raihnaiset?

Muutin pois kotoa sinä päivänä kun täytin 18v.

En pitänyt mitään yhteyttä vanhempiin ja suurin osaan sukulaisista. Muutin toiselle puolen Suomeakin, että konkreettisesti aloitin kaiken alusta.

Nyt olen 39v ja vanhempani ovat huonokuntoisia vanhuksia, mutta ei minua kiinnosta.

Minulla ei ole mitään velvollisuuksia huolehtia vanhemmistani, varsinkaan sen jälkeen mitä heidän kanssaan koin.

Olen hyvä ihminen, elämässä selvinnyt ja pärjännyt. On hyvä koulutus, työpaikka, mies ja lapset. Olen onnellinen ja elämäni tasapainossa.

Monesti kuulen syyttäviä kommentteja miten voin olla vanhempiani kohtaan näin julma. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun itse olen äiti niin en voi ymmärtää lainkaan sitä mitä kaikkea vanhempani minulle tekivät.

Minulle vanhempani ovat ihan yhdentekeviä, kuolleet henkisesti jo silloin kun olin lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ovat edes jollain tasolla kiinnostuneita, että autatko ja oletko heidän elämässään.

Omia vanhempiani ei koko olemassaoloni kiinnosta. Kasvoin lapsena heidän jatkeenaan ja sylkykuppinaan enkä koe tänäpäivänä että minulla olisi ihmisarvoa.

Välittäisipä vanhempani.

No joo, kaksipiippuinen juttu. Minutkin - narsistin syntipukin - ovat vanhempani hylänneet kokonaan aikuisena, ei olla 20 vuoteen oletu yhteyksissä. Tavallaan on hyvä asia, ei tule sitä kiusaamista ja alistamista, mutta onhan se yksinäistä kun elää ilman sukua ja lapsilla ei ole isovanhempia omaltq puolelta (vanhempani ei ole koskaan vaivautuneet tapaamaan näitä syntipukin lapsia, vain kultalpsen lapset on oikeita lapsenlapsia).

Mutta joo, ei ole elämä reilua, ja sitä ei voi itse juuri päättää miten asiat menee. Tsemppiä!

Sinuna tekisin vanhemmista huoli-ilmoituksen kaupungille, jos ovat avuntarpeisia. Se olisi ihan riittävä rakkaudenteko ilkeille ja itsekkäille vanhemmille, jotka traumatisoivat sinut silloin kun heidän olisi pitänyt rakastaa ja pitää huolta.

Vierailija kirjoitti:

Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.

Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!).  En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.

Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.

Enpä ole pian viiteentoista vuoteen sanaakaan vaihtanut. Saa vanhentua ja raihnantua ihan rauhassa. Saa nähdä olenko edes hautajaisiin menessä sitten kun niiden aika on.

Katkaisin välit äitiini 22 vuotiaana. Ajattelin että mitä nopeammin sen teen, sitä parempi. (Voin selvitä ehkä itse) Vuodet kuluvat enkä ole päätöstäni katunut.

Ei voi muuta kuin kaikki välit poikki vaan. Jos he eivät edes sen jälkeenkään pyydä anteeksi tekemiään vääryyksiään saati edes tunnusta niitä, jääköön sitten yksin ja omapa on häpeänsä. Pitäisi jo heidän iässään tajuta se itse.

Ei todellakaan tarvitse velvollisuudentunnosta pitää yhteyttä vanhempiin jotka kaltoinkohtelivat kaikin tavoin lapsiansa.

Parempi käydä itsensä/ terapeutin kanssa traumaa läpi ja elää omaa elämäänsä.

Sanoisin vaan, että sitä saa mitä tilaa, enkä sen jälkeen pitäisi mitään yhteyttä.

Näitä on yllättävän paljon mutta koska asia on tabu niin harva ääneen asiasta puhuu.

Mulla myös erittäin julmaa väkivaltaa koko lapsuus ja nuoruus, sekä fyysistä että henkistä. Toinen vanhempi on psykopaatti, ei nyt diagnosoitu mutta nauttii alistamisesta ja satuttamisesta ja siitä että lapsi on kauhuissaan.

Hirveä lapsuus. Nyt vanhoilla päivillään kun voimat hiipuneet, on alkanut kiristää perinnöllä (mitä ei oikeastaan edes ole) ja syyllistää ja sättiä kun en auta.

Mulla ei ole PIENINTÄKÄÄN halua auttaa ja ajatus on vastenmielinen. En siiis edes velvollisuudentunnosta halua auttaa. Se ihminen pilasi lapsuuden ja nuoruuden ja ison osan aikuisuutta ja elämää.

Ei voi olla niin että tän jälkeen vielä oletetaan että lapsi kiltisti menee palvelemaan kaltoinkohtelijaansa. Eihän samaa vaadita raiskauksen uhreita, puukotuksen uhreilta tai katuväkivallan uhreilta, ajatuskin on absurdi. Miksi sitten julman kotiväkivallan uhreilta tätä vaaditaan? Siis yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti?

Vierailija kirjoitti:

Miksi sä yleensä olet ollut niihin yhteydessä tuollaisen lapsuuden jälkeen? Minä olisin katkaissut välit heti aikuistuttuani. 

Ei ole niin helppoa, ehkä kotiin on jäänyt vielä nuorempia sisaruksia, joihin haluat pitää yhteyttä. Elämä on monimutkaisempaa kun luuletkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mutin sen verran kauas ettei päivittäistä apua voi odottaa. Käyn harvakseltaan velvollisuuden tunnosta. Suoraan sanottuna odotan, että viikatemies korjaa satonsa ja voi alkaa hengittää.

Hienoa, että joku uskaltaa sanoa suoraan niinkuin asia on. Kiitos.

Kestän äitiäni vaikka iljettää katsoa sitä petoa joka pilas mun elämän.

En tiedä, ehkä joku osa musta haluaa vielä huomiota mitä en saanut pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutin sen verran kauas ettei päivittäistä apua voi odottaa. Käyn harvakseltaan velvollisuuden tunnosta. Suoraan sanottuna odotan, että viikatemies korjaa satonsa ja voi alkaa hengittää.

Hienoa, että joku uskaltaa sanoa suoraan niinkuin asia on. Kiitos.

Suoraan sanoen olen samaa mieltä, koen että vasta sitten voin olla turvassa kun pahantekijä poistuu tästä maailmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.

Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!).  En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.

Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.

Erosivat kyllä lopulta  kun olin n. 16-vuotias, mutta sitä äiti ei ole koskaan kertonut miksei eronnut jo paljon aikaisemmin. Äänekkäitä riitoja ja suoraan nyrkkitappeluita muistan 3-vuotiaasta asti, mutta jollakin tavalla hän jäi tuhlaamaan elämäänsä isän kanssa. Luuliko tekevänsä palveluksen sillä, että olisi ehjä koti ja perhe koko lapsuuden ajan. Ei ollut ainakaan rakastava perhe...

"Saanko nyt lyödä sinua töpselillä kuten sinä löit minua ja siskoani aikanaan?" Ei sentään. Kaipa sitä tässä jotenkin pärjäillään. Soitteleminen on helppoa ja nopeaa. En anna mitään tunnetta kuitenkaan. Hyvän päivän jorinoita. 

En aio pilata omaa elämääni enempää olemalla tekemisissä vanhempieni kanssa. Pilasivat lapsuuteni ja traumatisoivat minut loppuiäksi, eli tavallaan pilasivat myös aikuisuuteni. Traumojen kanssa on vaikea elää ja terapia on helvetin kallista. Olen kolmekymppisenä täysin burniksessa ja työkyvytön. Suren todella usein menetettyjä mahdollisuuksia. Mihin kaikkeen musta oliskaan ollut ellei olisi tätä taakkaa kannettavana, joka painaa jatkuvasti alas ja uuvuttaa. Hyvien perheiden lapsilla oli jo parikymppisinä niin iso etumatka, että ei sitä saa kiinni vaikka epoo vetäisi.

Ei ole myöskään anteeksipyynnönä kuulunut vanhempien suunnalta, eli eivät kadu tippaakaan lapsensa kaltoinkohtelua. Henkisesti sairaita ihmisiä. Eli ei, en todellakaan pidä yhteyttä, eikä kiinnosta vaikka homehtuisivat maakuopassa. Minulle ovat jo kuolleuta, joten aivan sama mitä heille tapahtuu.

Kuinka monella nämä kurjat lapsenhakkaajavanhemmat ovat valinneet ns hylkäämismoodin aikuisuudessanne? Omani on, ja muutaman muunkin tutun (joilla samanlainen lapsuus) tilanne on sama. Aloin siis pohtia onko tää yleistä.

Hylkääminen on sitä että vanhemmat ei soittele, ei käy, ei ole kiinnostuneet, ei vastanneet jos soitan, eivät ottaneet mua esim jouluksi kotiin (jouduin monet joulut olemaan ypöyksin tyhjässä opiskelijatalossa). Sitten se ajan kanssa hiipui että mitään kontaktia ei ole. Luulin että lasteni syntymä - ainoat lapsenlapset - olisi muuttaneet asiaa, mutta ei. Eivät ole tulleet yhdenkään lapseni ristiäisiin eivätkä koskaan ole tavanneet. Ei kiinnosta. Eivät välitä.

Ei siis ole ollut mitään riitaa, raivaria tms, vanhemmat vaan lopetti kaiken kiinnostuksen sen jälkeen kun lähdin opiskelemaan.

Nyt 20v mennyt ja en tunne enää mitään kiintymystä. elämässä ollut monta kriisiä, hätäilannetta ja vaikeaa hetkeä jossa olisin tarvinnut apua tai henkistä tukea vanhemmilta, hepä loistivat poissaolollaan. Samoin loistivat poissaolollaan isovanhempina eivätkä ole koskaan olleet mitenkään lasteni elämässä. Edes lasten syntymästä ei onniteltu, ei tullut edes korttia tai tekstaria.

Hämmentää, miten totaalisen välinpitämätön joku voi olla omaa lastaan kohtaan. Että on ihan sama vaikka lapsi olisi elämän ja kuoleman hädässä, ei kiinnosta. Ja että on ihan sama onko lapsi onnellinen vai onneton, elossa vai kuollut. Kun ei kiinnosta.

Olin vieläpä superkiltti lapsi, kympin tyttö, kaikkeni koitin miellyttää vanhempia ja olla niille mieliksi. Silti tämä tällainen kohtelu palkintona.

Tismalleen nro 32. Kaikki me eletään vain ja ainoastaan nykyhetkeä. Kun nykyhetkessä ottaa vanhan epäkohdan esiin, se tapahtuu sen hetken hyväksi ja tulevaisuuden vuoksi. Esim. toinen vanhemmistani on pyytänyt tekojaan (jossain määrin) anteeksi, toinen taas ei. Otan tämän esiin lapsilleni opetuksena siitä, että onhyviä ja huonoja tapoja käsitellä menneisyyttään. Myös anteeksipyytämättömän vanhemman esimerkki puree tulevaisuudessa mahdollisesti hyvän puolella: en ainakaan halua olla kuten hän. 

58: olen pahoillani. Toivon, että silti pärjäät ja olet onnellinen. Oma toinen vanhempani on tätä "mitä sitten" -välinpitämättömien kerhoa. Ymmärrän, että hän on niin syvällä itseinhossa ja häpeässään, että ei kykene muuhun. Todella surullista. Itse olen valinnut reitin, että puhun asiasta hänen liiketutuilleen aivan avoimesti ja suoraan. Joku säpsähtää, mutta toivottavasti myös kasvaa.