Onko kukaan muu koko ajan hirveän hermostunut ja pinna kireällä?

Tuntuu että lasten leikin äänetkin viiiiltävät korviani ja ärjymisen tarve on miltein hallitsematon. Ajattelin vakavasti ostaa korvatulpat.

Olen muuten ostanut itselleni kotiin kuulosuojaimet, jotta en ärsyyntyisi niin helposti äänistä. :-/

täydellisissä naisissa?



..minä olen enemmänkin niin kuin se Lynette: töihinpaluu muutti minut paljon helpommaksi perheelle.

Lisäks koko ajan tarve selittää mitä olen tänään tehny, mihin mun aika on menny, miks on silti sotkuista... Mies ihmettelee että mitä sä oikein selität, ei hän oo mitään pyytäny. Mutta yhtään ei voi relata ja silti ei saa mitään aikaan.

Hermot kiristyy heti jos se sanoo jotain vähänkin epäfiksua.

Myös koti ahdistaa. Tuntuu, että joka paikka on likainen ja sotkussa, vaikka ei edes ole.

En siedä meidän vessaa, kun siellä on nukkaa lattialla ja roiskeita peilissä (tulee heti vaikka pesee). Minua siis ahdistaa ja tulee oikein fyysisesti paha olo välillä kun mietin tätä asuntoa.

En aina kykene pesemään hampaita kunnolla kun mietin, että joku on ehkä aivastanut hammasharjaan päin tms.. En voi olla keittiössä jos siellä on murusia lattialla tai tahroja tasoilla. Olen ostellut kaikkia pesuaineita, mutta silti.

Ärsyttää katsoa lavuaariin jos siellä on miehen hius tms. Siis nuo kaikki tekee oloni tosi ärtyneeksi ja kaikki vaatteet hiertää ja ahdistaa. Argh!

Heti jos verensokerit vähänkin laskee niin saatan raivostua miehelle mistä tahansa. On yleislaiska olo, eikä mitään voi tehdä jos ei ole juuri siivottu. EN voi tehdä tässä läksyjä ellen ensin tyhjennä koko työpöytää ja pyyhi pölyjä yms.

Kuitenkaan muuten minulla ei ole pakkomielteitä pestä käsiä tms. Mutta miehen on pakko pestä kyllä käsiä jatkuvasti minun pyynnöstä. EN tiedä mikä minulle on tullut. ODotan innolla muuttoa.

Minussa on perfektionistin vikaa, vaikka habituksestani ei sitä kyllä uskoisi. Olen yrittänyt päästä tästä luonteenpiirteestä eroon, ehkä se vähän on helpottanut, mutta silti...kireys jatkuu. Olen ihan sietämätön ihminen.



Olen harkinnut mieliala/masennuslääkkeitä, mutta minulla on sellainen perussairaus, etten saisi oikein lihoa enää yhtään. :-(

ja auttaa käsittelemään paitsi fyysisiä oireita, myös syitä niiden taustalla. Monesti syyt on just lapsena opituissa malleissa, eikä niistä oikein pääse eroon, ellei asioita käsittele. Psykoterapia on tietysti yksi vaihtoehto.



Mun mielipide on kuitenkin, ettei " kroonisen" hermostuneisuuden kannata antaa pilata koko elämää, kun ongelmaan voi saada apua.

Äitini on myös korostanut ja arvostanut siisteyttä ja laiskuutta on ollut, jos nukkuu yli klo 8 tai kulkee VIELÄ 10:ltä yöpaidassa. Tästä syystä en ole osannut nukkua päivänokosiakaan, kun vauva on ollut pieni ja vaatinut yövalvomista ->olen ollut KUOLEMANVÄSYNYT.



Vauvan päiväuniaikana olen siivonnut ja siivonnut, pyykkikone laulaa joka päivä, enkä pääse näitä kotihommia ikinä pakoon. Mulla on sellainen (kotoa opittu?) ajattelutapa, että ensin työt, sitten huvi. No, nää työt ei lopu ikinä, eli eipä ole päässyt koskaan lepäilemään tai huvittelemaankaan.



Tietynlaista perfektionismia minullakin on, myönnän. Vauvan tulo on vienyt vapaa-aikani ja lisännyt sotkua. Ja hermo on kireänä täälläkin.. :(

Olen koko ajan hermostunut, tuskastunut ja epätoivoinen. Välillä tulee jostain syystä selkeämpi hetki, jolloin kaikki näyttää hetken paremmalta, mutta se lopahtaa pian. Välillä ylitseni pyyhkii hirveä epätoivon aalto, ja silloin tuntuu että ei ole maailmassa muuta kuin minä ja tuo tunne. Maailma näyttää konkreettisesti mustalta tuolloin, en näe enkä kuule ympäristöäni.



Selkeinä hetkinä innostun heti hyvästä olostani ja suunnittelen kuinka kahvikupillisen jälkeen kaivan imurin kaapista, silitän, pyyhin joka nurkan jne.. Mutta sitten muistan, että se imurikaappi onkin niin sotkuinen, että en voi alkaa imuroimaan ennen kuin olen siivonnut sen. Sitten tajuan minkälainen sekatavarakauppa tuo kaappi on: kaikki tavarat kuuluvat eri paikkoihin; yksi kuuluu kellariin, toinen keittiöön, toinen roskiin jne, ja tilanne leviää käteen. Tajuan, että komeron siivoaminen veisi niin paljon energiaa, että en jaksaisi enää imuroida sen jälkeen. Niin päätän jättää imuroimatta! Samanlaisen ajatusketjun käyn melkein jokaisessa tekemisessäni läpi, joten turha mainitakaan, että en saa käytännössä mitään aikaiseksi.



Kaiken pitäisi olla TÄYDELLISTÄ, muuten en viitsi vaivautua. Sama on ollut koulutukseni kanssa. Ajattelin, että jos nyt tämän saan suoritettua loppuun, olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen. Mutta hetken päästä saavutukseni onkin mielestäni merkityksetön, joten haaliin lisää.



Sama painon kanssa. Olen ollut anorektikko, koska kuvittelin olevani laihana onnellinen, mutta kappas vain kun en ollutkaan. Nyt olen normaalipainoinen - omasta mielestäni helvetin lihava - ja sen takia taas onneton. Voi jopa olla, että nykyinen epätoivoisuus, sotkuinen koti jne johtuu tästä " lihavuudestani" ..



En siedä ketään kavereitakaan, haluan olla vain yksin oman rumuuteni ja tylsyyteni kanssa.

Vanhempani haukkuivat minua usein tyhmäksi, rumaksi ja muutenkin epäkelvoksi. Äitin katui mm. syntymääni ja on selkeästi osoittanut sisarusteni paremmuuden. Ehkä noilla on jotain osuutta asiaan..