Lue keskustelun säännöt.
Adoptio ja lapsen biologisten sukulaisten oikeudet
04.09.2022 |
Meillä on siis tilanne, että veljelläni on olemassa lapsi. Veljeni kuoli lapsen ollessa pieni, ja lapsi on elänyt siitä asti äitinsä sekä myöhemmin myös isäpuolensa kanssa. Emme silloinkaan nähneet lasta kuin harvoin ja yhteydenpito oli vähäistä, koska lapsen äiti halusi niin.
Nyt kuitenkin isäpuoli on adoptoinut lapsen, he muuttivat jopa lapsen sukunimen. Lapsen äiti ei ole halunnut enää sen jälkeen olla missään tekemisissä meidän sukumme kanssa. Emme nykyään edes tiedä mitä lapselle kuuluu. Onko mitään neuvoja, mikä olisi tässä tilanteessa avuksi?
Kommentit (149)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ilmoittaa, että olette laatimassa testamentilla perintöosuutta ko. lapselle, mutta testamentin täytäntöönpanoehdoissa on kirjattu lauseke, jonka mukaan lapsen on tulla ollut yhteydessä testamentin laatijaan esim. 2x vuodessa vierailun, lounaan tms. merkeissä x pvm:stä lähtien, saadakseen testamentatun osuuden haltuunsa.
Tällöin vastuu tapaamisten järjestämisestä /mahdollistamisesta jää lapsen huoltajille, kun lapsi on vielä pieni. Jatkossa nuorella tulee olla tieto testamentin ehdosta, jotta hän voi itse päättää, pitääkö yhteyttä teihin.
Biologiselta isältä jäänyt rintaperillisen perintöosuus lienee nykyisten huoltajien hallinnoitavana, kunnes lapsi on 18v. Tämä kannattaa saattaa lapsen tietoon hyvissä ajoin, ettei peritty omaisuus "häviä" johonkin.
Eikö tuo ole aikamoista kiristystä?
En tosiaankaan lähtisi esimerkiksi omaa lastani altistamaan tilanteeseen, missä lapsella olisi joku velvollisuus jonkun luvatun perinnön turvin alkaa tavata lapselle tuntemattomia ties millaisia ihmisiä tietyn verran vuodessa. Pitäköön perintönsä, lapsen etu on tärkein.
Arvovalinta.
Kuten ap:n alkutilannekin.
Ihmiset ovat ihmisiä, ei voi tietää, mikä kenenkin mielestä lopulta on merkityksellistä. Voi olla, että lapsi ei juuri ilahdu, kun kuulee aikuistuessaan, että äiti ja adoptioisä kielsivät tältä tutustumisen verisukulaisiinsa, ehkä jopa perintöön. Perintö ei tietenkään ole aina vain rahaa vaan esim. suvussa kulkenut mökki, käsityötaidon aikaansaannoksia, vanha instrumentti, valokuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, metsää, maata... Ihmisen johonkin kuulumisen tunne, juuret, ovat tulevaisuudessa kasvava arvo.
Ei pidä olla lyhytnäköinen. Raha on ollut vain pienen hetken suomalaisten koneistonpyörittäjä.
Voi myös olla, että lapsi ei aikuistuttuaan juuri ilahdu, kun kuulee biologisen suvun yrittäneen kiristää jollain perinnöllä vanhempiltaan tapaamisia lapsen kanssa.
Lapsella mitä ilmeisimmin on juuret omassa perheessään. Biologiset sukulaiset ei vaikuta kuuluneen lapsen lähipiiriin edes lapsen oletetun biologisen isän eläessä. Lapsi on siis tälle marttyyrisuvulle tuntematon ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvä tuntea monenlaisia ihmisiä ja koittaa pitää välit kunnossa. Kun tietää, mistä tulee, ei tule niin helposti yllätetyksi.
Outoa vallankäyttöä äidiltä ja adoptioisältä päättää lapsen puolesta, keneen tämä kiintyy tai tutustuu. Laittaa niin kuin omat tunteensa ja tahtonsa määrääviksi. Mahtaa käydä vielä ovelasti tuossa jutussa, manipulointi pärskähtää usein omille munille loppupeleissä.
Vierailija kirjoitti:
On hyvä tuntea monenlaisia ihmisiä ja koittaa pitää välit kunnossa. Kun tietää, mistä tulee, ei tule niin helposti yllätetyksi.
Outoa vallankäyttöä äidiltä ja adoptioisältä päättää lapsen puolesta, keneen tämä kiintyy tai tutustuu. Laittaa niin kuin omat tunteensa ja tahtonsa määrääviksi. Mahtaa käydä vielä ovelasti tuossa jutussa, manipulointi pärskähtää usein omille munille loppupeleissä.
Äidillä on varmaan syy pitää lapsi erossa toisesta suvusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ilmoittaa, että olette laatimassa testamentilla perintöosuutta ko. lapselle, mutta testamentin täytäntöönpanoehdoissa on kirjattu lauseke, jonka mukaan lapsen on tulla ollut yhteydessä testamentin laatijaan esim. 2x vuodessa vierailun, lounaan tms. merkeissä x pvm:stä lähtien, saadakseen testamentatun osuuden haltuunsa.
Tällöin vastuu tapaamisten järjestämisestä /mahdollistamisesta jää lapsen huoltajille, kun lapsi on vielä pieni. Jatkossa nuorella tulee olla tieto testamentin ehdosta, jotta hän voi itse päättää, pitääkö yhteyttä teihin.
Biologiselta isältä jäänyt rintaperillisen perintöosuus lienee nykyisten huoltajien hallinnoitavana, kunnes lapsi on 18v. Tämä kannattaa saattaa lapsen tietoon hyvissä ajoin, ettei peritty omaisuus "häviä" johonkin.
Eikö tuo ole aikamoista kiristystä?
En tosiaankaan lähtisi esimerkiksi omaa lastani altistamaan tilanteeseen, missä lapsella olisi joku velvollisuus jonkun luvatun perinnön turvin alkaa tavata lapselle tuntemattomia ties millaisia ihmisiä tietyn verran vuodessa. Pitäköön perintönsä, lapsen etu on tärkein.
Arvovalinta.
Kuten ap:n alkutilannekin.
Ihmiset ovat ihmisiä, ei voi tietää, mikä kenenkin mielestä lopulta on merkityksellistä. Voi olla, että lapsi ei juuri ilahdu, kun kuulee aikuistuessaan, että äiti ja adoptioisä kielsivät tältä tutustumisen verisukulaisiinsa, ehkä jopa perintöön. Perintö ei tietenkään ole aina vain rahaa vaan esim. suvussa kulkenut mökki, käsityötaidon aikaansaannoksia, vanha instrumentti, valokuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, metsää, maata... Ihmisen johonkin kuulumisen tunne, juuret, ovat tulevaisuudessa kasvava arvo.
Ei pidä olla lyhytnäköinen. Raha on ollut vain pienen hetken suomalaisten koneistonpyörittäjä.
Voi myös olla, että lapsi ei aikuistuttuaan juuri ilahdu, kun kuulee biologisen suvun yrittäneen kiristää jollain perinnöllä vanhempiltaan tapaamisia lapsen kanssa.
Lapsella mitä ilmeisimmin on juuret omassa perheessään. Biologiset sukulaiset ei vaikuta kuuluneen lapsen lähipiiriin edes lapsen oletetun biologisen isän eläessä. Lapsi on siis tälle marttyyrisuvulle tuntematon ihminen.
Ei toi musta mitään kiristämistä ole. Jokainen kuolee joskus ja omasta omaisuudestaan ja sen antamisen ehdoista saa jokainen päättää testamentilla itse. Lapsi perii rintaperillisenä vanhempansa aina, vähintään lakiosan verran.
Ei perintöosuutta ole ikinä pakko ottaa vastaan. Siitä voi hyvin kieltäytyä ja jättää vaikka valtiolle, onhan noita. Jos ehto on voimassa, pitää päättää, haluaako perinnön niillä ehdoilla vai ei. Tässä tapauksessa huoltajat saa näkyvästi tilille, mitä lapsen puolesta päättivät.
Suomessa lapsen tietoinen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta on ihan arkipäivää, vaikkei kukaan olisi edes kuollut. Esim. avioerossa voidaan määrätietoisesti tuhota tai vesittää toisen vanhemman mahdollisuudet luoda terve kiintymyssuhde omaan lapseensa. Sitten tilalle tarjotaan joku uusperhebarbi tai - ken, tää on ihana, tykkää siitä.
Minua loukkasi aikoinaan hyvin paljon se, miten biologisen isän suku suhtautui minuun ja perheeseeni. Biologinen isä ei koskaan ollut virallisesti huoltajani eikä edes merkittynä isäksi, koska hänellä oli niin vauhdikas alamäki jo syntymäni aikoihin. Hän kuoli vähän sen jälkeen kun täysin 1v. Äidilläni oli kuitenkin varsinkin alussa ihan semihyvät välit näihin ihmisiin ja tapasin heitä silloin tällöin. Perheeseeni kuuluu myös isä, joka adoptoi minut kun olin 4v., sekä pari sisarusta.
Ihan ekoja vuosia en tietenkään muista, mutta minulle isä on aina ollut isä. Biologisen isän sukulaiset oli ihan samanlaisia kuin muut sukulaiset joita nähdään harvemmin ja joihin ei ole sellaista arkipäiväistä kontaktia. Se mikä oli loukkaavaa, niin heidän asenteensa minua ja perhettäni kohtaan. He käyttivät isästäni sanaa "kasvatti-isä" minun ja muiden kuullen. Lisäksi puhuivat sisaruksistani minulle sisarpuolina. Minusta tuo on jälkeenpäinkin ajatellen aika törkeää, että puhutaan noin pienelle lapselle. He siis aina korjasivat kun puhuin isästäni että "se on sun kasvatti-isä, sun oikea isä on kuollut" ja "ne ei ole sun oikeita sisaruksia, ne on sun sisarpuolia".
Muistan joskus kysyneeni äidiltä että mikä on kasvatti-isä tai sisaruspuoli. Ilmeisesti äiti otti sitten näihin biologisen isän sukulaisiin yhteyttä ja yritti selvittää asiaa, että mikä puhe on lapsen kuullen sopivaa ja mikä ei. Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän huomauttelivat asiasta, aina myös jankuttivat miten olen ihan niin biologisen isäni näköinen. Minusta tosin en ole.
No ne välit etääntyi. En pitänyt heihin juurikaan yhteyttä enää teini-iän jälkeen. Enkä voi sanoa, ettei näiden biologisten sukulaisten käytös olisi vaikuttanut asiaan. Nyttemmin tosin osa asianomaisista on jo kuollut. Nykyään yhteydenpito on sitä, että seuraan somessa biologisen isäni veljeä eli setääni ja hänen tytärtään eli serkkuani, ja he seuraavat minua. Tosin en käytä noita nimityksiä juurikaan, vaan he on seuraajia tai hyvänpäiväntuttuja siinä missä moni muukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se lapsi on perheensä lapsi. Lapsen perheeseen kuuluu lapsen äiti sekä lapsen isän. Lapsen biologisen isän sukulaiset taas ei kuulu siihen mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Minua loukkasi aikoinaan hyvin paljon se, miten biologisen isän suku suhtautui minuun ja perheeseeni. Biologinen isä ei koskaan ollut virallisesti huoltajani eikä edes merkittynä isäksi, koska hänellä oli niin vauhdikas alamäki jo syntymäni aikoihin. Hän kuoli vähän sen jälkeen kun täysin 1v. Äidilläni oli kuitenkin varsinkin alussa ihan semihyvät välit näihin ihmisiin ja tapasin heitä silloin tällöin. Perheeseeni kuuluu myös isä, joka adoptoi minut kun olin 4v., sekä pari sisarusta.
Ihan ekoja vuosia en tietenkään muista, mutta minulle isä on aina ollut isä. Biologisen isän sukulaiset oli ihan samanlaisia kuin muut sukulaiset joita nähdään harvemmin ja joihin ei ole sellaista arkipäiväistä kontaktia. Se mikä oli loukkaavaa, niin heidän asenteensa minua ja perhettäni kohtaan. He käyttivät isästäni sanaa "kasvatti-isä" minun ja muiden kuullen. Lisäksi puhuivat sisaruksistani minulle sisarpuolina. Minusta tuo on jälkeenpäinkin ajatellen aika törkeää, että puhutaan noin pienelle lapselle. He siis aina korjasivat kun puhuin isästäni että "se on sun kasvatti-isä, sun oikea isä on kuollut" ja "ne ei ole sun oikeita sisaruksia, ne on sun sisarpuolia".
Muistan joskus kysyneeni äidiltä että mikä on kasvatti-isä tai sisaruspuoli. Ilmeisesti äiti otti sitten näihin biologisen isän sukulaisiin yhteyttä ja yritti selvittää asiaa, että mikä puhe on lapsen kuullen sopivaa ja mikä ei. Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän huomauttelivat asiasta, aina myös jankuttivat miten olen ihan niin biologisen isäni näköinen. Minusta tosin en ole.
No ne välit etääntyi. En pitänyt heihin juurikaan yhteyttä enää teini-iän jälkeen. Enkä voi sanoa, ettei näiden biologisten sukulaisten käytös olisi vaikuttanut asiaan. Nyttemmin tosin osa asianomaisista on jo kuollut. Nykyään yhteydenpito on sitä, että seuraan somessa biologisen isäni veljeä eli setääni ja hänen tytärtään eli serkkuani, ja he seuraavat minua. Tosin en käytä noita nimityksiä juurikaan, vaan he on seuraajia tai hyvänpäiväntuttuja siinä missä moni muukin.
Noin siinä sitten käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ilmoittaa, että olette laatimassa testamentilla perintöosuutta ko. lapselle, mutta testamentin täytäntöönpanoehdoissa on kirjattu lauseke, jonka mukaan lapsen on tulla ollut yhteydessä testamentin laatijaan esim. 2x vuodessa vierailun, lounaan tms. merkeissä x pvm:stä lähtien, saadakseen testamentatun osuuden haltuunsa.
Tällöin vastuu tapaamisten järjestämisestä /mahdollistamisesta jää lapsen huoltajille, kun lapsi on vielä pieni. Jatkossa nuorella tulee olla tieto testamentin ehdosta, jotta hän voi itse päättää, pitääkö yhteyttä teihin.
Biologiselta isältä jäänyt rintaperillisen perintöosuus lienee nykyisten huoltajien hallinnoitavana, kunnes lapsi on 18v. Tämä kannattaa saattaa lapsen tietoon hyvissä ajoin, ettei peritty omaisuus "häviä" johonkin.
Eikö tuo ole aikamoista kiristystä?
En tosiaankaan lähtisi esimerkiksi omaa lastani altistamaan tilanteeseen, missä lapsella olisi joku velvollisuus jonkun luvatun perinnön turvin alkaa tavata lapselle tuntemattomia ties millaisia ihmisiä tietyn verran vuodessa. Pitäköön perintönsä, lapsen etu on tärkein.
Arvovalinta.
Kuten ap:n alkutilannekin.
Ihmiset ovat ihmisiä, ei voi tietää, mikä kenenkin mielestä lopulta on merkityksellistä. Voi olla, että lapsi ei juuri ilahdu, kun kuulee aikuistuessaan, että äiti ja adoptioisä kielsivät tältä tutustumisen verisukulaisiinsa, ehkä jopa perintöön. Perintö ei tietenkään ole aina vain rahaa vaan esim. suvussa kulkenut mökki, käsityötaidon aikaansaannoksia, vanha instrumentti, valokuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, metsää, maata... Ihmisen johonkin kuulumisen tunne, juuret, ovat tulevaisuudessa kasvava arvo.
Ei pidä olla lyhytnäköinen. Raha on ollut vain pienen hetken suomalaisten koneistonpyörittäjä.
Voi myös olla, että lapsi ei aikuistuttuaan juuri ilahdu, kun kuulee biologisen suvun yrittäneen kiristää jollain perinnöllä vanhempiltaan tapaamisia lapsen kanssa.
Lapsella mitä ilmeisimmin on juuret omassa perheessään. Biologiset sukulaiset ei vaikuta kuuluneen lapsen lähipiiriin edes lapsen oletetun biologisen isän eläessä. Lapsi on siis tälle marttyyrisuvulle tuntematon ihminen.
Ei toi musta mitään kiristämistä ole. Jokainen kuolee joskus ja omasta omaisuudestaan ja sen antamisen ehdoista saa jokainen päättää testamentilla itse. Lapsi perii rintaperillisenä vanhempansa aina, vähintään lakiosan verran.
Ei perintöosuutta ole ikinä pakko ottaa vastaan. Siitä voi hyvin kieltäytyä ja jättää vaikka valtiolle, onhan noita. Jos ehto on voimassa, pitää päättää, haluaako perinnön niillä ehdoilla vai ei. Tässä tapauksessa huoltajat saa näkyvästi tilille, mitä lapsen puolesta päättivät.
Suomessa lapsen tietoinen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta on ihan arkipäivää, vaikkei kukaan olisi edes kuollut. Esim. avioerossa voidaan määrätietoisesti tuhota tai vesittää toisen vanhemman mahdollisuudet luoda terve kiintymyssuhde omaan lapseensa. Sitten tilalle tarjotaan joku uusperhebarbi tai - ken, tää on ihana, tykkää siitä.
Et taida ymmärtää adoption ideaa. Adoptiossa juridiset suhteet biologisen vanhemman sukuun lakkaa olemasta ja sen myöstä lakkaa myöskin tavallinen perintöoikeus sinne sukuun. Perintöoikeus siirtyy siihen toiseen vanhempaan, lapsen adoptoineeseen äitiin tai isään. Toki testamenttiperintö on erikseen, mutta ei kaikki halua sitäkään.
Usein adoptioita tehdään tilanteessa, missä ne suhteet sinne biologiseen sukuun on muutenkin jo katkenneet tai hyvin hataria tai olemattomia, syystä tai toisesta. Adoption kriteerinä on, että se tapahtuu lapsen parhaaksi, joten sitä ei ihan noin vaan tosiaankaan saa.
Lapsen vanhemmalla voi myös olla hyvä syy siihen, että lapsi ei ole tekemisissä biologisen suvun kanssa. Tässäkin tapauksessa suhteita sinne biologiseen sukuun ei ollut juurikaan edes lapsen biologisen isän eläessä, joten todennäköisesti siellä on taustalla jotain, mistä ei kerrota, ja mikä on todennäköinen syy siihen ettei edes se biologinen isä ole pitänyt yhteyksiä omaan sukuunsa.
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On hyvä tuntea monenlaisia ihmisiä ja koittaa pitää välit kunnossa. Kun tietää, mistä tulee, ei tule niin helposti yllätetyksi.
Outoa vallankäyttöä äidiltä ja adoptioisältä päättää lapsen puolesta, keneen tämä kiintyy tai tutustuu. Laittaa niin kuin omat tunteensa ja tahtonsa määrääviksi. Mahtaa käydä vielä ovelasti tuossa jutussa, manipulointi pärskähtää usein omille munille loppupeleissä.
Niin näyttää pärskähtäneen, kun ap ja sukunsa on sössineet välinsä jo veljeensä ja nyt ihmettelevät kun veljen biologisen lapsi ei olekaan heidän omaisuuttaan.
Yleensä perheissä äiti ja isä päättävät aika montakin asiaa, ihan jo lapsen asuinpaikasta alkaen. Se taas määrää jo aika paljon, että keneen lapsi tutustuu ja millaisiä ihmisiä lapsen ympärillä on. Vanhemmilla on myös velvollisuus huolehtia, että lapsi saa elää turvallisessa ympäristössä ja että lapsen ympärillä on turvallisia ihmisiä. Jos näin ei ole, niin vanhemmilla on täysi oikeus ja jopa velvollisuus blokata sellaiset epäturvalliset ihmiset lapsen elämästä.
Mitä vallankäyttöä tuossa sinusta on? Kenen sinusta pitäisi päästä määräämään, kenen kanssa lapsi on tekemisissä? Lapsen biologisen isän sukulaistenko?
Vierailija kirjoitti:
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Tämä kuulostaa asiantuntijan puheelta. Kannatan ehdotettua menettelytapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Ihmeitä ei kannata kuitenkaan odotella. Toki se ratkaisee hyvin paljon, millaista näiden biologisten sukulaisten oma käytös on ollut.
Harva 18-vuotiaskaan haluaa yhtäkkiä olla tekemisissä esimerkiksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka on haukkuneet tai vähätelleet tämän perhettä koko tämän lapsuuden ajan eri tavoin.
Itsellä ei olisi käynyt mielessäkään, että olisin enää sitten ottanut mitään yhteyttä esimerkiksi biologisen isäni siskoon, joka oli lapsuudessani hokenut minulle aina niillä harvoillakin tapaamisilla, että sun oikea isä on kuollut ja että kotona sulla on vaan kasvatti-isä/adoptioisä, eikä ne sisaruksetkaan ole oikeita sisaruksia, vaan puolisisaruksia. Voivotteli myös aina sitä, että miten minulla ei ole enää isää. Ei suostunut yhtään ymmärtämään asiaa minun näkökulmastani saati kunnioittamaan mm. käyttämiäni ilmaisuja. Olen siis tuo yksi aiempi kommentoija.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tiedän kyllä että valitettavasti meillä ei ole mitään varsinaisia oikeuksia. Mutta silti tilanne tuntuu surulliselta, miten näin voidaan tehdä?
Haluaisimme vain tutustua uudestaan ja olla tekemisissä lapsen kanssa. Voisimme myös kertoa hänen oikeasta isästään ja siitä minkälainen hän oli.
Eli haluatte sepittää lapselle oman kaunistellun versionne asioista?
Joo ei.
Olen itsekin adoptoitu. Isäni, joka on myös pikkuveljeni isä, adoptoi minut kun olin ala-asteikäinen. Biologinen isäni kuoli kun olin 7-vuotias, mutta minulla ei ollut häneen tai hänen sukuunsa juuri mitään yhteyttä. En siis voi sanoa tunteneeni ketään sieltä. Olen kutsunut isääni aina isäksi niin kauan kuin muistan, biologista isää kutsuin etunimellä.
Biologisen isän kuoleman jälkeen suku vyöryi kerralla meidän perheen niskaan ja oli jopa vaatimassa minua heille, siis asumaan isovanhempien tai tätini perheen luo. Ihan absurdi ajatus, en tiedä mistä oli lähtöisin. Adoption kohdalla sama juttu, kun saivat vihdoin kuulla siitä. Tilanne rauhoittui vuosiksi, mutta kun täysikäistyin, niin yhteydenottoyritykset alkoi taas. Suurin virhe minkä he tekivät oli se, että heitä ei koskaan kiinnostanut miltä minusta tuntuu tai että mitä minä haluan. Heille olin vain poikansa tai veljensä tytär, ihan kuin joku heidän suvulleen kuuluva esine. Ei kiitos.
Surullista lukea näitä vieraannutettujen, aivopestyjen tekstejä, jotka ette itse edes tilannettanne. Nyt voit keskittyä olemaan äitisi suvulle kuuluva "esine", ajatuksineen kaikkineen. Kyllä minua ainakin kiinnostaisi tutustua myös siihen toiseen osaan suvustani ja vaikka tämä nyt yllätyksenä sinulle ehkä tuleekin niin sinä OLET heidän poikansa/veljensä tytär! Totta kai he haluavat kertoa myös siitä toisesta vanhemmastasi, jossa epäilemättä joskus on ollut myös jotain hyvääkin äitisi häneen ihastuessa. Joissain suvuissa tuo suljetaan silmät niin ikävää ei tarvitse nähdä on ihan yleinen käytäntö. Mietin myös toisin päin, entä jos itse nyt kuolisin ja puolisoni uusi onni adoptoisi lapsemme ja katkaisisi välit sukuuni. Lapseni ei koskaan saisi tietää kunnolla minusta tai suvustani. Tämä varmaan olisi omalla kohdallasi ihan ok, painua täysin unohdettuna pois oman lapsesi elämästä ja muistoista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Ihmeitä ei kannata kuitenkaan odotella. Toki se ratkaisee hyvin paljon, millaista näiden biologisten sukulaisten oma käytös on ollut.
Harva 18-vuotiaskaan haluaa yhtäkkiä olla tekemisissä esimerkiksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka on haukkuneet tai vähätelleet tämän perhettä koko tämän lapsuuden ajan eri tavoin.
Itsellä ei olisi käynyt mielessäkään, että olisin enää sitten ottanut mitään yhteyttä esimerkiksi biologisen isäni siskoon, joka oli lapsuudessani hokenut minulle aina niillä harvoillakin tapaamisilla, että sun oikea isä on kuollut ja että kotona sulla on vaan kasvatti-isä/adoptioisä, eikä ne sisaruksetkaan ole oikeita sisaruksia, vaan puolisisaruksia. Voivotteli myös aina sitä, että miten minulla ei ole enää isää. Ei suostunut yhtään ymmärtämään asiaa minun näkökulmastani saati kunnioittamaan mm. käyttämiäni ilmaisuja. Olen siis tuo yksi aiempi kommentoija.
Ihmeitä ei kannata tosiaan odotella jos lapsi on pienestä asti aivopesty unohtamaan ja kieltämään oma biologinen vanhempansa. Sinun isäsi on kuollut ja sinulla on kasvatti-isä jota toki voit kutsua myös isäksi. On hienoa että menetettyäsi isäsi olet saanut uuden isähahmon elämääsi. Sinulla on puolisisaruksia joita toki voit kutsua sisaruksiksi tai puolisisaruksiksi, ei se tilannetta mihinkään muuta. Sitä lähinnä ihmettelen miksi se entinen, menehtynyt biologinen vanhempi ja hänen sukunsa pitää kieltää ja unohtaa kokonaan, etkö pystynyt olemaan osa uutta perhettäsi pitämällä mukanasi myös biologisen isäsi? Surullisen usein tämä näkyy ihan avioerolapsissakin, äidin kotona ei voi puhua isästä, eikä isän kotona äidistä, lapsesta tulee tasapainoilija näiden kahden välillä. Sinulla isän puoli hävitettiin mielestäsi kokonaan ja nykyään pidät tätä ihan normaalina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Ihmeitä ei kannata kuitenkaan odotella. Toki se ratkaisee hyvin paljon, millaista näiden biologisten sukulaisten oma käytös on ollut.
Harva 18-vuotiaskaan haluaa yhtäkkiä olla tekemisissä esimerkiksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka on haukkuneet tai vähätelleet tämän perhettä koko tämän lapsuuden ajan eri tavoin.
Itsellä ei olisi käynyt mielessäkään, että olisin enää sitten ottanut mitään yhteyttä esimerkiksi biologisen isäni siskoon, joka oli lapsuudessani hokenut minulle aina niillä harvoillakin tapaamisilla, että sun oikea isä on kuollut ja että kotona sulla on vaan kasvatti-isä/adoptioisä, eikä ne sisaruksetkaan ole oikeita sisaruksia, vaan puolisisaruksia. Voivotteli myös aina sitä, että miten minulla ei ole enää isää. Ei suostunut yhtään ymmärtämään asiaa minun näkökulmastani saati kunnioittamaan mm. käyttämiäni ilmaisuja. Olen siis tuo yksi aiempi kommentoija.
Ihmeitä ei kannata tosiaan odotella jos lapsi on pienestä asti aivopesty unohtamaan ja kieltämään oma biologinen vanhempansa. Sinun isäsi on kuollut ja sinulla on kasvatti-isä jota toki voit kutsua myös isäksi. On hienoa että menetettyäsi isäsi olet saanut uuden isähahmon elämääsi. Sinulla on puolisisaruksia joita toki voit kutsua sisaruksiksi tai puolisisaruksiksi, ei se tilannetta mihinkään muuta. Sitä lähinnä ihmettelen miksi se entinen, menehtynyt biologinen vanhempi ja hänen sukunsa pitää kieltää ja unohtaa kokonaan, etkö pystynyt olemaan osa uutta perhettäsi pitämällä mukanasi myös biologisen isäsi? Surullisen usein tämä näkyy ihan avioerolapsissakin, äidin kotona ei voi puhua isästä, eikä isän kotona äidistä, lapsesta tulee tasapainoilija näiden kahden välillä. Sinulla isän puoli hävitettiin mielestäsi kokonaan ja nykyään pidät tätä ihan normaalina.
Luetun ymmärtäminen. Lue edes kirjoitus jota kommentoit ja yritä sisäistää lukemasi. Kukaan ei ollut kieltämässä biologisia juuria vaan biologiset sukulaiset tietoisesti vähättelevät, loukkaavat sanavalinnoillaan eivätkä edes pyydettäessä korjaa loukkaavaa puhetapaansa.
Kenenkään ihmisen ei tarvitse sietää loukkaavaa ja vähättelevää puhetta, ei edes biologiselta suvulta.
-ohis
No surullistahan se on, ettei sukuun ole mahdollista pitää yhteyttä, mutta lapsen äidillä voi olla tähän ihan hyvä syykin. Se on hyvä näissä aina huomioida. Normaalit, ystävälliset ja täyspäiset sukulaiset yleensä halutaan edes pienessä roolissa pitää mukana lapsen elämässä.
Mutta mitään pakkoa tai velvollisuutta ei ole välejä ylläpitää. Aloittajan ja muidenkin kuolleen isän sukulaisten kannattaa pohtia millaisia he ovat lapsen äidille olleet. Ovatko tukeneet leskeä, kun hänellä on ollut vaikeaa, vai esittäneet vaatimuksia ja surun keskellä pahentaneet vaan asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tiedän kyllä että valitettavasti meillä ei ole mitään varsinaisia oikeuksia. Mutta silti tilanne tuntuu surulliselta, miten näin voidaan tehdä?
Haluaisimme vain tutustua uudestaan ja olla tekemisissä lapsen kanssa. Voisimme myös kertoa hänen oikeasta isästään ja siitä minkälainen hän oli.
Eli haluatte sepittää lapselle oman kaunistellun versionne asioista?
Joo ei.
Olen itsekin adoptoitu. Isäni, joka on myös pikkuveljeni isä, adoptoi minut kun olin ala-asteikäinen. Biologinen isäni kuoli kun olin 7-vuotias, mutta minulla ei ollut häneen tai hänen sukuunsa juuri mitään yhteyttä. En siis voi sanoa tunteneeni ketään sieltä. Olen kutsunut isääni aina isäksi niin kauan kuin muistan, biologista isää kutsuin etunimellä.
Biologisen isän kuoleman jälkeen suku vyöryi kerralla meidän perheen niskaan ja oli jopa vaatimassa minua heille, siis asumaan isovanhempien tai tätini perheen luo. Ihan absurdi ajatus, en tiedä mistä oli lähtöisin. Adoption kohdalla sama juttu, kun saivat vihdoin kuulla siitä. Tilanne rauhoittui vuosiksi, mutta kun täysikäistyin, niin yhteydenottoyritykset alkoi taas. Suurin virhe minkä he tekivät oli se, että heitä ei koskaan kiinnostanut miltä minusta tuntuu tai että mitä minä haluan. Heille olin vain poikansa tai veljensä tytär, ihan kuin joku heidän suvulleen kuuluva esine. Ei kiitos.
Surullista lukea näitä vieraannutettujen, aivopestyjen tekstejä, jotka ette itse edes tilannettanne. Nyt voit keskittyä olemaan äitisi suvulle kuuluva "esine", ajatuksineen kaikkineen. Kyllä minua ainakin kiinnostaisi tutustua myös siihen toiseen osaan suvustani ja vaikka tämä nyt yllätyksenä sinulle ehkä tuleekin niin sinä OLET heidän poikansa/veljensä tytär! Totta kai he haluavat kertoa myös siitä toisesta vanhemmastasi, jossa epäilemättä joskus on ollut myös jotain hyvääkin äitisi häneen ihastuessa. Joissain suvuissa tuo suljetaan silmät niin ikävää ei tarvitse nähdä on ihan yleinen käytäntö. Mietin myös toisin päin, entä jos itse nyt kuolisin ja puolisoni uusi onni adoptoisi lapsemme ja katkaisisi välit sukuuni. Lapseni ei koskaan saisi tietää kunnolla minusta tai suvustani. Tämä varmaan olisi omalla kohdallasi ihan ok, painua täysin unohdettuna pois oman lapsesi elämästä ja muistoista?
Biologinen isäni ja sukunsa vieroittivat minut elämästään ihan itse ja omalla käytöksellään.
Kuten sanoin yhteyttä ei juuri ollut. Tämä siksi, että biologisella isällä oli ongelmia, joihin ei voinut vaikuttaa muut kuin hän itse. Lastenhoito jäi äidille alusta alkaen, koska tätä biologista isää ei kiinnostanut. Myöhemmin hän esimerkiksi perui sovittuja tapaamisia viime hetkellä tai ihan vaan jätti tulematta niihin. Joskus myös tämä oli liian päihtynyt kyetäkseen olemaan silloin vastuussa lapsesta, että äitini ei tietenkään jättänyt lasta ihmisen kanssa joka hädintuskin kykenee huolehtimaan itsestään. Muistan vielä pettymyksen tunteen noilla kerroilla, vaikka tästä on kauan.
Tämä kaikki kääntyi biologisen isän ja sukulaisten mielissä äidin syyksi, että äidin syytä, että en saanut viettää aikaa biologisen isän kanssa. Vaikka äiti juurikin paikkaili aina ne tilanteet sitten kotona. Mutta biologinen isä arvatenkin tietysti kertoi oman versionsa sukulaisilleen, että eihän hän nyt mitään väärää tehnyt. Biologinen isäni siis kuoli oman käden kautta, mihin liittyi pitkäaikaista päihteidenkäyttöä. Sukunsa kuitenkin kieltää tämän täysin, eikä suostu uskomaan syytä todeksi. He ovat ilmeisesti ihan varmoja, että se oli vahinko tai jonkun muun syy.
Minulle biologinen isä ei koskaan ollut tämän vuoksi sellainen isä kuin oikea isäni on ollut. Siksi en myöskään kutsunut häntä isäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä antaisin neuvoksi että älä ainakaan tee mitään sellaista mikä voitaisiin kokea painostukseksi tai kiristykseksi koska se vie tilanteen umpisolmuun. Sen sijaan yritä tuoda esiin että te biologisen isän sukulaiset haluaisitte myös olla mukana lapsen elämässä ja toimikaa niissä rajoissa mitkä ovat lapsen äidille ja adoptioisällekin hyväksyttäviä. Tarvittaessa voitte muistaa lasta myös testamentissa tai henkivakuutuksen edunsaajalausekkeessa, toki kannattaa muistaa että jos isyyttä ei ole virallisesti tunnustettu niin perintövero menee noissa kaikkein kalleimman perintöveroluokan mukaan.
Ylläoleva menettely on ehkä se kaikkein kestävin ja fiksuin tapa. Jos lapsen äiti ja adoptioisä eivät kuitenkaan halua teidän oleva missään tekemissä lapsen kanssa, sitten ei voi kuin odotella että lapsi täyttää 18 vuotta ja toivoa että hän suostuisi siinä vaiheessa yhteydenpitoon. Mutta tässäkin tapauksessa lasta voi muistaa niin testamentissa kuin henkivakuutuksessakin siitä riippumatta mitä nuo juridiset vanhemmat tykkäävät asiasta.
Ihmeitä ei kannata kuitenkaan odotella. Toki se ratkaisee hyvin paljon, millaista näiden biologisten sukulaisten oma käytös on ollut.
Harva 18-vuotiaskaan haluaa yhtäkkiä olla tekemisissä esimerkiksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka on haukkuneet tai vähätelleet tämän perhettä koko tämän lapsuuden ajan eri tavoin.
Itsellä ei olisi käynyt mielessäkään, että olisin enää sitten ottanut mitään yhteyttä esimerkiksi biologisen isäni siskoon, joka oli lapsuudessani hokenut minulle aina niillä harvoillakin tapaamisilla, että sun oikea isä on kuollut ja että kotona sulla on vaan kasvatti-isä/adoptioisä, eikä ne sisaruksetkaan ole oikeita sisaruksia, vaan puolisisaruksia. Voivotteli myös aina sitä, että miten minulla ei ole enää isää. Ei suostunut yhtään ymmärtämään asiaa minun näkökulmastani saati kunnioittamaan mm. käyttämiäni ilmaisuja. Olen siis tuo yksi aiempi kommentoija.
Ihmeitä ei kannata tosiaan odotella jos lapsi on pienestä asti aivopesty unohtamaan ja kieltämään oma biologinen vanhempansa. Sinun isäsi on kuollut ja sinulla on kasvatti-isä jota toki voit kutsua myös isäksi. On hienoa että menetettyäsi isäsi olet saanut uuden isähahmon elämääsi. Sinulla on puolisisaruksia joita toki voit kutsua sisaruksiksi tai puolisisaruksiksi, ei se tilannetta mihinkään muuta. Sitä lähinnä ihmettelen miksi se entinen, menehtynyt biologinen vanhempi ja hänen sukunsa pitää kieltää ja unohtaa kokonaan, etkö pystynyt olemaan osa uutta perhettäsi pitämällä mukanasi myös biologisen isäsi? Surullisen usein tämä näkyy ihan avioerolapsissakin, äidin kotona ei voi puhua isästä, eikä isän kotona äidistä, lapsesta tulee tasapainoilija näiden kahden välillä. Sinulla isän puoli hävitettiin mielestäsi kokonaan ja nykyään pidät tätä ihan normaalina.
Kuka on kieltänyt biologisen vanhempansa?
Kuulostat ihan samalta kuin nuo biologiset sukulaiset. Vähättelet lapsen perhettä ja maailmaa. Samalla vähättelette sen lapsen elämää, jos ette itse huomaa. Ja sitten vielä ihmettelet, miksi lapsikaan ei halua olla tekemisissä niin käyttäytyvien kanssa?
Miksi näille aikuisille on niin sydämen asia tuputtaa lapselle omia näkemyksiään ja sanojaan? Jos lapsi kutsuu aina elämässään ollutta ihmistä, kaiken lisäksi juridista isäänsä isäkseen, niin ei todellakaan ole kenenkään ulkopuolisen asia alkaa jankuttaa lapselle mistään kasvatti-isästä tai puolisisaruksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ilmoittaa, että olette laatimassa testamentilla perintöosuutta ko. lapselle, mutta testamentin täytäntöönpanoehdoissa on kirjattu lauseke, jonka mukaan lapsen on tulla ollut yhteydessä testamentin laatijaan esim. 2x vuodessa vierailun, lounaan tms. merkeissä x pvm:stä lähtien, saadakseen testamentatun osuuden haltuunsa.
Tällöin vastuu tapaamisten järjestämisestä /mahdollistamisesta jää lapsen huoltajille, kun lapsi on vielä pieni. Jatkossa nuorella tulee olla tieto testamentin ehdosta, jotta hän voi itse päättää, pitääkö yhteyttä teihin.
Biologiselta isältä jäänyt rintaperillisen perintöosuus lienee nykyisten huoltajien hallinnoitavana, kunnes lapsi on 18v. Tämä kannattaa saattaa lapsen tietoon hyvissä ajoin, ettei peritty omaisuus "häviä" johonkin.
Eikö tuo ole aikamoista kiristystä?
En tosiaankaan lähtisi esimerkiksi omaa lastani altistamaan tilanteeseen, missä lapsella olisi joku velvollisuus jonkun luvatun perinnön turvin alkaa tavata lapselle tuntemattomia ties millaisia ihmisiä tietyn verran vuodessa. Pitäköön perintönsä, lapsen etu on tärkein.
turha tulla ruikuttamaan jos lapsi tarvitsee luovuttajaa lähiomaiselta, mitä sitä itseään vaarantamaan vieraan takia
Tosta oli juttu jossakin vähän aikaa sitten. Isäpuoli oli sanonut 18 v. pojalle, että jos meinaa jatkaa kotona asumista nyt täysikäisenä, pitää mennä töihin ja alkaa maksaa vuokraa vanhemmille sekä tehdä osoitetut kotityöt vähintään 1/3 kaikesta.
Poika oli siihen sanonut, että kuule, talo on itseasiassa nyt 18v synttäristä lähtien hänen. Aikoinaan kuollut biologinen isä oli jättänyt talon ja muuta omaisuutta ainoalle lapselleen. Biologinen äiti sai huoltajana hallinnoida omaisuutta ja asua talossa, kunnes lapsi olisi täysikäisen. Avioehdon mukaan äiti ei (eikä äidin uudet puolisot) perinyt vaan se lapsi.
Siinäpä menikin pakka uusiksi. Äiti sai selitellä, miksei ollut kertonut tätä uudelle miehelleen aiemmin, mies oli luullut naivansa komean talon ja tilukset ym. omaisuuden. Elintaso tippui ulos heitettynä aika lailla, tai voihan sitä tietty kysellä, saisiko itse jäädä vuokralle ja tekemään niitä kotitöitä ilmaiseksi...