Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia että 85vuotias ei puhu muusta kuin kuolemasta?
08.09.2022 |
Joka kerta kun käyn äitini luona, tuo on keskustelun aihe. Tänään yritti tyrkyttää tavaroitaan minulle kun ei elä kuulemma enää kauaa, pitää tehdä kuolinsiivous. Inhottavaa näin 39vuotiaana kestää tälläistä, äitini sai minut iäkkäänä.
Kommentit (71)
Mutsi on 88v ja jos rupeaa jauhamaan tuosta, niin sanon heti, että LOPETA. Myös kodinhoitaja sanoi saman hänelle heti. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä sitten. Minä olen 44v ja teen kuolinsiivousta aika ajoin ja hävitän turhaa roinaa ettei jää perikunnalle riesaksi. Ei sitä mikään sano että elät kovin pitkään.
On normaalia miettiä ajoittain elämän rajallisuutta ja vaikka kertoa, minkälaiset hautajaiset haluaa, mutta ei ole normaalia miettiä ja puhua vain ja ainoastaan näitä asioita. Se on jo masennuksen merkki.
Äitisi haluaa kuulla, että sinä pärjäät, vaikka hän lähtisikin, ei sitä, että sinä kiellät asian ja lähdet ovet paukkuen. Silloin hänellä on entistä kurjempi olo vanhenemisestaan ja kuoleman lähestymisestä. Anna äänelle lupa vanheta ja sitten lähteä, kun sen aika on.
Vierailija kirjoitti:
Varmasti se ahdistaa tai jos sitä ajattelee. Ei ole edes nyt kuolemassa. Toivottavasti sinulla on sukulaisia vielä muualla (että voi soittaa) ja ehkä tulee tuttuja joihin voisi luottaa. Jos ikä aiheuttaa hiukan sitä horisee kaikenlaista (en tarkoita mitään vakavaa), eikä sitten huomaa miten se toisia ahdistaa, joillakin jo nuorena luonne sellainen suora. Mihin se luonne siitä olisi muuttunut.
No kun ei ole ketään. Minulla ei ole kavereita, tuttuja, sukulaisia tms kehen olla yhteydessä eikä kukaan ole minuun yhteydessä. Ainoa läheiseni äitini kuoleman jälkeen on enää mieheni ja hänen kuolemaa pelkään oikeastaan vielä enemmän kuin äitini, koska silloin olen aivan yksin tässä maailmassa, ei ketään johon turvautua. -ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutsi on 88v ja jos rupeaa jauhamaan tuosta, niin sanon heti, että LOPETA. Myös kodinhoitaja sanoi saman hänelle heti. :D
Kuuntele äitisi toiveita, mutta huolestu, jos kuolema on lähes ainoa puheenaihe, eikä hän löydä enää ilonaiheita elämästä.
Tässä keskustelun alkupäässä oli pari kokemusta sellaisesta kuinka leskeksi jäänyt puhuu että joutaisi jo pois. Sitä ei kumpikaan kommentoijista maininnut, mutta jos puoliso on todellakin menehtynyt suhteellisen nuorena niin kyllä se pistää omaltakin kohdalta miettimään että alkaako aika olla vähissä. Hautausmailla kun kävelee ja katselee pariskuntien hautoja niin tyypillisesti kuolinvuosien välillä on enintään noin kymmenen vuotta. Jopa 50-luvulla syntyneillä alkaa olla saman ikäisiä puolisoita vierellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina toivonut sitä että kuolisin ennen äitiäni tai miestäni, pelkään niin kovin yksin jäämistä, se on pahin mitä voisi vaan olla. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti se ahdistaa tai jos sitä ajattelee. Ei ole edes nyt kuolemassa. Toivottavasti sinulla on sukulaisia vielä muualla (että voi soittaa) ja ehkä tulee tuttuja joihin voisi luottaa. Jos ikä aiheuttaa hiukan sitä horisee kaikenlaista (en tarkoita mitään vakavaa), eikä sitten huomaa miten se toisia ahdistaa, joillakin jo nuorena luonne sellainen suora. Mihin se luonne siitä olisi muuttunut.
No kun ei ole ketään. Minulla ei ole kavereita, tuttuja, sukulaisia tms kehen olla yhteydessä eikä kukaan ole minuun yhteydessä. Ainoa läheiseni äitini kuoleman jälkeen on enää mieheni ja hänen kuolemaa pelkään oikeastaan vielä enemmän kuin äitini, koska silloin olen aivan yksin tässä maailmassa, ei ketään johon turvautua. -ap-
Se on harmi. Muilla on vähän samoja tilanteita, jollakin osalla (taidan itsekin kuulua siihen että suku loppuu jne). Onko serkkuja vielä tai vanhaa koulukaveria? Onneksi sinulla on mies. Yritetään tehdä maailmasta parempi paikka, että olisi vähemmän pelättävää taloudessa, asumisessa ja muissa asioissa. Totta että äiteihin turvaudutaan joissakin asioissa ja äiti löytää aina jonkun vararatkaisun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No toiset puhuvat ja toiset eivät puhu kuolemasta.
Mutta tuossa iässä suurin osa ajattelee ainakin kuolemaa,koska ikää on paljon.
Toiset osaavat elää ns täyttä elämää koko taipaleensa. Niin pitäisi elää.
Jos ihmisellä on paljon sairauksia jotka haittaavat jokapäiväistä elämää, ajattelee varmaan kuolemaa useimmin. Sellaiselle, joka ottaa usein esiin kuolemansa voi sanoa, että jokaisella on oma elämänsä ja elinpäivänsä, emmekä tiedä päivien määrää. Siksi pitää elää niin kauan kun on hengissä ja lopettaa puheet kuolemasta.
Minun naapurini täyttää talvella 98 vuotta ja on sanonut, että elää satavuotiaaksi. Olen kannustanut ja sanonut, että elät varmasti ja sen ylikin. Ei pidä luovuttaa, jos voimia ja terveyttä on.
Minä olen 59v ja jäin leskeksi 4v sitten. Siitä lähtien omani kuolemani on ollut ajatuksissani päällimmäisenä. Tulevaisuuden tapahtumia kommentoin aina "jos olen sitten vielä elossa".
Olen hirvittävän yksinäinen. Toinen on jo mennyt - mitä minä täällä enää teen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äiti aloitti 50-vuotiaana kuolemasta jankuttamisen. Anoppi samoin muuttui täysin raihnaiseksi kun täytti 55, olen niin vanha, ohhoh en jaksa enää mitään, voi voi kukahan minua auttaa, voi kun särkee ja sattuu. Anoppi pyysi mua kouluttautumaan lähihoitajaksi, jotta voin sitten alkaa hänelle omaishoitajaksi. :D Nykyään välit katki aikalailla molempiin, ainoastaan lasten takia siedän näitä nykyään 70-80 -vuotiaita kitisijöitä. On vaikea kuvailla, miten tuollainen kuolemapuhe voi viedä kuuntelijalta kaiken energian hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 59v ja jäin leskeksi 4v sitten. Siitä lähtien omani kuolemani on ollut ajatuksissani päällimmäisenä. Tulevaisuuden tapahtumia kommentoin aina "jos olen sitten vielä elossa".
Olen hirvittävän yksinäinen. Toinen on jo mennyt - mitä minä täällä enää teen?
Teet lopullisen ratkaisun, jos haluat liittyä puolisosi seuraan. Jos haluat elää, hakeudut terapiaan ja säästät läheisesi noilta sairailta jutuiltasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti aloitti 50-vuotiaana kuolemasta jankuttamisen. Anoppi samoin muuttui täysin raihnaiseksi kun täytti 55, olen niin vanha, ohhoh en jaksa enää mitään, voi voi kukahan minua auttaa, voi kun särkee ja sattuu. Anoppi pyysi mua kouluttautumaan lähihoitajaksi, jotta voin sitten alkaa hänelle omaishoitajaksi. :D Nykyään välit katki aikalailla molempiin, ainoastaan lasten takia siedän näitä nykyään 70-80 -vuotiaita kitisijöitä. On vaikea kuvailla, miten tuollainen kuolemapuhe voi viedä kuuntelijalta kaiken energian hetkessä.
Yksi alueella asuva puhui "kuolinnaamiosta" jo itsellään, koska on nivelongelmia, mutta ei ole kuolemassa. Liekö muumioilla oli sellainen naamio, kultainen tai väriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutsi on 88v ja jos rupeaa jauhamaan tuosta, niin sanon heti, että LOPETA. Myös kodinhoitaja sanoi saman hänelle heti. :D
Kuuntele äitisi toiveita, mutta huolestu, jos kuolema on lähes ainoa puheenaihe, eikä hän löydä enää ilonaiheita elämästä.
Ei ole ainoa puheenaihe onneksi hänellä, mutta aina välillä rupeaa puhumaan asiasta. Ei vaikuta erityisen masentuneelta mielestäni.
Äitisi ehkä kuulostelee, miten sinä suhtaudut asiaan. Hänellä on ehkä huoli sinusta ja pärjäämisestäsi.
Äitisi on fiksu, kun haluaa ylimääräiset vaatteet ja tavarat pois nurkista. Heidän vanhemmillaan oli tapana käyttää sanaa kuolinsiivous, mutta ajatus on sama. Sitten kun/ jos vanhemmat pääsee palvelutaloon, ei jälkikasvulle jää suurta urakkaa kodin raivaamisessa ja siivoamisessa.
Jos sua rassaa vanhentunut sana kuolinsiivous, ala puhua äidillesi tehdään-tilaa-kaappeihin-siivouksesta.
Itse olen 50 ja olen jo pitkään suunnitellut kaappien raivaamista. Sen totetuttaminen ei vaan ole tehokasta. Tahtoo jäädä kesken, kun alkaa liikaa ajatella, josko vielä tarvitsen tuota tai mahdun siihen vaatteeseen vielä joskus. Ensinnäkin haluan turhasta tavarasta eroon, toiseksi mahdollinen muutto joko pienempään asuntoon tai vaikka sinne palvelutaloon olisi helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mummi aloitti n. 80-vuotiaana sanomaan joka asiaan että "ensi vuonna kun minua ei enää ole...". Hän eli 96-vuotiaaksi.
Vasta 80-vuotiaana? Mun isovanhemmat on hokenut alle 70-vuotiaasta asti tuota. Molemmat on nyt vähän alle 90. Raskasta kun on yli 20-vuotta joutunut kuuntelemaan kun yhdet tekee kuolemaa.
Minä olen varmaan outo, mutta minun läsnäollessani saa puhua kuolemasta niin paljon kuin haluaa.
Ajattelen, puheenaihe on mielenkiintoinen eikä se ketään vanhenna, että puhuu kuolemasta. Saati, että jouduttaisi kuolemaa.
Onko ihmisillä muitakin puheenaiheita, joista ei saisi puhua?
Elämä on rajallista, ja mielestäni elämän arvon ymmärtää paremmin, jos puhuu välillä myös kuolemasta ja elämän päättymisestä.
Ap:n tapauksessa kuulostaa siltä, että hän on yksinäinen. Äidin mahdollisen kuoleman jälkeen jäljellä on vain mies. Ehkä ap:n äiti tosiaan haluaa varmistella, että tytär pärjää.
Tiedän keski-ikäisen sinkkunaisen, jonka läheinen äiti kuoli äskettäin. Jotenkin nainen vaikuttaisi kuitenkin pärjäävän, vaikka oli tosiaan läheine äitinsä kanssa; kävivät samoissa harrastuksissa jne. Ehkä sinäkin, ap, pärjäät, jos niin kävisi?
Alue: Aihe vapaa
Varmasti se ahdistaa tai jos sitä ajattelee. Ei ole edes nyt kuolemassa. Toivottavasti sinulla on sukulaisia vielä muualla (että voi soittaa) ja ehkä tulee tuttuja joihin voisi luottaa. Jos ikä aiheuttaa hiukan sitä horisee kaikenlaista (en tarkoita mitään vakavaa), eikä sitten huomaa miten se toisia ahdistaa, joillakin jo nuorena luonne sellainen suora. Mihin se luonne siitä olisi muuttunut.