Häiritseekö muita se, miten parisuhdeväkivallasta keskustellaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä keskustelu on liian uhrikeskeistä siinä mielessä, että tahdotaan antaa kuva kuin asetelmassa olisi aina yksi syyllinen ja yksi uhri kun yleisempää kuitenkin on, että syyllisiä on kaksi. Tuntemistani lähisuhdeväkivallan uhreista toinen oli suhteessa ja suhteen päätyttyäkin henkisesti hyvin väkivaltainen ja toinen uhri oli itse henkisesti ja fyysisesti vähintään yhtä väkivaltainen kuin se hänen eksänsä.

Varmasti joskus niinkin, etenkin jos kyse on kahden päihdeaddiktin liitosta. Taas silloin, kun toinen on ollut aiemmin normaali ihminen kyseessä on ns. reactive abuse, eli uhri alkaa käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti ja epävakaasti kokemastaan provosoinnista ja väkivallasta johtuen. Tilanne lakkaa, kun uhri saa tekijän ulos elämästään. 

Itse olen käyttäytynyt näin reaktiivisesti vuosien henkisen ja seksuaalisen väkivallan jälkeen. Ajattelin pitkään, kiitos eksäni, että olen itse väkivaltainen ihminen. Olen ollut parisuhteessa (terveessä) tuon suhteen jälkeen ja kaikenlainen väkivalta on loistanut poissaolollaan. Osaan keskustella, riidellä rakentavasti ja pyytää anteeksi. Oikeastaan mitään ongelmia elämässä ei ole ollut eron jälkeen, paitsi tietty eksän vaino. Tästä olisi kiva lukea lisää.

Eksäni vei minut myös poliisille siitä kun olin häntä, kun hän yritti estää poistumiseni asunnosta. Jaksoin tunteja yrittää poispääsyä, kunnes vain pimahdin. Tällöin olin päättänyt jo erota ja ilmoittanut asian eksälle. Koska ex teki minusta väkivaltaisen hullun, en ymmärtänyt lähteä turvakotiin vaan piileskelin muiden nurkissa. En saanut omaisuuttani, vaan sen ex vei kirpputorille (kunnes lopulta sain sen). Yhteisen tilin hän tyhjensi, etten tee kavallusta. Otti myös kortit minulta pois, onneksi yksi jäi. Puhelimen

hajotti lasten edessä, etten voi "lähteä panemaan muita". Sitten olinkin poliisiasemalla kuulusteltavana ja kerroin koko tilanteen joka oli johtanut tähän suorittamaani pahoinpitelyyn, poliisi kuittasi sen itsepuolustuksena, mutta jouduin vielä sovitteluun anelemaan ammatti-ihmisten edessä anteeksiantoa ja vannomaan rakkautta yhteisistä vuosista.

Huhhahhei. Kaikkea sitä :(

Löin siis eksääni, ihan kunnolla. Olin todella järkyttynyt teostani, mutta nyt onneksi ymmärrän että sellaista ei voisi tapahtua minulle kuin pitkäkestoisen väkivallan romahduspisteessä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta puhutaan liikaa naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta, mutta ei miesten kokemasta väkivallasta ja siitä, että nainenkin voi olla parisuhteessa väkivaltainen ja että väkivalta ei välttämättä aina ole fyysistä, vaan sitä on myös henkistä.

Olet väärässä. Miten naisten kokemasta väkivallasta muka voitaisiin puhua liikaa? Väitätkö että on olemassa hyväksyttävä määrä väkivaltaa ja vasta sitten saa puhua kun se ylittyy? Vai mitä ihmettä selität?

Henkisestä väkivallasta pitäisi puhua enemmän, sillä usein lyttääminen, vähättely, uhkailu ja mitätöinti on ensimmäinen vaihe, kun väkivaltainen ihminen valmistelee uhria fyysisen väkivallan aloittamiseen.

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Väkivaltaan syyllistyneen "manaaminen ja kiroaminen" itse asiassa olisi tehokasta sosiaalista kontrollia. Nyt parisuhdeväkivaltaan suhtaudutaan liian sallivasti. Tässäkin ketjussa on pyritty oikeuttamaan väkivalta "kun uhri provosoi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Minä veikkaan kyllä, että hyvin harvoin on kyseessä tuollainen suunnitelmallisuus. Pikemminkin suhteen alkuvuosina mies onnistuu paremmin tsemppaamaan, koska ristiriitojakin on vähemmän. Useimmat väkivaltaiset ihmiset itsekin ymmärtää, jos ei nyt sitä että lyöminen on väärin, niin ainakin sen että vaimonhakkaajalla on hyvin ruma sosiaalinen leima. Siksi useimmat väkivaltaan taipuvaiset pyrkii taistelemaan tätä taipumusta vastaan. Joskus se taistelu vaan valitettavasti hävitään, ja tyypillisesti se häviö ajoittuu johonkin stressaavaan elämänmuutokseen esimerkiksi puolison raskaus ja lapsen syntymä.

Tämä ei tietenkään millään tavalla tee väkivallasta vähemmän tuomittavaa, mutta kyllä minä väitän, että vähemmistö väkivaltaisista ihmisistä on tuollaisia kuvaamiasi kylmäverisiä psykopaatteja. Paljon yleisempää on impulssikontrollin häiriö ja tunne-elämän epävakaisuus. Yksinkertaisesti menetetään hallinta.

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Samaa mieltä. Väkivalta ei parane demonisoimalla tekijöitä. Sen sijaan terapialla väkivaltainen ihminen voi toipua ja oppia parempia keinoja ristiriitojen käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Mieheni oli väkivaltainen 15 vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut. Hänelle on selvää, että ero tulisi, jos olisi.

Höpö höpö.  Niinkö se muka menee? Väkivaltaisena olemisen voi vaan lopettaa niiin kuin lehtitilauksen ja naks - lehti ei enää tule postiluukusta?  "Lopetanpa väkivaltaisena olemisen ja naks -en enää ole väkivaltainen." 

Sinun miehesi todennäköisesti on edelleen väkivaltainen, vaikka ei sitä nyt juuri toteutakaan.

Ei ihminen voi olla väkivaltainen jos ei toteuta väkivaltaa. Miten väkivaltaisuutta voi olla ilman väkivaltaa?

Olen eri, mutta samalla tavalla kuin raitistunut alkoholisti on kuitenkin edelleen alkoholisti. Väkivaltaisuus on ihmisen ominaisuus, taipumus joka ei koskaan täysin poistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Väkivaltaan syyllistyneen "manaaminen ja kiroaminen" itse asiassa olisi tehokasta sosiaalista kontrollia. Nyt parisuhdeväkivaltaan suhtaudutaan liian sallivasti. Tässäkin ketjussa on pyritty oikeuttamaan väkivalta "kun uhri provosoi".

En ole tuo jolle vastasit, mutta minä en usko tuohon sosiaaliseen kontrolliin. Ei se estä parisuhdeväkivaltaa, se saa vaan piilottelemaan sitä paremmin. Enkä minä näe, että ongelma nytkään olisi siinä ettei uhrit saa apua ja ymmärrystä, vaan siinä ettei apua haeta koska ilmiöllä on niin vahva häpeän leima. Ja halusitte tai ette, tämä häpeä leviää myös uhriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Samaa mieltä. Väkivalta ei parane demonisoimalla tekijöitä. Sen sijaan terapialla väkivaltainen ihminen voi toipua ja oppia parempia keinoja ristiriitojen käsittelyyn.

Vertaistuki voi saada uhrin hetkeksi vähän paremmalle mielelle, mutta itse ongelmaan se ei ole ratkaisu tai ehkäisy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Minä veikkaan kyllä, että hyvin harvoin on kyseessä tuollainen suunnitelmallisuus. Pikemminkin suhteen alkuvuosina mies onnistuu paremmin tsemppaamaan, koska ristiriitojakin on vähemmän. Useimmat väkivaltaiset ihmiset itsekin ymmärtää, jos ei nyt sitä että lyöminen on väärin, niin ainakin sen että vaimonhakkaajalla on hyvin ruma sosiaalinen leima. Siksi useimmat väkivaltaan taipuvaiset pyrkii taistelemaan tätä taipumusta vastaan. Joskus se taistelu vaan valitettavasti hävitään, ja tyypillisesti se häviö ajoittuu johonkin stressaavaan elämänmuutokseen esimerkiksi puolison raskaus ja lapsen syntymä.

Tämä ei tietenkään millään tavalla tee väkivallasta vähemmän tuomittavaa, mutta kyllä minä väitän, että vähemmistö väkivaltaisista ihmisistä on tuollaisia kuvaamiasi kylmäverisiä psykopaatteja. Paljon yleisempää on impulssikontrollin häiriö ja tunne-elämän epävakaisuus. Yksinkertaisesti menetetään hallinta.

Teoriasi ontuu pahasti. Millä perusteella muka avioliitto tai yhteen muutto olisi stressaavaa? Jopa siinä määrin että alkaa lyödä toista? Paljon todennäköisempää on että silloin väkivaltainen ihminen ymmärtää että nyt on turvallista alkaa kontrolloida toista. Väkivallan raaistuminen sitoutumisen jälkeen on tutkittu fakta ja erittäin yleinen kuvio. Epäilen todella vahvasti että sitoutuminen stressaisi kaikkia väkivaltaisia ihmisiä niin suunnattomasti että kontrolli katoaa heti. Erityisesti kun väkivalta pahenee ajan kuluessa. Jos olisit oikeassa, väkivalta lieventyisi kun stressi helpottaa.

Psykopaatteja muuten on asiantuntijoiden arvion mukaan jopa kymmenen prosenttia väestöstä. Eli todella iso määrä ihmisiä. Ja psykopaattihan ei ole mikään leffojen pahisnero, vaan älyltään keskitoson alapuolella oleva ihminen, joka rettelöi ympäristönsä kun enemmän tai vähemmän koko elämänsä ajan.

Impulssikontrolli tahtoo yleensä "pettää" vain heikomman seurassa. Sekin on laskelmoitua ainakin jossain määrin. Toki väkivaltainen itse ja hänen läheisensä haluavat uskoa että kyse ei ole tietoisesta halusta vahingoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Minä veikkaan kyllä, että hyvin harvoin on kyseessä tuollainen suunnitelmallisuus. Pikemminkin suhteen alkuvuosina mies onnistuu paremmin tsemppaamaan, koska ristiriitojakin on vähemmän. Useimmat väkivaltaiset ihmiset itsekin ymmärtää, jos ei nyt sitä että lyöminen on väärin, niin ainakin sen että vaimonhakkaajalla on hyvin ruma sosiaalinen leima. Siksi useimmat väkivaltaan taipuvaiset pyrkii taistelemaan tätä taipumusta vastaan. Joskus se taistelu vaan valitettavasti hävitään, ja tyypillisesti se häviö ajoittuu johonkin stressaavaan elämänmuutokseen esimerkiksi puolison raskaus ja lapsen syntymä.

Tämä ei tietenkään millään tavalla tee väkivallasta vähemmän tuomittavaa, mutta kyllä minä väitän, että vähemmistö väkivaltaisista ihmisistä on tuollaisia kuvaamiasi kylmäverisiä psykopaatteja. Paljon yleisempää on impulssikontrollin häiriö ja tunne-elämän epävakaisuus. Yksinkertaisesti menetetään hallinta.

Puhut väkivaltaisista hyvin ihannoivaan sävyyn. "Taistelevat taipumustaan vastaan". "Valitettavasti joskus taistelu hävitään." Et edes sano että väkivaltainen ihminen häviää taistelun vaan puhut passiivissa. Kukaan ei ole syyllinen.

Minä en pidä väkivaltaista ihmistä sankarina joka taistelee. Pidän tuollaista ihmistä ongelmana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Väkivaltaan syyllistyneen "manaaminen ja kiroaminen" itse asiassa olisi tehokasta sosiaalista kontrollia. Nyt parisuhdeväkivaltaan suhtaudutaan liian sallivasti. Tässäkin ketjussa on pyritty oikeuttamaan väkivalta "kun uhri provosoi".

En ole tuo jolle vastasit, mutta minä en usko tuohon sosiaaliseen kontrolliin. Ei se estä parisuhdeväkivaltaa, se saa vaan piilottelemaan sitä paremmin. Enkä minä näe, että ongelma nytkään olisi siinä ettei uhrit saa apua ja ymmärrystä, vaan siinä ettei apua haeta koska ilmiöllä on niin vahva häpeän leima. Ja halusitte tai ette, tämä häpeä leviää myös uhriin.

Häpeä leviää uhriin juuri siksi että väkivaltaista kumppania ei tuomita ainoaksi syylliseksi. Ja sehän (sosiaalinen kontrolli) ei mielestäsi kannata.

Meillä emät tukistivat, retuuttivat ja pieksivät vain pienempikokoisia lapsia, ei koskaan toisiaan (paitsi henkisesti).

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Mitä jos se väkivallan tekijä joskus ottaisi opikseen ja toimisi päättäväisemmin, ettei enää pahoinpitelisi naisia?

Ei väkivalta johdu kenenkään uhriasenteesta. Se johtuu tekijästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla asiasta pitäisi keskustella? Voivotella ja ottaa osaa? Manata ja kirota väkivaltaan syyllistynyttä? Nämä eivät vie asioita millään tavalla eteenpäin, vaan tarvitaan objektiivisempi asenne. Kokemuksista voi yrittää ottaa selliainen opiksi ja toimia päättäväisemmin, joka ei ole vielä kohdannut väkivaltaa. Uhriasenteella väkivallan kierre vain jatkuu sukupolvesta toiseen, koska ei ole mitään ylimaallista tuomaria tai karmaa, joka korjaisi epäoikeudenmukaisuudet maailmassa.

Väkivaltaan syyllistyneen "manaaminen ja kiroaminen" itse asiassa olisi tehokasta sosiaalista kontrollia. Nyt parisuhdeväkivaltaan suhtaudutaan liian sallivasti. Tässäkin ketjussa on pyritty oikeuttamaan väkivalta "kun uhri provosoi".

En ole tuo jolle vastasit, mutta minä en usko tuohon sosiaaliseen kontrolliin. Ei se estä parisuhdeväkivaltaa, se saa vaan piilottelemaan sitä paremmin. Enkä minä näe, että ongelma nytkään olisi siinä ettei uhrit saa apua ja ymmärrystä, vaan siinä ettei apua haeta koska ilmiöllä on niin vahva häpeän leima. Ja halusitte tai ette, tämä häpeä leviää myös uhriin.

Häpeä leviää uhriin juuri siksi että väkivaltaista kumppania ei tuomita ainoaksi syylliseksi. Ja sehän (sosiaalinen kontrolli) ei mielestäsi kannata.

En usko että kyse on tästä. Ihmiset häpeävät yleisesti myös kumppaninsa ominaisuuksia, esimerkiksi puolison alkoholismia usein hävetään ja piilotellaan. Samoin mielenterveysongelmia. Ei kyse ole siitä, että uhri syyttäisi itseään väkivallasta, vaan siitä että uhri häpeää sitä että on ylipäänsä päätynyt parisuhteeseen niin huonon miehen kanssa. Mitä isompi stigma väkivallalla on tekijälle, sitä isommalta häpeältä se tuntuu myös uhrille. Tätä ilmiötä ei voi täysin poistaa. Siksi tämä sosiaalinen lynkkaus ei auta ketään, varsinkaan uhreja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Minä veikkaan kyllä, että hyvin harvoin on kyseessä tuollainen suunnitelmallisuus. Pikemminkin suhteen alkuvuosina mies onnistuu paremmin tsemppaamaan, koska ristiriitojakin on vähemmän. Useimmat väkivaltaiset ihmiset itsekin ymmärtää, jos ei nyt sitä että lyöminen on väärin, niin ainakin sen että vaimonhakkaajalla on hyvin ruma sosiaalinen leima. Siksi useimmat väkivaltaan taipuvaiset pyrkii taistelemaan tätä taipumusta vastaan. Joskus se taistelu vaan valitettavasti hävitään, ja tyypillisesti se häviö ajoittuu johonkin stressaavaan elämänmuutokseen esimerkiksi puolison raskaus ja lapsen syntymä.

Tämä ei tietenkään millään tavalla tee väkivallasta vähemmän tuomittavaa, mutta kyllä minä väitän, että vähemmistö väkivaltaisista ihmisistä on tuollaisia kuvaamiasi kylmäverisiä psykopaatteja. Paljon yleisempää on impulssikontrollin häiriö ja tunne-elämän epävakaisuus. Yksinkertaisesti menetetään hallinta.

Puhut väkivaltaisista hyvin ihannoivaan sävyyn. "Taistelevat taipumustaan vastaan". "Valitettavasti joskus taistelu hävitään." Et edes sano että väkivaltainen ihminen häviää taistelun vaan puhut passiivissa. Kukaan ei ole syyllinen.

Minä en pidä väkivaltaista ihmistä sankarina joka taistelee. Pidän tuollaista ihmistä ongelmana.

Ihannoiva sävy on kyllä sinun omassa päässäsi, ei minun. Minä puhun taistelusta samaan tapaan kuin ihminen taistelisi esimerkiksi päihderiippuvuutta vastaan. Ihmisellä on vika, heikkous, jolla on potentiaali tuhota sekä oma että läheisten elämä. Joten ihminen yrittää parhaansa mukaan taistella sitä vastaan. En minä esimerkiksi huumeitakaan ihannoi, vaikka voisin käyttää käsitettä "taistelee huumeriippuvuutta vastaan".

Tietysti väkivaltaiset ihmiset on ongelmia. Yleensä myös itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaan turvautuva on viallinen ihminen, jolta puuttuu kyky tunnistaa ja käsitellä tunteitaan ja hillitä itsensä.

Väkivallan uhri on riippuvainen tunteistaan myös; hänellä on harhaluulo, että hän pystyy korjaamaan sen toisen tai että väkivalta on itseaiheutettua.

Tämä noidankehä on vaikea murtaa. Ei kai väkivaltaisia suhteita edes olisi, jos ihmisillä olisi kykyä ratkaista tilanne jotenkin muuten. Häpeä hiljentää sekä tekijän että uhrin.

Erityisesti naisia syytellään ja vastuutetaan kohtuuttomasti itseensä kohdistuvasta väkivallasta.

Tuo loppu nyt oli sellaista hutun huttua, että et varmaan itsekään voi olla tosissasi... Tässä yhteiskunnassa ei mihinkään muuhun rikosten uhreihin satsata kuin NAISIIN jotka kokevat väkivaltaa. Kaikki palvelut ilmaiseksi on saatavilla. Miehistä uhreina ei edes puhuta. Niitä ei ole olemassakaan. Vähän aikaa sitten ei puhettakaan, että miehet olisivat päässeet edes turvakoteihin! Yhtenä perusteena oli, että "kun naiset eivät halua kohdata miehiä". Siis niitä miehiä, joita on itse piesty ja kohdeltu kaltoin?! Mutta kun niillä on se p-peli, niin joku nainen voi nähdä pahana uhkana.

Älkää olko kaksinaismoralisteja. Miehet väkivallan uhreina ei kiinnosta ketään.

Jos väkivaltainen ihminen ei ole itse valmis tekemään töitä sen eteen, että pääsisi eroon väkivaltaisuudestaan, ja niistä ajatusmalleista, jotka johtavat väkivaltatilanteisiin, ei uhrilla ole muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

valtaosalla lienee se käsitys että se silmä tempaistaan mustaksi ekoilla treffeillä..silloinhan lähtisi jo 97% lätkimään. Totuus on karumpi, moni esittää normaalia ja kivaa kunnes kämpät ostettu ja lapset hankittu..ja sitten pam..se nainen on ansassa ja aikamoisessa ristipaineessa että kestääkö muutamat iskut ja ylläpitää ydinperhekulissin vai lähteekö ja taistelee vielä vuosikausia hullua vastaan. Oma exäni flippasi vasta 10v yhdessäolon jälkeen, onneksi ei lapsia, niin sain lähdetty katkomalla kaikki siteet, toki sekin onnistui vasta toiosella yrittämällä. Meidät naiset kun on ehdollistettu siihen ajatusmalliin että miesparat käyttäytyvät epävakaasti, sillä me varmaan jotenkin itse provosoidaan..samaa oxymoronia exä käytti muakin vastaan silloin kuin sain lopullisesti tarpeekseni..että hänen ei tarvitsisi olla aggre jos mä en olisi niin hankala nainen. Siinä sitten ratkesi 2 ongelmaa samalla kun nostin kytkintä. Kaikille ei käy niin hyvin.

Oikein raju väkivalta alkaa yleensä yhteen muuton, naimisiin menon, lapsen syntymän tai muun sitoutumisen jälkeen. Pahoinpitelijä valitsee täysin tietoisesti hetken kun toisen olisi vaikeampi lähteä. Sitä ennen uhria on pehmitetty muilla tavoilla, sanallisesti tai lievemmällä väkivallalla.

Pahoinpitelijä ei siis pahoinpitele äkillisen raivon vallassa vaan kyseessä on laskelmoitu, suunnitelmallinen ja pitkäkestoinen toiminta, jonka tavoitteena on tietoisesti päästä hallitsemaan toista ihmistä kivulla ja pelolla. Pahoinpitelijä tarkkailee ja arvioi uhria jatkuvasti nähdäkseen, miten pitkälle voi mennä. Sitten kun uhri on saatu tottumaan, pahoinpitelijä siirtyy rajumpaan väkivaltaan.

Minä veikkaan kyllä, että hyvin harvoin on kyseessä tuollainen suunnitelmallisuus. Pikemminkin suhteen alkuvuosina mies onnistuu paremmin tsemppaamaan, koska ristiriitojakin on vähemmän. Useimmat väkivaltaiset ihmiset itsekin ymmärtää, jos ei nyt sitä että lyöminen on väärin, niin ainakin sen että vaimonhakkaajalla on hyvin ruma sosiaalinen leima. Siksi useimmat väkivaltaan taipuvaiset pyrkii taistelemaan tätä taipumusta vastaan. Joskus se taistelu vaan valitettavasti hävitään, ja tyypillisesti se häviö ajoittuu johonkin stressaavaan elämänmuutokseen esimerkiksi puolison raskaus ja lapsen syntymä.

Tämä ei tietenkään millään tavalla tee väkivallasta vähemmän tuomittavaa, mutta kyllä minä väitän, että vähemmistö väkivaltaisista ihmisistä on tuollaisia kuvaamiasi kylmäverisiä psykopaatteja. Paljon yleisempää on impulssikontrollin häiriö ja tunne-elämän epävakaisuus. Yksinkertaisesti menetetään hallinta.

Teoriasi ontuu pahasti. Millä perusteella muka avioliitto tai yhteen muutto olisi stressaavaa? Jopa siinä määrin että alkaa lyödä toista? Paljon todennäköisempää on että silloin väkivaltainen ihminen ymmärtää että nyt on turvallista alkaa kontrolloida toista. Väkivallan raaistuminen sitoutumisen jälkeen on tutkittu fakta ja erittäin yleinen kuvio. Epäilen todella vahvasti että sitoutuminen stressaisi kaikkia väkivaltaisia ihmisiä niin suunnattomasti että kontrolli katoaa heti. Erityisesti kun väkivalta pahenee ajan kuluessa. Jos olisit oikeassa, väkivalta lieventyisi kun stressi helpottaa.

Psykopaatteja muuten on asiantuntijoiden arvion mukaan jopa kymmenen prosenttia väestöstä. Eli todella iso määrä ihmisiä. Ja psykopaattihan ei ole mikään leffojen pahisnero, vaan älyltään keskitoson alapuolella oleva ihminen, joka rettelöi ympäristönsä kun enemmän tai vähemmän koko elämänsä ajan.

Impulssikontrolli tahtoo yleensä "pettää" vain heikomman seurassa. Sekin on laskelmoitua ainakin jossain määrin. Toki väkivaltainen itse ja hänen läheisensä haluavat uskoa että kyse ei ole tietoisesta halusta vahingoittaa.

Tuossa yhteenmuuttovaiheessa aletaan yleensä viettämään enemmän aikaa yhdessä ja suhde arkipäiväistyy. Vaaleanpunaiset lasit tippuu. Ei ehkä jakseta enää niin paljon tsempata, olla koko ajan parhaimmillaan. Suhteen alkutaipaleella ei välttämättä ole tullut niin pahoja konflikteja - tai ainakin niitä on päässyt omaan kämppään karkuun. Lyhyesti sanottuna ennen tätä vaihetta suhteessa ei toisen naamataulu ole vielä koskaan ärsyttänyt niin paljon että kontrolli menisi.

Ja haluan kyllä linkin siihen tutkimukseen, jonka mukaan 10% väestöstä on psykopaatteja ja ne on kaikki tyhmiä. Minä olen opiskellut aiheen sivusta ja tuo ei todellakaan vastaa sitä mitä aiheesta yliopistossa opetetaan. Odotan innolla viitteitä. Vai sekoitatko sinä nyt psykopatian ja antisosiaalisen persoonallisuuden? Ne toki liittyy toisiinsa muttei ole sama asia.

Kaikki uhria arvosteleva ja syyllistävä puhe kertoo vain ja ainoastaan siitä, että tämä arvostelija ja syyllistäjä ei tiedä traumatisoitumisen mekanismeista yhtään mitään. Sillä, jos tietäisi, ei uhria arvostelisi saati syyllistäisi. Kyse on pitkälti muuttuneesta aivojen ja keskushermoston toiminnasta. Jos elät jatkuvassa pelossa, ei niin sanottu analyyttinen mieli toimi, vaikka olisit kuinka korkeasti koulutettu älykkö. Moni tarvitsisi ihan konkreettista apua siihen lähtöön; yhdessä tehty tarkka suunnitelma ja sitten muuttoapu. Etukäteen käyty läpi keinot, mitä tehdä kun syyllinen aloittaa manipuloinnin ja maanittelun jne.