Häiritseekö muita se, miten parisuhdeväkivallasta keskustellaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Joo mutta silloin uhri ei ole vain uhri. Se juuri minua häiritsee kun eri tilanteista ei saa keskustella edes rakentavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Joo mutta silloin uhri ei ole vain uhri. Se juuri minua häiritsee kun eri tilanteista ei saa keskustella edes rakentavasti.

Kyllä se uhri on vaan uhri silti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Joo mutta silloin uhri ei ole vain uhri. Se juuri minua häiritsee kun eri tilanteista ei saa keskustella edes rakentavasti.

Kyllä se uhri on vaan uhri silti. 

No ei kyllä ole kaikissa lähisuhdeväkivaltakuvioissa. Tosi monesti on kaksi väkivaltarikollista siinä, joista toinen esittää uhrimpaa. Ei aina, mutta tosi monesti kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Mieheni oli väkivaltainen 15 vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut. Hänelle on selvää, että ero tulisi, jos olisi.

Kuka väitti että olisi samanlaista? Väkivaltainen ihminen on silti väkivaltainen ja olet valinnut elää sellaisen kanssa. Kuinkahan monta muuta ihmistä tuo ns mies on pahoinpidellyt elämänsä aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Mieheni oli väkivaltainen 15 vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut. Hänelle on selvää, että ero tulisi, jos olisi.

Kuka väitti että olisi samanlaista? Väkivaltainen ihminen on silti väkivaltainen ja olet valinnut elää sellaisen kanssa. Kuinkahan monta muuta ihmistä tuo ns mies on pahoinpidellyt elämänsä aikana.

Tai jos mies kyllästyisi ja alkaisi haluta eroa...

Väkivaltaan turvautuva on viallinen ihminen, jolta puuttuu kyky tunnistaa ja käsitellä tunteitaan ja hillitä itsensä.

Väkivallan uhri on riippuvainen tunteistaan myös; hänellä on harhaluulo, että hän pystyy korjaamaan sen toisen tai että väkivalta on itseaiheutettua.

Tämä noidankehä on vaikea murtaa. Ei kai väkivaltaisia suhteita edes olisi, jos ihmisillä olisi kykyä ratkaista tilanne jotenkin muuten. Häpeä hiljentää sekä tekijän että uhrin.

Erityisesti naisia syytellään ja vastuutetaan kohtuuttomasti itseensä kohdistuvasta väkivallasta.

Vierailija kirjoitti:

Oon ilmeisesti tuollainen uhrin syyllistäjä. Mulle syynä on se, kun oma äiti oli tuollainen turpaansaottaja, joka yhdestä eroon päästyään otti aina uuden tilalle. Me lapset kuunneltiin yökaudet sitä p.pitelyä ja joka kerta pelättiin, milloin on viimeinen kerta. Aamulla äiti aina silmät mustana jaksoi uhriutua ja viimeistään viikon päästä oli joko sama ukko tai joku uusi ja taas mentiin.

Kaiken huipuksi äiti muistelee kaiholla erästäkin kallua, jonka jäljiltä oli sairaalassa. Hänellä on nykyäänkin mies ja kuulemma vaihtaisi oitis tähän jos olisi mahdollista.

Joo, anteeksi, mutta en jaksa olla syyllistämättä vaikka tiedän, että äiti on toivottavasti yksittäistapaus.

Samat kokemukset sillä poikkeuksella, että äiti halusi erota isästäni joka ei ollut väkivaltainen. Sen jälkeen otti juopon ukon kuin ukon saadakseen tur*piin.

Yksikin näistä uhkasi äitiäni veitsellä, meidän lasten pelätessä vieressä, mutta niin vain aina seuraavana päivänä kaikki oli taas hyvin.

Ikinä näitä ei selitetty meille lapsille ja tuntuikin, että äitini vähät välitti miten me lapset asian koimme.

Onneksi teini-iässä isäni sai yksinhuoltajuuden ja pääsin pois siitä helve*istä.

Myöhemmin aikuisiälläni äitini selitti ja ylisti, miten hieno lapsuus meillä oli.

Siinä vaiheessa katkaisin välit äitiini.

Jonkun ilmiön syiden ymmärtäminen on eri asia kuin sen ymmärtäminen. Voi ymmärtää millainen ihminen useimmiten valikoidaan uhriksi, vaikka ei hyväksyisi parisuhdeväkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Mieheni oli väkivaltainen 15 vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut. Hänelle on selvää, että ero tulisi, jos olisi.

Höpö höpö.  Niinkö se muka menee? Väkivaltaisena olemisen voi vaan lopettaa niiin kuin lehtitilauksen ja naks - lehti ei enää tule postiluukusta?  "Lopetanpa väkivaltaisena olemisen ja naks -en enää ole väkivaltainen." 

Sinun miehesi todennäköisesti on edelleen väkivaltainen, vaikka ei sitä nyt juuri toteutakaan.

Minusta puhutaan liikaa naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta, mutta ei miesten kokemasta väkivallasta ja siitä, että nainenkin voi olla parisuhteessa väkivaltainen ja että väkivalta ei välttämättä aina ole fyysistä, vaan sitä on myös henkistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Kahden alkoholistin suhde on aika yleinen teema Suomessa. Omat vanhempani olivat tällaisia ja aloittivat riitaa jonkun olemattoman asian verukkeella. Molemmat yrittivät kääntää lapset toista vanhempaa vastaan, vaikka tilanteessa ei ollut mitään selvää syyllistä ja uhria. Nykyään ovat eronneet ja jatkavat samaa uusien kumppaneiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Mieheni oli väkivaltainen 15 vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut. Hänelle on selvää, että ero tulisi, jos olisi.

Höpö höpö.  Niinkö se muka menee? Väkivaltaisena olemisen voi vaan lopettaa niiin kuin lehtitilauksen ja naks - lehti ei enää tule postiluukusta?  "Lopetanpa väkivaltaisena olemisen ja naks -en enää ole väkivaltainen." 

Sinun miehesi todennäköisesti on edelleen väkivaltainen, vaikka ei sitä nyt juuri toteutakaan.

Ei ihminen voi olla väkivaltainen jos ei toteuta väkivaltaa. Miten väkivaltaisuutta voi olla ilman väkivaltaa?

Vierailija kirjoitti:

Minusta puhutaan liikaa naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta, mutta ei miesten kokemasta väkivallasta ja siitä, että nainenkin voi olla parisuhteessa väkivaltainen ja että väkivalta ei välttämättä aina ole fyysistä, vaan sitä on myös henkistä.

Tämä on totta. Toki äärimmäiseksi menevässä väkivallassa (jossa uhri päätyy sairaalakuntoon tai jopa kuolee) mies on huomattavasti useammin tekijä ja nainen uhri.

Mutta pelkästään näistä äärimmäisistä tapauksista puhuminen sivuuttaa ns. arkisen väkivallan joka on paljon yleisempää ja jossa sukupuolten jakauma on tasaisempaa.

Bitchslap on ehkä yleisin fyysisen väkivallan muoto jossa nainen on usein tekijä ja jossa teon väkivaltaista luonnetta vähätellään ja jopa saatetaan humorisoida. Siihen myös liittyy juurikin tämän ketjun aiheena oleva uhrin syyllistäminen vahvasti "Heh heh, mitäs se Jape meni sikailemaan kun tuli avarista?"

Muita joihin pitäisi suhtautua samalla vakavuudella on esimerkiksi tavaroiden heittely toista kohti, toisen poistumisen estäminen asettumalla fyysisesti tielle, töniminen ja esimerkiksi toisen tahallinen kolauttaminen oven väliin. Se, että "mies on fyysisesti isompi ja vahvempi" ei auta yhtään siinä vaiheessa kun toinen osapuoli on valmis satuttamaan. Päinvastoin koko- ja voimaeroon vetoaminen on todella häiritsevää retoriikkaa, koska siinä vihjataan että isomman kuuluisi kestää iskut.

Ja kuten on monesti todettu, niin miesten on hyvin vaikea saada edes puhua kokemastaan väkivallasta, koska heti on joku kysymässä "mikset estänyt sitä?".

Vierailija kirjoitti:

Minusta puhutaan liikaa naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta, mutta ei miesten kokemasta väkivallasta ja siitä, että nainenkin voi olla parisuhteessa väkivaltainen ja että väkivalta ei välttämättä aina ole fyysistä, vaan sitä on myös henkistä.

Tämä on ihan hyvä aihe, eikä mikään estä sinua nostamasta sitä paremmin tietoisuuteen, ihan vaikka oman otsikonkin kautta tai tässä ketjussa. 

Minun missioni on narsismitiedon levittäminen. Monikaan uhri ei tunnista narsistin käytöksestä narsistin piirteitä ja on ihan kompassi sekaisin kumppaninsa/ pomonsa/ vanhempansa tms. käytöksen suhteen. 

Omalla kohdallani on ollut kaksi narsistia. Molemmat henkisesti väkivaltaisia, toinen myös fyysisesti toinen seksuaalisesti ja molemmilla täysin sairaita kieroilumanipulaatiovalhekoukeroita, joilla yrittivät ohjailla asioita. Molemmat aiheuttivat tietoisesti tuhoa toisille ihmisille, toinen palkkasi ulkopuoliset tekemään sitä. 

Molempien kanssa on pitänyt taktikoida oikea ja turvallinen hetki lähteä. En ole lähtenyt ensimmäisen tuntemuksen tullen vaan hallitusti ja tilanteeseen nähden turvallisimmin. Minua on auttanut se, ettei itselläni ole päihdeongelmia ja mielenterveysongelmatkin olivat vain hetkellisiä reaktioita näihin ihmisiin, eivät ennalta tai pysyvästi olemassa olevia. Ymmärrän hyvin, että pelko lamauttaa paikalleen, kuten myös tiedon puute, joka estää hahmottamasta kokonaiskuvaa. Ja riippuvuudet (kumppanista, aineista, taloudellinen asema) ja uhrin oma kunto. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta puhutaan liikaa naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta, mutta ei miesten kokemasta väkivallasta ja siitä, että nainenkin voi olla parisuhteessa väkivaltainen ja että väkivalta ei välttämättä aina ole fyysistä, vaan sitä on myös henkistä.

Tämä on totta. Toki äärimmäiseksi menevässä väkivallassa (jossa uhri päätyy sairaalakuntoon tai jopa kuolee) mies on huomattavasti useammin tekijä ja nainen uhri.

Mutta pelkästään näistä äärimmäisistä tapauksista puhuminen sivuuttaa ns. arkisen väkivallan joka on paljon yleisempää ja jossa sukupuolten jakauma on tasaisempaa.

Bitchslap on ehkä yleisin fyysisen väkivallan muoto jossa nainen on usein tekijä ja jossa teon väkivaltaista luonnetta vähätellään ja jopa saatetaan humorisoida. Siihen myös liittyy juurikin tämän ketjun aiheena oleva uhrin syyllistäminen vahvasti "Heh heh, mitäs se Jape meni sikailemaan kun tuli avarista?"

Muita joihin pitäisi suhtautua samalla vakavuudella on esimerkiksi tavaroiden heittely toista kohti, toisen poistumisen estäminen asettumalla fyysisesti tielle, töniminen ja esimerkiksi toisen tahallinen kolauttaminen oven väliin. Se, että "mies on fyysisesti isompi ja vahvempi" ei auta yhtään siinä vaiheessa kun toinen osapuoli on valmis satuttamaan. Päinvastoin koko- ja voimaeroon vetoaminen on todella häiritsevää retoriikkaa, koska siinä vihjataan että isomman kuuluisi kestää iskut.

Ja kuten on monesti todettu, niin miesten on hyvin vaikea saada edes puhua kokemastaan väkivallasta, koska heti on joku kysymässä "mikset estänyt sitä?".

Miehet todennäköisesti ovat huonompia tunnistamaan ja tunnustamaan henkistä väkivaltaa, koska ovat tunneälyltään suoraviivaisempia kuin naiset eivätkä niin kiinnostuneita ihmissuhdeasioista. Eli moni mies kokee henkistä väkivaltaa ja vain ihmettelee omaa huonoa oloaan. 

Vierailija kirjoitti:

No ei häiritse ja jos häiritsisi niin sitten ei puhuttaisi niin. Anna ihmisten puhua miten haluavat. Ketään ei kiinnosta! Noille on jo tukitoimia yms ei tarvitse tulla kontrolloimaan sitä miten ihmiset puhuvat. Maailma ei vaan ole kiva paikka etkä saa sitä muutettua. Ei täällä pärjää jos ei ole kyyninen.

Voi sinä, mitä kaikkea oletkaan joutunut elämässäsi kohtaamaan, kun asenteesi on tuollainen. Ei oo varmasti ihan helppo elämä takana.

Toivottavasti joskus oivaltaisit, että kyllä täällä maailmassa pärjää olematta kyyninen. Mitä kyynisempi olet, sitä vähemmän sulla on mahdollista kokea mitään hyvää tässä elämässä.

Realisti ymmärtää, että jokaisen elämään kuuluu hyviä ja huonoja kokemuksia. Sun on itse annettava tilaa hyville kokemuksille tulla. Hyvää ei voi kokea, jos ei ota riskiä, että jotain ikävää voi sattua.

Sua on varmaan satutettu muiden toimesta niin pahasti, että olet luopunut toivosta/uskosta ihmisiin. Et ole ainoa. Sydämestäni toivon, että sinä ja muut kyynikot löytäisivät vielä joskus uskon itseensä ja muihin ihmisiin. Kukaan ei ansaitse tuntea kyynikkona elämisen tuskaa, eikä kukaan ansaitse kyynikkoa myrkyttämään omaa mieltään. Kaikkea hyvää.

Olen pahoillani, mutta en jaksa enää sääliä nyrkkiä ottavia naisia. Tähän syynä lähipiiristäni tekemäni havainnot.

Oma äitini otti vaikka millaista rimanalittajaa sänkyynsä. Ilmiselviä nis..tejä ja alk..kiksia, jotka eivät missään vaiheessa edes hämänneet vaan olivat avoimen toksisia alusta saakka. Eukko keimaili näille meidän lasten edessä, retosteli meille seksielämällään ja sitten itki kun tuli lyödyksi, petetyksi, ryöstetyksi jne.

Teinivuosien paras ystäväni vapaaehtoisesti, oma-alotteisesti VALITSI alkaa seurustelemaan miehen kanssa, joka aivan alusta alkaen ilmoitti, että hänellä on kulttuurinsa mukaan velvollisuus ja oikeus kurittaa naistaan milloin mistäkin syystä. Siitä huolimatta miehen kanssa piti alkaa olemaan, sitä piti esitellä pitkin baareja jne. Vuosia otti turpaansa, tosin antoi takaisin samalla mitalla.

Toinen ystäväni otti miehekseen raksamiehen, jolla kotimaassaan pitkä rikosrekisteri. Oli ylpeä tästä miehestä ja tämän historiasta, leveili ettei ainakaan tule tylsää kun mies on entinen linnakundi ja romantisoi miehen sekopäistä touhua. Kuvitteli elävänsä Vito Corleonen kanssa, vaikka kyse pelkästä kilarista pihatontusta.

Kaveri sai nyrkistä useasti, mies yritti jättää kaverini monilla loukkaavilla jutuilla, mutta kaveri roikkui perässä ja ihaili tätä roskaläjäänsä.

Kukaan näistä naisista ei ollut tilanteeseen huijattu viaton uhri, vaan tiesivät mihin ovat ryhtymässä ja mielellään ryhtyivät.

Äiti jatkaa roskaväelle jakamista, entinen kaveri synnytti miehelle lapsen seitsemän abortin jälkeen, viimeisin etsii nykyään uutta pikkurikollista passattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Itse olen käyttäytynyt näin reaktiivisesti vuosien henkisen ja seksuaalisen väkivallan jälkeen. Ajattelin pitkään, kiitos eksäni, että olen itse väkivaltainen ihminen. Olen ollut parisuhteessa (terveessä) tuon suhteen jälkeen ja kaikenlainen väkivalta on loistanut poissaolollaan. Osaan keskustella, riidellä rakentavasti ja pyytää anteeksi. Oikeastaan mitään ongelmia elämässä ei ole ollut eron jälkeen, paitsi tietty eksän vaino. Tästä olisi kiva lukea lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Itse olen käyttäytynyt näin reaktiivisesti vuosien henkisen ja seksuaalisen väkivallan jälkeen. Ajattelin pitkään, kiitos eksäni, että olen itse väkivaltainen ihminen. Olen ollut parisuhteessa (terveessä) tuon suhteen jälkeen ja kaikenlainen väkivalta on loistanut poissaolollaan. Osaan keskustella, riidellä rakentavasti ja pyytää anteeksi. Oikeastaan mitään ongelmia elämässä ei ole ollut eron jälkeen, paitsi tietty eksän vaino. Tästä olisi kiva lukea lisää.

Eksäni vei minut myös poliisille siitä kun olin häntä, kun hän yritti estää poistumiseni asunnosta. Jaksoin tunteja yrittää poispääsyä, kunnes vain pimahdin. Tällöin olin päättänyt jo erota ja ilmoittanut asian eksälle. Koska ex teki minusta väkivaltaisen hullun, en ymmärtänyt lähteä turvakotiin vaan piileskelin muiden nurkissa. En saanut omaisuuttani, vaan sen ex vei kirpputorille (kunnes lopulta sain sen). Yhteisen tilin hän tyhjensi, etten tee kavallusta. Otti myös kortit minulta pois, onneksi yksi jäi. Puhelimen

hajotti lasten edessä, etten voi "lähteä panemaan muita". Sitten olinkin poliisiasemalla kuulusteltavana ja kerroin koko tilanteen joka oli johtanut tähän suorittamaani pahoinpitelyyn, poliisi kuittasi sen itsepuolustuksena, mutta jouduin vielä sovitteluun anelemaan ammatti-ihmisten edessä anteeksiantoa ja vannomaan rakkautta yhteisistä vuosista.

Huhhahhei. Kaikkea sitä :(