Oletteko katkaisseet välit johonkuhun? Miksi?

Olen yrittänyt katkaista yhteen minä-minä - ihmiseen. Olen onnistunut n. 90 prosenttisesti.

Good for you! Muita?

Välien katkaisu on ehkä turhan dramaattinen sana kuvastamaan omaa tilannettani (?), mutta lopetin itse yhteydenpidon kahteen naiseen (ja heidän puolisoihinsa), joiden kanssa olin ystävystynyt ex-poikaystäväni kautta (vietimme aikaa porukalla niin että mukana oli aina minä+ex ja nämä näiset miehineen/poikaystävineen). En koskaan tuntenut oloani täysin mukavaksi heidän seurassaan, vaikka sinänsä ihan tavallisia ja kivoja ihmisiä olivat/ovat. Kiinnostuksen kohteet ja luonteenpiirteet ei meillä vaan ehkä ihan kohdanneet. 

Erottuani poikaystäväni kanssa nämä naiset yrittivät kyllä jatkaa yhteydenpitoa minun kanssani, mutta koin, että oma aika ja energia ei riittänyt siihen, että olisin alkanut luoda syvempää henkilökohtaista suhdetta näiden kanssa. Erosimme exän kanssa hyvissä väleissä, joten syynä ei ollut se, että olisin halunnut alkaa välttelemään kaikkia hänen ystäviään.

Lakkasin viestittelemästä heille (en kyllä kovin aktiivinen ollut aiemminkaan). Heidän ehdottaessaan näkemistä, keksin jonkun syyn, ettei minulle sopinut. Kovin usein ei näitä näkemisen ehdotuksia tapahtunut, sillä asuimme kaikki eri puolilla Suomea. Yhden tai kaksi kertaa kävin toisen naisen kanssa syömässä hänen muuttaessaan samalle paikkakunnalle kuin minä, mutta koin nämä kiusallisiksi tilanteiksi, koska meillä ei juuri ollut puhuttavaa. Pikku hiljaa näkemisten ehdottelut jäivät, koska itse en ollut aktiivinen ja en käytännössä koskaan "päässyt" ehdotettuihin tapaamisiin enkä itse ehdottanut parempaa aikaa.

Nyt on kulunut useampi vuosi viimeisestä yhteydenotosta. 

Olen hankkiutunut eroon valittajista ja/tai epäluotettavista tapauksista. Rasittavia ihmisiä.

Olen ghostannut muutaman ihmisen, joiden kanssa oli vaan ikävä olla.

Olen, siskooni ja serkkuuni. Syytä en halua täällä paljastaa.

Nykyään pystyn hengittämään vapaasti ja rakastamaan myös itseäni. :)

Katkaisin välit (tai annoin niiden hiipua) lukiokaverin kanssa, jonka kanssa olin tosi läheinen lukion ajan. Syynä erilaiset arvot, kiinnostuksen kohteet, elintavat ja tulevaisuuden suunnitelmat. Itsellä oli tavoite opiskella ja menestyä, kaveri oli huomattavasti vähemmän kunnianhimoisempi ja hänellä oli motivaatiovaikeuksia päästä edes lukio läpi. Kun lukio loppui, elämät lähtivät hyvin eri suuntiin ja yhteiset kiinnostuksenkohteet ja ymmärrys toisen elämästä vähenivät.

Toiseen vanhempaani, yli 30 vuotta kestäneen rankan henkisen väkivallan jälkeen. Oli vaikeaa, kun niin kauan oki elänyt täysin alistettuna, mutt kyllä kannatti.

Olen, koska pelkkää valitusta muttei omien tapojen muuttamista. Huomaan olevani itse paljon positiivisempi kun poistin kyseiset henkilöt elämästäni.

Yritän katkaista tällä hetkellä ystävään. Kokoajan ajattelee että muut hänestä kateellisia, puhuu traumoistaan jne ei tommosta jaksa kuunnella aina kun tavataan.

Kyllä, katkaisin välit rasittavaksi psykoämmäksi osoittautuneeseen kaveriini. Ryhtyi "tuomaroimaan" minun somepostauksia väittäen milloin mitenkin että "noin ei saa ajatella koska bla blaa" jos hän sattui olemaan jostain asiasta eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, katkaisin välit rasittavaksi psykoämmäksi osoittautuneeseen kaveriini. Ryhtyi "tuomaroimaan" minun somepostauksia väittäen milloin mitenkin että "noin ei saa ajatella koska bla blaa" jos hän sattui olemaan jostain asiasta eri mieltä.

Minä taas en jaksanut ystävääni, joka toitotti hyvin provosoivia mielipiteitä ja hermostui, jos hänen ajatusmaailmaansa kyseenalaisti. Esim. pettäminen on ok, lapsityövoima ja orjuus on ok jne. kunhan vain hän ja hänen omat lapsensa eivät niistä kärsi... Ilmeisesti minun olisi vain pitänyt hymyillä ja sanoa, että ymmärrän näitä hänen laukomiaan juttuja. Kävi liian rasittavaksi ja huomasin, etten halunnut enää mennä tapaamisiin. Somessa en ole, joten siellä ei onneksi ole tarvinnut asiasta vääntää.

Rakastuin 16-vuotiaana tulenpalavasti parhaaseen kaveriini ja pelkäsin paljastavani itseni ja tunteeni. Ainoaksi ratkaisuksi näin laittaa välit poikki. Ei ole päivääkään etten ajattele tätä kundia.

M 48

Olen. Ko. ihminen rikkoi jatkuvasti rajojani ja asiasta sanominen ei auttanut. Tuntui, että sain koko ajan pelätä, että mitähän hullua sieltä taas tulee. Välien katkaisu tuntui hirveältä ja kärsin syyllisyydestä pitkään, mutta silti, on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Se rauha ja seesteisyys mikä siitä seurasi ovat mahtavia, en edes osannut odottaa, että elämänlaatuni paranisi niin paljon, kun hän ei enää ole yllättäen ovella tai puhelimessa vaatimuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Ko. ihminen rikkoi jatkuvasti rajojani ja asiasta sanominen ei auttanut. Tuntui, että sain koko ajan pelätä, että mitähän hullua sieltä taas tulee. Välien katkaisu tuntui hirveältä ja kärsin syyllisyydestä pitkään, mutta silti, on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Se rauha ja seesteisyys mikä siitä seurasi ovat mahtavia, en edes osannut odottaa, että elämänlaatuni paranisi niin paljon, kun hän ei enää ole yllättäen ovella tai puhelimessa vaatimuksineen.

Kuten joku aiemmin ketjussa sanoi: Nyt pystyn hengittämään vapaasti. Tuo on todella osuva kuvaus sille helpotuksen tunteelle.

En pidä ainakaan mitään yhteyksiä yhteenkään eksääni, jos se lasketaan.

Lämmittelin välejä lapsuudenystävääni ja meillä oli ihan mukavaakin, mutta sitten alkoi se rahanlainailu. Hänen kaveripiirinsä koostui kaikenlaisista omituisista hiippareista, alkoholisteista ja narkkareita ja mun olisi pitänyt tutustua niihinkin, kun ovat niin hyviä tyyppejä. Päätin sitten katkaista välit.

"Ystävään". Yhtenä päivänä sain vaan tarpeekseni paskanpuhumisesta, yksipuolisesta hyväksikäytöstä, minäminä asenteesta ja siitä, että minä olin aina syy kaikkiin ongelmiin. Eli tajusin, ettei mitään ystävyyttä ole olemassakaan.

Ei ole ollut ikävä, eikä ole kaduttanut.

Entiseen työkaveriin, joka onneksi vaihtoi firmaa. Hänellä oli saman ikäinen poika kuin miehelläni (minun bonuslapseni siis). Hän alkoi yhtäkkiä rasittavan usein suorastaan painostaa töissä että järjestäisimme "leikkitreffit" niin että hän tulisi poikansa kanssa meille ja pelaisimme yhtä pihapeliä, jonka olimme hankkineet ja lapset voisivat tutustua. En ollut koskaan asiasta mitenkään innostunut. Tulen kyllä hyvin toimeen bonuslapseni kanssa (joka nykyään siis jo teini), mutta tuolloin hän oli luonamme vain joka toinen viikonloppu enkä minä ollut se, joka vastasi lapsen ohjelmasta ja tekemisistä. En esimerkiksi erityisesti puhunut lapsesta töistä tai hehkuttanut hänen asioitaan, joten en mitenkään voinut antaa kuvaa että haluaisin jonkinlaisia "äiti-kavereita", varsinkaan kun en itse äiti ole.

Koin hyvin ärsyttäväksi toistuvat puheet näistä tulevista leikkitreffeistä. Yritin tuoda työkaverille esiin sen, että kun lapsi tosiaan on meillä vain joka toinen viikonloppu, on näitä teoreettisia mahdollisuuksia ensinnäkin vain 2 kertaa kuussa. Tähän yhtälöön kun lisää lapsen, mieheni ja omat harrastukset, omat menoni (en suinkaan ollut/ole aina itse kotona lapsiviikonloppuina) ja mahdolliset vierailut lapsen isovanhemmilla ja muilla mieheni sukulaisilla, oli itse asiassa hyvin harvinaista, että olisi löytynyt hyvä aika tällaiselle. Lisäksi poika selvästi kaipasi ihan rauhallista yhdessäoloa erityisesti isänsä (mutta myös minun) kanssa, joten oli syytä jättää ihan vapaitakin viikonloppuja ilman vierailuja.

Tätä hänen oli hyvin vaikea ymmärtää. Hän saattoi kysyä asiasta viikon aikana useampana päivänä. Kerran tokaisin hänelle erään lapsiviikonlopun jälkeen hänen jälleen vonkuessa "et ole vielä kutsunut meitä kylään!", että "Nyt viime viikonlopun lapsi oli kipeä ja vierailu ei olisi onnistunut. Seuraavan kerran lapsi on tulossa kahden viikon päästä normaalin aikataulun mukaisesti, mutta tuona viikonloppuna olen itse poissa kotoa. Näin ollen seuraava mahdollisuus on kuukauden kuluttua, jolloin tiedän, että lapsella on harrastukseensa liittyvä meno, ja isä haluaa pitää viikonlopun muutoin vierailuttomana jotta jää aikaa yhdessäoloon."

Hän sitten vahtoi firmaa ja yhteydenpito jäi. Pelkäsin kyllä että alkaa soitella, mutta onneksi ei. Ehkä sitten viimein tajusi.

Kyllä. Tarvitsin kipeästi apua ja hän oli ainoa, joka olisi voinut auttaa. Se oli ensimmäinen ja myös viimeinen kerta, kun pyysin apua useamman vuosikymmenen kestäneen ystävyyssuhteen aikana. Olin itse auttanut häntä jokaisella niistä lukuisista kerroista, kun hän pyysi apua ja autoin, vaikka ei pyytänytkään. Se oli yksi kerta, kun tarvitsin apua.