Miksi 40-50 vuotiaat vihaavat vanhempiaan?

Katkeruus on naisten loppumaton voimavara. Siksi.

Vihasinin varmasti. Nykyään halveksun toista, nyt jo onneksi edesmennyttä vanhempaani.

Hän huoritteli minua, tukisti, haukkui, kertoi että olen niin hirveä ettei kukaan tule pitämään minusta. Sanoi useamman kerran ettei minusta ole mihinkään. Hän nöyryytti sekä selvinpäin että humalassa.

Kaiken huippuna hän oli minun ADOPTIOvanhempani.

En tule eläessäni antamaan hänelle anteeksi. Enkä hänen lähisuvulleen, joka katsoi vierestä ja naureskeli - minulle.

Nainen, ihan kohta 40-vuotias

Täällä muutama katkera seitsemänkymppinen käy alapeukuttamassa kaikki järkevät vastaukset. Katsokaa peiliin, sieltä se syyllinen yksinäisyyteenne löytyy.

Ei lapsi hylkää vanhempiaan ilman syytä. Te olette tehneet todella paljon pahaa, ennen kuin lapsi hylkää. Tehkää parannus pahoista teoistanne, katukaa ja pyytäkää anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksianto on suomalaiselle vanhallepiialle aivan mahdoton asia. Kuten kommenteissakin nähdään.

Miksi antaa anteeksi asia joka jatkuu kuolemaan saakka?

Ai, böömeri on kielletty sana nykyään palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Naiset vihaa lähes poikkeuksetta äitiään. Sitten ravaavat terapiassa ja siellä huuhaapetteri iskostaa niiden päähän että ÄiTisI oN vArMaAn NaRsiStI.

Tämän kirjoittanut henkilö ei vain tunne ainuttakaan naista, mutta keksii kyllä mielellään naisille ominaisuuksia.

Noh, voin kertoa että omassa lapsuudenperheessäni oli alkoholismia, sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, minut jätettiin yksin päiväkausiksi alaikäisenä..rajaton käytös ulottui niin puolisooni kuin omaan perheeseeni ja jatkuu yhä edelleen. Vähättelyä ja tunteiden mitätöintiä vielä aikuisenakin. Onko vielä kysyttävää miksi en pidä vanhempaani yhteyttä? Turha myöskään niputtaa kaikkia 70-80-vuotiaita samaan nippuun, joukossa on todella häiriintynyttä porukkaa ja se totuus ei vaikenemalla parane. Totta helkkarissa olen pärjännyt vanhemmistani huolimatta, mutta onnellisuus on täysin vieras käsite.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksianto on suomalaiselle vanhallepiialle aivan mahdoton asia. Kuten kommenteissakin nähdään.

Ei anteeksiantoa ilman katumusta ja muutosta. Sitä ei käppänöistä irtoa koskaan.

Kyllä kaapit pursuaa psyykenlääkkeitä tämän keskustelun naisilla.

Rakastan äitiäni mutta vihaan isääni, joka koko heidän parisuhteensa ajan petti äitiäni. Lapsuudessani ei ollut helppoa erota, sosiaaliset paineet oli ihan erilaiset kuin nykyään, joten äiti pysyi suhteessa turhan pitkään, vaikka isällä naikkoset vaihtuivat. Onneksi vihdoin minun jo aikuistuttua pääsi eroon isästäni ja saa elää onnellisena. Isään en viitsi pitää yhteyttä, touhua oli ikävä seurata lapsena.

Kysymys pitäisi olla oikeastaan, miksi nyt 40-50-vuotiaiden omat vanhemmat vihasivat heitä lapsina ja vihaavat yhä. Kun me 40-50-v olemme kasvaneet välinpitämättömien, väkivaltaisten, tunnekylmien minä minä minä vanhempien kanssa, joille lapset olivat rasite ja haitta, olivat tiellä jne. , niin miten me nyt rakastaisimme vanhempiamme, kun emme ole saaneet mitään mallia siihen. Niin, nyt meidän sitten pitäisi auttaa vanhempiamme kun he ovat vanhoja ja sairaita, niinkö? No autoitteko te lapsianne lastenlasten kanssa? Niin makaa kuin petaa.

En vihaa. Mutta olisi voinut olla antamatta traumoja ja mielenterveysongelmia jo lapsena joiden kanssa selviämiseen ja hoitamiseen on mennyt kaikki energia. Puhumattakaan kotikasvatuksestani jossa aivopestiin uskomaan asioita elämästä jotka sitten osottautuikin vanhemmiten paikkansa pitämättömiksi.

Vierailija kirjoitti:

Minua kyllästyttää tavattomasti kuulla tai lukea, kun aikuinen julkkis tai yksinen ihminen valittaa lapsuudestaan. Naiset valittavat yleensä äideistään, kun 'äiti sanoi sitä tai tätä', vaikka ilmiselvästi äiti on vain yrittänyt kasvattaa senhetkisen parhaan tietonsa mukaan.

Kukaan lapsi tai vanhempi ei ole täydellinen, se pitäisi jo aikuisena viimeistään ymmärtää.

Vanhemmilleen voi antaa virheet anteeksi, kun ensin on käsitellyt asiat mielessään.

On hirveän lapsellista syyttää keski-ikäisenä omia ikääntyneitä vanhempiaan omista virheistään. 

Aikuinen on itse vastuussa elämästään - siitä lähtien kun täyttää 18 vuotta. Toki nuorena (20 - 25 v.) vielä kotikasvatus vaikuttaa, mutta noin 30 vuotiaana ihmisen tulisi olla jo omilla jaloillaan ja henkinen napanuora katkaistuna.

Ällöttää, että yli 50 vuotiaatkin vielä syyttelee vanhempiaan tai säälii itseään vanhempiensa takia. 

Get over it, katkaise jo henkinen napanuora ja ole aikuinen.

Eipä ne ole omia virheitä, jos on ollut pahoinpitelevät insestiset vanhemmat. Ei ole mitenkään poikkeavaa, että tällainen käytös lapsia kohtaan on aiheuttanut heille niin pahat traumat, että ne ohjaavat aikuisten lasten elämää vielä aikuisena terapioista huolimatta. Kaikkea ei pidä antaa anteeksi ja täten mitätöidä omia kokemuksiaan. Pahasti traumatisoituneen anteeksianto ei palvele kuin pahuutta tehneitä, ei häntä itseään.

Vierailija kirjoitti:

Ei, kyllä se on toisin päin: monet 40-50-vuotiaiden vanhemmat ovat joko vihanneet ja kohdelleet huonosti lapsiaan tai ainakin olleet heitä kohtaan välinpitämättömiä ja täysin kykenemättömiä rakastamaan. Se jättää lapseen syvät haavat. Lapsi on kyllä rakastanut vanhempiaan, usein yksipuolisesti ja epätoivoisesti, mutta jatkuvan kaltoinkohtelun vuoksi hän on aikuisena ottanut etäisyyttä kiusaajavanhempiin suojellakseen itseään. Osa on varmasti myös katkeroitunut ja joillain harvoilla kauheat kokemukset ovat kääntyneet vihaksi.

Pahinta on, etteivät nuo vanhemmat myönnä virheitään. He eivät pyydä anteeksi eivätkä halua muuttua. Jos he olisivat nöyrempiä, olisi mahdollista parantaa vanhat haavat. Mutta he eivät halua sitä tehdä.

Tunnekylmä sodanjälkeinen sukupolvi ei varmaan ole parempaan vanhemmuuteen pystynyt. Ymmärrän heitä ja säälin heitä, mutta en ala pilaamaan omaa elämääni heidän takiaan yhtään enempää. Niinpä en ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Minulla on oikeus valita, kenen kanssa elämääni elän, ja en valitse lähelleni ilkeitä, kylmiä, itsekkäitä kiusaajia, en vaikka he olisivat sukua.

Tämä. Minua on lapsena pahoinpidelty toistuvasti ja olin insesti uhri molempien vanhempieni taholta. Muistan mm., kun kylässä ollessamme minua pelotti vieraat ihmiset ja olisin halunnut äitini syliin, niin hän potkaisi minua takapuoleen niin että kaaduin ja kaikki aikuiset nauroivat ja kun kerran kylässä nojasin päätäni äitini jalkaan hänen istuessaan, niin hän tempaisi pääni ja työnsi hameensa alle. Taas kaikki aikuiset nauroivat minulle. Vuosikausia jatkunut pahuus minua kohtaan aiheutti sen, että olin hiljainen, alistuva lapsi, jota koulussa kiusattiin. Lintsasin koulusta, kun en kerta kaikkiaan uskaltanut mennä sinne. Äitini raivosi ja haukkui miten tuotan heille häpeää. Olin niin epätoivoinen, että pyysin: Rakasta minua. Johon hän vastasi, että sinä itse teet sen mahdottomaksi kun tuotat niin paljon häpeää meille. Nyt aikuisena en pysty rakastamaan ketään paitsi lapsiani, joille yritän olla oikea vanhempi. Teen asiat päinvastoin kuin omat vanhempani aikoinaan.

Voi myös vihata omia vanhempiaan, mutta ei vanhempia ikäluokkia. Joillakin viha kohdistuu niihin molempiin. Aloituksessa viitataan varmasti suuret ikäluokat -keskusteluihin. Kannattaa muistaa, että suuria ikäluokkia on kutsuttu ensimmäiseksi teinikapinasukupolveksi, mitä kaikkea se sitten tarkoittaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei, kyllä se on toisin päin: monet 40-50-vuotiaiden vanhemmat ovat joko vihanneet ja kohdelleet huonosti lapsiaan tai ainakin olleet heitä kohtaan välinpitämättömiä ja täysin kykenemättömiä rakastamaan. Se jättää lapseen syvät haavat. Lapsi on kyllä rakastanut vanhempiaan, usein yksipuolisesti ja epätoivoisesti, mutta jatkuvan kaltoinkohtelun vuoksi hän on aikuisena ottanut etäisyyttä kiusaajavanhempiin suojellakseen itseään. Osa on varmasti myös katkeroitunut ja joillain harvoilla kauheat kokemukset ovat kääntyneet vihaksi.

Pahinta on, etteivät nuo vanhemmat myönnä virheitään. He eivät pyydä anteeksi eivätkä halua muuttua. Jos he olisivat nöyrempiä, olisi mahdollista parantaa vanhat haavat. Mutta he eivät halua sitä tehdä.

Tunnekylmä sodanjälkeinen sukupolvi ei varmaan ole parempaan vanhemmuuteen pystynyt. Ymmärrän heitä ja säälin heitä, mutta en ala pilaamaan omaa elämääni heidän takiaan yhtään enempää. Niinpä en ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Minulla on oikeus valita, kenen kanssa elämääni elän, ja en valitse lähelleni ilkeitä, kylmiä, itsekkäitä kiusaajia, en vaikka he olisivat sukua.

Minä en ymmärrä enkä sääli. Tuo sukupolvi juu kovasti puhuu siitä sodasta varsinkin kun ottaa huomioon että on syntynyt sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä muutama katkera seitsemänkymppinen käy alapeukuttamassa kaikki järkevät vastaukset. Katsokaa peiliin, sieltä se syyllinen yksinäisyyteenne löytyy.

Ei lapsi hylkää vanhempiaan ilman syytä. Te olette tehneet todella paljon pahaa, ennen kuin lapsi hylkää. Tehkää parannus pahoista teoistanne, katukaa ja pyytäkää anteeksi.

Juu. On ilmeisesti boomereiden iltapäiväkahvihetki.

En vihaa, ei ole lapsia. Jonkun pahoja tekoja voi vihata vähän tai irrottaa suureksi osaksi. Mutta jos joku on tehnyt ikäviä asioita kohtaani kun olin nuorempi ja aikuinen, ei voi luottaa vanhempaan kaikissa asioissa ja pitää olla sopiva etäisyys. Kunpa kaikilla olisi muu turva kuin pelkästään oma vanhempi. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä muutama katkera seitsemänkymppinen käy alapeukuttamassa kaikki järkevät vastaukset. Katsokaa peiliin, sieltä se syyllinen yksinäisyyteenne löytyy.

Ei lapsi hylkää vanhempiaan ilman syytä. Te olette tehneet todella paljon pahaa, ennen kuin lapsi hylkää. Tehkää parannus pahoista teoistanne, katukaa ja pyytäkää anteeksi.

Ei kyllä ne on yhdeksänkymppiset jotka joukolla alapeukuttaa 🤣

Vierailija kirjoitti:

Anteeksianto on suomalaiselle vanhallepiialle aivan mahdoton asia. Kuten kommenteissakin nähdään.

Eikö anteeksiantoon kuulu, että ensin pyydetään anteeksi? Jutellaan ja selvitetään asiat, jotka lasta vaivaavat? Lapsi voi kertoa jotain ja aikuinen selittää, mistä sekin johtui? Voisiko tehdä noin? Minä yritin kysyä asioista äidiltäni, mutta äiti sanoi vain "minä en muistele negativiisia asioita vaan keskityn positiiviseen". Siinä kaikki. Tiedän kyllä tismalleen, miten en toimi omien lasteni kanssa.