Mennäkö katsomaan äitiä arkussa? Oletko käynyt katsomassa nimenomaan arkussa?

Kuuntele itseäsi ja tee sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Itse en nähnyt isääni arkussa, mutta kuolleena sairaalan sängyssä ja se oli aika traumaattinen kokemus. Tai siinä näki, että se ei ollut enää isä, vaan vain ihmisen tyhjä kuori.

Ei ole oikeaa ja väärää vaihtoehtoa, vaan teet niin kuin tuntuu sinulle oikealta. Otan osaa ja voimia hautajaisjärjestelyihin!

Anopin kuollessa saattohoitopaikan hoitajat olivat melkein maanisia siitä kuinka kaikkien aikuisten ja lasten pitää nähdä omainen kuolleena. Kuolleen katseleminen oli elämäni ikävimpiä kokemuksia, ahdisti ja näin pitkään painajaisia. Olisin pärjännyt hyvin ilmankin, samoin lapseni. Älä mene katsomaan jos se ei tunnu hyvältä, ymmärrät äitisi kuoleman muutenkin ja haluat ehkä jonkin muunlaisen muiston kuin kuolleen ruumiin.

Minutkin ylipuhuttiin olemaan menemättä katsomaan. Kuulemma traumaattista. Ei ole. Nyt olen työssä jossa näen kuolleita eikä se traumatisoi.

Se etten mennyt katsomaan läheistäni arkussa oli traumaattista. En moneen vuoteen pystynyt ymmärtämään että hän on kuollut. Juurihan hän oli tässä, ei voi olla totta. Monta vuotta hänen numeronsa oli puhelimessani kuolemansa jälkeen ja mietin välillä että varmasti hän vastaa jos soitan. Miksi ei vastaisi. Ei hän voi olla kuollut.

Suosittelen ehdottomasti nenemään katsomaan. Se mahdollisuus annetaan vain kerran.

Ei. Ei ole pakko. Joku sukulainen voi käydä tunnistamassa jos tarvitsee tai sukulaiset, jotka kestävät. Ei ole hyviä kokemuksia kun lapsena vietiin katsomaan ja se ei jatkossakaan tunnu hyvältä ajatukselta.

Minä varmaan kävisin. Helpompi haudata, kun näkee konkreettisesti, että elämä on loppunut ihmisestä.

Olen käynyt katsomassa läheisiäni arkussa ennen siunaustilaisuutta. Ei tullut traumoja, päinvastoin.

Miten ihmiset on nykyään niin kliinisiä, ettei edes kuolemaa voida kohdata? Elättekö jossain pumpulissa, jossa kuolemaa ei ole?

en haluaisi ,enkä menisi.miksi pitäisi.ei sovi minulle ,ymmärrän muutenkin.

Sinä teet just niin kuin itse haluat. Minua myös on pyydetty katsomaan kuollutta sukulaista, en halunnut enkä ole katunut päätöstä. Minulle oli tärkeintä muistaa hänet elävänä.

Kannattaa myös sopia läheisten kanssa etukäteen, onko ok ottaa kuolleesta kuvia. Niitä kun sitten saattaa tulla vastaan sellaisille, jotka eivät niitä haluaisi nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt katsomassa läheisiäni arkussa ennen siunaustilaisuutta. Ei tullut traumoja, päinvastoin. Otan osaa.

Näin ukin avonaisessa arkussa jo 8-vuotiaana. Ihan vain nukkuvalta näytti.

En ole sen koommin katsonut kun näin ukkini arkussa olleessani lapsi. Haluan säilyttää elävän muiston ja kyllä sen on tajunnut näkemättäkin että hlö on poissa. En katsonut isääkään enkä kadu. Minusta tässä ei ole ainoaa oikeaa tapaa.

Olin laitttamassa äitiä arkkuun.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset on nykyään niin kliinisiä, ettei edes kuolemaa voida kohdata? Elättekö jossain pumpulissa, jossa kuolemaa ei ole?

Onpa tyhmä kommentti ja ikävä. Kuolema on trauma joillekin tai ahdistus, kun se on läheinen ja ajatellaan että onko läheistä sattunut ennen kuolemaa. Kuolema on ihmisille olemassa ja sitä ajatellaan muualla. Kyseessä on ruumis, siihen ei liity hyviä asioita kaikille ja seuraavaksi se on muualla. Se ihminen ei ole enää siellä. Jos haluat katsoa sinisiä ruumiita iloisesti, teepä se itseksesi ja jätä muut rauhaan asiasta.

En ole käynyt katsomassa, ei kaduta. Ei se ruumis merkitse enää mitään, ja olen kyllä ymmärtänyt ihmisten kuoleman ilman ruumiin näkemistäkin.

Enemmän mua ahdistaa ajatus, että rakas ihminen MÄTÄNEE arkussa maan alla. En voi lakata miettimästä, minkä näköinen hän on juuri nyt siellä arkussa. Menikö juuri nyt mato hänen kasvoillaan.. Kuolema on ihan hirveetä.

Tapasin puoli tuntia aiemmin menehtyneen äitini sairaalassa, koska kiirehdin paikalle 200 kilometrin päästä hoitajien kerrottua, että äiti on kuolemassa. Kävin monta kuukautta katsomassa aivosyöpään kuollutta äitiäni kerran viikossa, vaikka olin oman syöpäni vuoksi todella heikossa kunnossa.

Pyysin, että hoitajat sulkevat hänen suunsa sitomalla liinan pään ympäri ja olin äitini seurassa huoneessa, jossa vainajia pidettiin. Silitin äidin kättä ja kiitin häntä.

Tilanne oli surullinen, koska äiti kuoli. Olin helpottunut, että hän pääsi kivuista.

En nähnyt äitiä arkussa. 

Ukkiani kävin katsomassa sairaalassa ja silitin hänen kylmää kättään. Hän näytti levolliselta ja rauhalliselta, kuten äitikin.

Isäni kuoli yllättäen, vaikka oli sairaalassa. Samassa kaupungissa asuvat sukulaiset menivät paikalle, lähtiessä oli vielä elvytys käynnissä. Siskolle jäi huono olo siitä, kun se tuli niin yllättäen ja oli juuri nähnyt hänet ihan hyvissä voimissa samassa sängyssä vähän aikaisemmin.

Sovittiin sitten, että kun hautaustoimisto oli laittanut isän arkkuun, käyn ensin katsomassa, miltä hän näyttää ja pyydän sitten siskon sisään, jos ei tunnu pahalta. No näin heti, että isä oli puettu ja kammattu ja ehkä meikattukin kauniisti, kappelissa paloivat kynttilät ja tunnelma oli rauhallinen. Siskollekin jäi paljon parempi mieli kuin siitä viimeisestä sairaalasängyn vieressä käynnistä.

Jokainen tietenkin päättää nämä itse.

piti mennä 70v kuollutta isääni katsomaan, mutta stressi vei voiton ja aloin migreenissä oksentamaan  puhdasta verta, ja lähdin ensiapuun jossa vietin koko sen ajan jonka tilaisuus kesti..tämä surettaa moinua ikuisesti. Ja  kappeli oli kaikenlisäksi vielä ensiavun alakerrassa..

Äitini oli ortodoksi, joten arkku oli auki hänen hautajaisissaan. Ei jäänyt traumoja.