Kypsällä iällä uskoon tulleet, oletteko onnistuneet sopeutumaan seurakuntalaisten joukkoon?

Olen itse keski-iässä, ja alkanut osallistua jonkin verran seurakunnan toimintaan. Varsinaisesta uskoontulosta ei kohdallani ole ainakaan vielä kyse. Mutta käyn messuissa, raamattupiirissä, erilaisilla luennoilla joilla on keskustelua jne. 

Ongelmaksi on noussut se, että tunnen olevani hyeena lammaslauman keskellä. Varsinkin kaikki nuoresta saakka uskossa olleet, siis myös kaikki seurakuntamme papit -no, en tiedä miten päin olisin, kun ne tuntuvat niin todellisuudelle vierailta. Mikä on sinänsä outoa, kun papit sentään kohtaavat suruakin koko ajan. 

Tuntuu, että pitäisi olla niin hirmuisen hillitty, puhua tasaisella äänellä, nauraa vain tietyllä tavalla, ainakaan ei saa olla ironinen tai sarkastinen. Flirttailla nyt ei ainakaan sovi, edes täysin viattomasti jne. 

Muistan että riparin jälkeen minulla oli samanlainen etsintävaihe, ja silloinkin se kosahti samaan asiaan. En päässyt joukkoon mukaan, koska tuntui siltä että kaikki muut esittävät ohueksi hiutuneita vanhoja villasukkia ja minä olen partaterä siinä joukossa. 

En tajua tuota villasukan esittämistä, kaikki profeetat ja apostolit oli aika särmiä tyyppejä, Jeesuksesta puhumattakaan. 

Ja ei, en ole mikään räväkkä violettitukka, vaan scifinörtti. Mutta olen tottunut siihen että keskusteluissa haastetaan toista, että kumpikin voi oppia, eikä vaan hymistellä ja silitetä myötäkarvaan ja olla kaikesta samaa mieltä. 

Tuntuu ettei noissa tilaisuuksissa ole sopivaa edes kiskotella tai istua vähän leveämmin, vaan pitää kyyhöttää ja olla pieni ja huomaamaton.