Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää mieheni masennusta
10.08.2022 |
Kuinka paljon pitää avioliiton ja lasten takia jaksaa ja kestää? Mies on masentunut. Ei pahasti, vaan pystyy kyllä käymään töissä, tekee joitain kotitöitä ja käy joka päivä suihkussa jne. Mutta sen verran, että näkee kaikessa vain negatiivista. Valittelee usein miten asiat on huonosti. Jos alan puhumaan jostain asiasta positiiviseen sävyyn niin kommentoi siihen vain jotain asian huonoja puolia. Ei ole kiinnostunut oikein mistään. Usein vetäytyy vain hiljaa makaamaan jonnekin, sohvalle tms. Huokailee. Kun kysyn mikä vaivaa, niin vastaa kaikki. Joskus alkaa vuodattamaan pitkää samaa tarinaa siitä miten hänen elämässä kaikki on huonosti ja pielessä. Saattaa viettää vapaapäivän pihalla istuen ilman että häneen saa oikein kontaktia.
Kommentit (201)
Voit varata miehelle uuden ajan lääkäriin ja mennä mukaan kertomaan totuuden teidän elämästä ja miehen olotilasta. Ja vaatia lääkitystä ja terapiaa miehelle. (Jos mies sanoo ettei terapia auta niin kysyisin missä yliopistossa hän on tämän tutkimuksensa tehnyt)
Jos mies ei suostu tähän vaan pakoilee vastuutaan puolisona ja isänä saada itsensä kuntoon niin sitten löisin pöytään seuraavat vaihtoehdot:
1. Ero
2. Asumusero
Lasten tapaamiset järjestäisin aluksi sinun luonasi pari tuntia kerrallaan. Seuraisin miehen tilannetta ja pyytäisin esim hoitamaan lasten ruokailun. Jos ei hommat toimi, ei tapaamisia ole syytä laajentaa. Jos pienenkään tilanteen vastuu lapsista ei onnistu niin tuskin kukaan (sossut tai mies itsekään) pitää tilannetta sellaisena, että tapaamiset pitäisi pidentää ja siirtää miehen kotiin. Kirjoita tapaamisista päiväkirjaa, jota voit sitten siteerata jos joku alkaa vaatia pidempiä tapaamisia.
Tapaamisten järjestämisen syyhyn sinun luonasi voit keksiä syitä esim lapsista. Uusi tilanne, eron järkytys, pidetään muutokset pieninä yms. Kunhan vaan vetoat lasten hyvinvointiin ja siihen, että kyllähän hän isänä haluaa ettei lapsille tule liikaa traumoja. Ole kekseliäs!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ero tulee, voit yrittää vaatia valvottuja tapaamisia, mutta todennäköisesti niihin ei nähdä tarvetta, jos miehesi osaa tsempata viranomaisten edessä. Lapsilla saattaisi olla isän kanssa kurjaa, mutta todennäköisesti olisivat kuitenkin turvassa ja saisivat ruokaa?
Alle 12-vuotiaden lasten tapaamisia on vaikea estää (voidaan langettaa uhkasakko, ja ulosottomies voi viedä jopa väkisin, tosin toimeenpanoon ei yleensä ryhdytä). Viivyttää kyllä voit, koska kuulemisia on monta ja prosessi on hidas. Mutta tuskin haluat edes lähteä tälle tielle, että yrittäisit vieroittaa lapset isästään?
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan nyt näin. Olemme kuulleet yhden puolen ja kuulisin mielelläni sen toisenkin. Vasta sitten voisin edes kommentoida tähän mitään, jotta voisin muodostaa edes jonkinlaisen objektiivisen näkemyksen tästä.
Yleisellä tasolla voi vaan todeta että elämässä voi tehdä päätöksiä tunteen ja/tai järjen perusteella, mutta ihminen voi päätyä silti tekemään oikeiksi tai huonoiksi osoittautuvia päätöksiä.
Tämä on keskustelupalsta, ei tuomioistuin. Täällä ei ole koskaan sen toisen osapuolen näkemystä. Täällä ihmiset kysyy neuvoja ja ajatuksia omaan elämäänsä, omaan puoleensa asioista.
Apua, kuulostaa aivan mun eksältä. Jälkikäteen ajateltuna masennuksen piirteet olivat nähtävissä jo melko varhaisessa vaiheessa, mutta silloin parikymppisenä en vielä tajunnut mistä oli kyse. Kunnolla tilanne iski päälle vasta monen vuoden seurustelun ja naimisiinmenon jälkeen. Mikään ei ollut ikinä hyvin, mikään ei kiinnostanut, mistään ei ollut apua. Työnsä hoiti kyllä, mutta siinä se.
Yritin kaikkeni tsempatakseni miestä ja monta kertaa yritin myös saada hänet menemään lääkäriin tai muun avun piiriin, mutta hänen omasta mielestään kaikki oli kunnossa ja hänen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. S*ksi loppui kokonaan, koska mies ei enää halunnut. Niinpä ei tullut lapsiakaan, joita itse olisin toivonut valtavasti. Sinnittelin avioliitossa viisi vuotta ajatellen, että olen luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Mies oli kuin musta aukko, joka imi minusta kaiken energian, ja aloin itsekin sairastua henkisesti (sain mm. syömishäiriön ja aloin toivoa miehen kuolevan vaikka kolarissa, jotta suhde päättyisi "kunniallisesti").
Lopulta sain voimia ja rohkeutta erota, ja se oli elämäni paras päätös. Nyt viisi vuotta myöhemmin olen todella onnellisesti naimisissa ja kahden pienen lapsen äiti. Eksän kanssa soitellaan harvakseltaan, ja hänen elämänsä vaikuttaa olevan täysin samassa pisteessä kuin silloin silloin viisi vuotta sitten. Hoitaa työnsä, mutta elämä on ilotonta eikä hänellä mitään kiinnostusta nousta siitä suosta. Onneksi tajusin itse pelastaa itseni siitä kuviosta. Ilman muuta toista pitää tukea vaikeinakin aikoina, mutta rajansa kaikella. Ketään ei voi auttaa väkisin.
Tuli mieleen, että onko hän sellainen, että yrittää miellyttää aina kaikkia? Siis ettei osaa sanoa ei eikä oikeastaan tiedä mitä itse elämältään haluaa? Kokeeko tehneensä elämässä mitä todella itse haluaa?
Se on todella rankkaa tajuta että ei ole elänyt elämäänsä omista tarpeistaan käsin ja itseään arvostaen.
Terapiaan joka tapauksessa, pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei suostu asumuseroon. Ehdotin. Sanoi syyksi, että se pahentaisi hänen tilannetta.
Ap
Entä jos mieheltä ei kysytä, suostuuko hän? Jos vain ilmoitat, että nyt tehdään näin ja ratkaisu on koko perheen parhaaksi?
Pakkohan nämä on yhteisesti sopia. Ainakin jos ei ole paljon ylimääräistä rahaa. Asunnosta juoksee koko ajan lainanlyhennykset, samaten siitä vuokra-asunnosta vuokra, jonka ap vuokraa itselleen ja lapsilleen. Miten nämä rahoitetaan? Entä miten järjestetään uusi arki lasten päiväkotikuljetuksineen jne. Entä lasten ruoka, vaatemenot ja muut, kuka ne maksaa kun pelkässä asumuserossa ei ole elareita ellei niistä sovita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä AP.
En osaa antaa vastauksia kun itsellä saman kuuloinen tilanne paitsi että ei ole lapsia.
Mies usein aamulla alkaa voivotella kun pitää herätä töihin. Pienet vastoinkäymiset romahduttavat. Esim. eilen romahti kun piti soittaa yhdestä käytännön ongelmasta sähköyhtiöön. Siitä lähti vyörymään, "miten vaikea vuosi tämä on ollut".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies sentään tajusi mennä lääkäriin. On prosessissa matkalla psykoterapiaan, pitkä tie päästä sinne mutta kannattaa se aloittaa. On ollut depressiohoitajalla ja lääkäreillä ravaamista että saa edes lausunnot kelan tukemaan psykoterapiaan. Sitten pitää alkaa etsimään sitä terapeuttia.. Huoh.
Mut jos ei ois hoitoon hakeutunut, en olisi minäkään jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Lievältä masennukselta kuulostaa, koska käy töissä ja hoitaa arkirutiineja. Jospa antaisi miehen pohdiskella eikä puuttuisi/huomioisi niin paljon hänen negatiivisuuttaan. Pahemmaksi voi mennä, jos lievästi masentuneella on tarmokas puoliso, joka rupeaa kontrolloimaan. Noin lievä voi mennä ohitse omia aikojaan.
Suo anteeksi arvon lääkäri, mutta masennus ei ole yhtäkuin työkyvyttömyys. Minulla on ollut diagnoosia keskivaikeasta vaikeaan masennukseen ja olen ollut pian parikymmentä vuotta työelämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ota mitään vastuuta toipumisestaan, aivan kestämätön tilanne.
On itse sitä mieltä, että koska pystyy käymään töissä ja töistään selviytyy, niin ei ole niin sairas että erityisemmin toipua pitäisi. Kun puhun hänelle siitä miten minä ja lapset ei enää kestetä tätä negatiivisuutta, niin masentuu pariksi päiväksi sängyn pohjalle sanomisistani. Ap
Niin, tuo on sitä kuuluisaa uhriutumista ja juurikin vastuunpakoilua.
Jos lapsia ei olisi, niin ottaisin eron. Mutta nyt joudun miettimään miten pelastaa eron jälkeen lapset tuolta uhriutumiselta ja siltä, että asiat ei kiinnosta ja vain huokailee jossain vetäytyneenä. En tiedä mitä tehdä. Ap
Mistäpä sitä tietää, vaikka miehen masennus lähtisi samoilla ovilla, kun sinä ja lapset poistutte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ota mitään vastuuta toipumisestaan, aivan kestämätön tilanne.
On itse sitä mieltä, että koska pystyy käymään töissä ja töistään selviytyy, niin ei ole niin sairas että erityisemmin toipua pitäisi. Kun puhun hänelle siitä miten minä ja lapset ei enää kestetä tätä negatiivisuutta, niin masentuu pariksi päiväksi sängyn pohjalle sanomisistani. Ap
Niin, tuo on sitä kuuluisaa uhriutumista ja juurikin vastuunpakoilua.
Jos lapsia ei olisi, niin ottaisin eron. Mutta nyt joudun miettimään miten pelastaa eron jälkeen lapset tuolta uhriutumiselta ja siltä, että asiat ei kiinnosta ja vain huokailee jossain vetäytyneenä. En tiedä mitä tehdä. Ap
Mistäpä sitä tietää, vaikka miehen masennus lähtisi samoilla ovilla, kun sinä ja lapset poistutte.
Ap on ehdottanut asumuseroa ja eroa. Miksei sitten miehelle kelpaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennus on suurinta itsekkyyttä. Masentuneen ei tarvitse välittää mistään muusta kuin itsestään.
Jos teillä ei olisi lapsia niin sanoisin, että yritä vielä omien voimiesi rajoissa. Mutta koska teillä on lapset niin kehoitan eroamaan. On väärin altistuttaa lapset tuommoiselle ilmapiirille. Olen seurannut liian läheltä perhettä, jossa isä on ollut viimeiset 10 vuotta vakavasti masentunut ja kaikki on kaatunut äidin ja lasten niskaan. Nyt oireilevat jo aikuistumassa olevat lapset perheen vinoutunutta dynamiikkaa ja kantavat isänsä taakkoja.
Ei kyllä nyt olet väärässä. Halvaantuneet ovat itsekkäämpiä ja laiskempia. Eivät viitsi edes kävellä, niin laiskoja ovat! Saati että mitään isompaa tekisivät, ensimmäistäkään askelta rappusissa eivät ota vaan käyttävät aina hissiä. Asuntokin pitää olla maantasalla tai hissillisessä talossa ja oviaukot levennettävä että arvon egoilijat mahtuvat pyyhältämään ovista sisään. Kyllä on niin itseriittoista väkeä ettei mitään rajaa!
[/sarcasm]
Onko mies palkästään masentunut, vai jotain muutakin? Esim olisiko lisäksi passiivis-aggressiivisuutta siinä marttyyrinä huokailussa? Tuskin sellainen loppuu, jos muut ymmärtävät liikaa ja alkavat kävellä munankuorilla. Minusta siis tuo kuulosti muultakin kuin masennukselta.
- lääkitys kohilleen
- liikuntaa päivittäin ainakin puoli tuntia, ehkä ulkoilu on paras mutta muutkin käy
- ei pidä jäädä huokailemaan ja makaamaan sänkyyn/sohvalle, sieltä pitää tökkiä ylös
- öisin nukutaan se noin kahdeksan tuntia ja muuten ei maata
- jos ei tykkää työstään, niin olisko mahdollisuutta vaihtaa työtä tai opiskella jotain esim aikuisopiskelurahalla tai mikä se nyt on?
- jos ei lähde terapiaan niin saisitko lähipiiristä jonkun toisen sukulaisen tms kuuntelemaan välillä miestä teille kotiin?
- olisko mahdollista tehdä joku kunnon irtiotto, esim matka tai ulkomaille muutto. joku konkreettinen maisemanvaihdos?
Itsekin olen masennuksesta kärsinyt lievästä vaikeaan. Mutta aina on elämä voittanut! Tärkeää pitää joku toimintakyky, hyvä että siis pystyy jotenkin työnsä hoitamaan, mutta eihän toi ole onnellista elämää noin.
:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ota mitään vastuuta toipumisestaan, aivan kestämätön tilanne.
On itse sitä mieltä, että koska pystyy käymään töissä ja töistään selviytyy, niin ei ole niin sairas että erityisemmin toipua pitäisi. Kun puhun hänelle siitä miten minä ja lapset ei enää kestetä tätä negatiivisuutta, niin masentuu pariksi päiväksi sängyn pohjalle sanomisistani. Ap
Niin, tuo on sitä kuuluisaa uhriutumista ja juurikin vastuunpakoilua.
Jos lapsia ei olisi, niin ottaisin eron. Mutta nyt joudun miettimään miten pelastaa eron jälkeen lapset tuolta uhriutumiselta ja siltä, että asiat ei kiinnosta ja vain huokailee jossain vetäytyneenä. En tiedä mitä tehdä. Ap
Mistäpä sitä tietää, vaikka miehen masennus lähtisi samoilla ovilla, kun sinä ja lapset poistutte.
Tätä minäkin ehdotan. Voi käydä niinkin, että uusi on jo töistä katsottuna, ja nyt pitäisi vaan saada nainen kyllästymään lopullisesti ja ottamaan eron. Vätykset on näitä, eivät saa tehtyä päätöstä vaan lykkäävät muille, on nähty.
Hae itsellesi keskusteluapua, että jaksat miestäs paremmin. Jos sua rupee masentamaan toi teidän tilanne, ota tarvitaessa myös lääkitys.
Onko miehelläsi ketään kaveria, jonka kanssa lähtisi säännöllisesti tekemään jotain, esim keilaamaan tai oluelle? Jotain ns kivaa, joka ei aina ehkä huvittaisi, mutta tietäisi olleensa ihmisten ilmoilla? Onko miehes vanhemmat tarvittaessa teidän perheen tukena, entä omasi? Voivatko vahtia lapsia tai viedä miestä jonnekin?
Toi päivittäinen liikunta auttaa lievään masennukseen yleensä yllättävän paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ehkä mies vain on oikeasti tyytymätön elämäänsä eikä niin päin, että masennus aiheuttaa näennäisen tyytymättömyyden. Väärin on kuitenkin joka tapauksessa se, että tyytymättömyys kaadeta perheen niskaan.
No ehkä näin. Voihan se olla, että mieheni elämässä on aina ollut vain huonoja asioita. Mutta mitä minä sille voin?
Ap
Et ehkä voikaan eikä miehen elämässä välttämättä tarvitse olla huonoja asioita erityisesti. Moni ihminen arvostaa niitä hyviä asioita mitä heillä on elämässään vasta kun menettävät ne. Ja helposti menneet hyvät asiat unohtuvat siinä hetkessä missä koetaan ärsytystä.
Alue: Aihe vapaa
Testosteronivajaus? Käyhän mittauttauttamassa