Onko oikeastaan jopa hyvä asia ymmärtää nuorena kuinka elämä on loppujen lopuksi menettämistä eikä mikään ole ikuista?

Olen monia kuukausia kamppaillut sellaisten asioiden kanssa kuinka elämässä ei kannata rakentaa mitään oikeastaan minkään varaan. Ennen riitti se, että tiesin mitä teen seuraavana viikonloppuna, ja se piristi kun olin joskus meikannut nätisti.
Nykyään tuntuu, että aikaa ei ole olemassa, vaan tämäkin hetki on silmänräpäyksessä ohi. Kuinka ennen ajattelin, että nätti ulkokuori on tärkein ominaisuus itsessäni, ja kuinka laskin paljon sen varaan. Mutta se vähäinenkin kauneus katoaa, se lakastuu kuin kukka. Toki kannattaa pitää itsestään huolta, ja vanhanakin voi olla viehättävä. Oikeastaan toivon, että olisin vaikka sitten keski-ikäisenä tyytyväinen itseeni ja olisin saanut sisäisen rauhan. Tuntuu hullulta ajatella, että se oma viehättävyys olisi pysyvämpi ominaisuus kuten viisaus tai kiltteys. Näin ajattelin, ja laskin paljon sen varaan, että olin omasta mielestäni viehättävä.
Kaikki itseriittoisuus on tiessään ja maailman valloitus -asenne kadonnut. En osaa sanoa onko sekään hyvä asia. Miksi on niin vaikea olla tässä hetkessä se suloinen parikymppinen ja murehtia vasta vanhempana kuinka se nuoruuden suloisuus on kadonnut kuin tuhka tuuleen? Miksi murehtia liian kauas? Miksi on vaikeaa olla viisas ihminen? Voiko olla viisasta vaihtaa asennetta ja olla vaikka vihaisempi kaikelle tälle, ja sen kautta kasvaa joskus henkisesti tarpeeksi vahvaksi? Miksi minun pitäisi mielyttää ketään oikeastaan? Ehkä se on helpompaa olla samanlainen kuin muut eikä pelätä. Mutta se ei ole vahvaa, se on maailman pakenemista.