Mennäkö katsomaan äitiä arkussa? Oletko käynyt katsomassa nimenomaan arkussa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli ortodoksi, joten arkku oli auki hänen hautajaisissaan. Ei jäänyt traumoja.

Niinkö aina tehdään ,ortodoksit?

Ei välttämättä aina, mun läheinen kuoli luonnossa eikä löydetty heti eli oli raakasti  sanottuna vähän linnut ym päässeet repimään hänen kasvojaan ja ruumistaan. Meille sanottiin ettei kannata katsoa vaan muistaa millainen hän oli ollut elävänä.

Minusta se oli hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me kuollaan, se tulisi ymmärtää, niin ei olisi niin traumaattista tuo kuoleman kohtaaminen.

Ei siihen "kuoleman kohtaamiseen" välttämättä kuulu ruumiin näkeminen.

Minulta on kuollut kolme lähiomaista enkä ole ketään heistä nähnyt kuolleena. Silti on ollut henkisesti pakko käsitellä heidän kuolemansa (kaikki eri tavoin).

Paljon riippuu siitä minkälainen suhde vainajiin on ollut.

Isän kuoleman käsittely vei parikymmentäkin vuotta, ehkä siksi kun oli ensimmäinen menetys. Sukusuhteet aivan karseat, eivät helpottaneet sitä suremista.

Muiden kuolemista on päässyt vähemmillä vuosilla, enkä enää näe painajaisia vaikka toinen heistä kuoli hyvin traumaattisesti, olisi voinut elää hyvin vaikka 15-20 vuotta vielä.

Katsoin hautajaispäivänä äitiä arkussa. Kirjoitin äidille kirjeen ja laitoin rahaa nahkakukkaroon jonka laitoin arkkuun. Äiti lepäsi arkussa ja hyvä mieli kun sain laitettua ne sinne.

Tuoreeltaan kyllä pitäis uskaltaa katsoa vainajaa. Eri asia sitten, jos vainaja on odottanut hautaamista viikon, viikkoja tms. Isäni kuoli pakkastalvena ja oli kuulema muuttunut paljon kun osa katsoi vielä ennen hautaamista. Itse valvoin isäni vierellä kädestä pitäen viimeiset henkäykset. Siitä jäi hyvä muisto, mutta en halunnut enää nähdä ennen hautaan laittamista. Sinänsä kuolemassa ei pelättävää, kun se tapahtuu rauhallisesti. Kipuja ja kärsimystä pelkään.