Mennäkö katsomaan äitiä arkussa? Oletko käynyt katsomassa nimenomaan arkussa?

Katsoin arkussa olevaa veljeäni ja näen hänet vieläkin, ei olisi pitänyt mennä katsomaan. Myöhemmin en halunnut mennä katsomaan äitiäni, koska halusin muistaa hänet elävänä.

Vierailija kirjoitti:

Minutkin ylipuhuttiin olemaan menemättä katsomaan. Kuulemma traumaattista. Ei ole. Nyt olen työssä jossa näen kuolleita eikä se traumatisoi.

Se etten mennyt katsomaan läheistäni arkussa oli traumaattista. En moneen vuoteen pystynyt ymmärtämään että hän on kuollut. Juurihan hän oli tässä, ei voi olla totta. Monta vuotta hänen numeronsa oli puhelimessani kuolemansa jälkeen ja mietin välillä että varmasti hän vastaa jos soitan. Miksi ei vastaisi. Ei hän voi olla kuollut.

Suosittelen ehdottomasti nenemään katsomaan. Se mahdollisuus annetaan vain kerran.

Tuollainen sekoilu johtuu muista mielenongelmista kuin siitä, ettei näe kalmoa arkussa.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän mua ahdistaa ajatus, että rakas ihminen MÄTÄNEE arkussa maan alla. En voi lakata miettimästä, minkä näköinen hän on juuri nyt siellä arkussa. Menikö juuri nyt mato hänen kasvoillaan.. Kuolema on ihan hirveetä.

Entä jos on tuhkauurna. Auttaisiko se, vaikkei sekään ole mukava asia kaikille.

Kävin katsomassa ja minulle se oli hyvä kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli ortodoksi, joten arkku oli auki hänen hautajaisissaan. Ei jäänyt traumoja.

Niinkö aina tehdään ,ortodoksit?

Voi olla että jos menetys osuisi traumaattisesti tosi lähelle kuten lapsi tai puoliso, tarvitsisi nähdä konkreettisesti. Isovanhempia en ole katsonut.

Kävin katsomassa sekä äitiä että isää sairaalassa heidän kuoltuaan ja kun he olivat arkussa. Koin ne tärkeinä hetkinä jättää jäähyväiset. En kokenut ahdistavana, vain murheellisena. Sen sijaan, jos en olisi käynyt, se olisi voinut jäädä vaivaamaan.

Kannattaa käydä katsomassa. Se helpottaa surua myöhemmin. Kuolema on stigmatisoitu Suomessa aivan turhaan. On ihan hyvä nähdä kuollut ihminen, läheinenkin. Kaikki mikä ei tapa sinua vahvistaa sinua.

Meille sanottiin, että ehkä ei sitä arkkua kannata avata, kun on ehtinyt olla säilössä jo niin pitkään. Ortodoksiset hautajaiset olivat vainajan uskonnon mukaisesti.

Kävimme katsomassa isääni arkussa. Jäin ovensuuhun ja katsoin kaukaa, en voinut mennä lähemmäksi. Muu perhe meni arkun viereen. Näin, että arkussa oli vain isäni kuori. Tavallaan se oli helpotus, tiesi, ettei hän enää ole tässä maailmassa. Mutta en halunnut mennä lähemmäksi. Kaukaakin näin, ettei hän edes näyttänyt itseltään, kasvot olivat tietysti täysin ilmeettömät.

ketä yrität häiritä aloituksellasi?

En mennyt läheistäni katsomaan, en arkussa enkä sairaalassa. Kävin lähes päivittäin sairaalassa hänen ollessa saattohoidossa, ja puhelimessa juttelimme useasti. Olin nähnyt hänet edellispäivänä ja jutellut muutamaa tuntia ennen kuolemaansa. Halusin muistaa hänet sellaisena kuin hän eläessään oli, nauravaisena ja positiivisena. En ole katunut valintaani.

Kaverini lapsen kuollessa onnettomuudessa siten, ettei vainajaa voitu näyttää, oli traumaattista kaverilleni. Hän kysyi, saisiko nähdä edes käsivartta tai jonkin ehjän osan, mutta ei. Tavallaan ymmärrän hänen toiveensa. Hän jopa mietti, että mitä jos arkussa ei olekaan hänen lapsensa ja kaikki on suurta erehdystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset on nykyään niin kliinisiä, ettei edes kuolemaa voida kohdata? Elättekö jossain pumpulissa, jossa kuolemaa ei ole?

Onpa tyhmä kommentti ja ikävä. Kuolema on trauma joillekin tai ahdistus, kun se on läheinen ja ajatellaan että onko läheistä sattunut ennen kuolemaa. Kuolema on ihmisille olemassa ja sitä ajatellaan muualla. Kyseessä on ruumis, siihen ei liity hyviä asioita kaikille ja seuraavaksi se on muualla. Se ihminen ei ole enää siellä. Jos haluat katsoa sinisiä ruumiita iloisesti, teepä se itseksesi ja jätä muut rauhaan asiasta.

No aika erikoista,monessa maassa esim.Virossa pidetään arkku auki koko siunaustilaisuuden ajan enkä kyllä ole huomannut että kukaan siitä traumatisoitusi.

Kävin katsomassa äitiäni sairaalan kappelissa arkussa ollessaan. Ja se oli hyvä kokemus, vaikka jännitti kovasti miten reagoin. Hautajaisissa pystyin olemaan levollinen, koska hyvästelin äitini jo aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

En mennyt läheistäni katsomaan, en arkussa enkä sairaalassa. Kävin lähes päivittäin sairaalassa hänen ollessa saattohoidossa, ja puhelimessa juttelimme useasti. Olin nähnyt hänet edellispäivänä ja jutellut muutamaa tuntia ennen kuolemaansa. Halusin muistaa hänet sellaisena kuin hän eläessään oli, nauravaisena ja positiivisena. En ole katunut valintaani.

Tässä tarkoitin siis, etten kuoltuansa käynyt katsomassa edes sairaalassa..

En ollut arkussa, olin puku päällä

Olen nähnyt useita läheisiä arkkuun puettuna. Myös äitini. Moni sanoo, että haluavat säilyttää elävän muiston. Äitini elämä oli jokseenkin kammottava mm. hirveän avioliiton takia. Hän päätti jäädä avioliittoon, koska kulissit piti pitää pystyssä. Kun näin äitini arkussa, hän näytti levolliselta - painajainen päättyi ja hän pääsi rauhaan. Minulle se muisto on tärkeämpi kuin se elävä muisto.

Oma tahtoni on ettei mua tulla tuijottelemaan kun olen kuollut. Eipähän ole kiinnostanut nyt elon aikanakaan, tarvi sitten myöhemminkään tulla möllistelemään.

Kaikki me kuollaan, se tulisi ymmärtää, niin ei olisi niin traumaattista tuo kuoleman kohtaaminen.