En tiedä _haluanko_ elää ylipäänsä
Ihminenhän haluaa luonnostaan olla hengissä keinolla millä hyvänsä, ja niin varmasti minäkin jollain tasolla. Se ei silti poista sitä, ettenkö olisi ajatellut haluavani k*olla jo usempana kuukautena putkeen. Ensimmäiset k*oleman ajatukset olivat ala-asteen lopulla. Muistan puhuneeni kavereilleni koulussa, että sitten kun siirryn yläasteelle, niin t*pan itseni. Minusta on tullut raskas ihminen, tai ainakin niin ajattelen. Olen alkanut vapaaehtoisesti syrjäytymään, mikä ei ole hyvä asia tietenkään. Asun vanhempieni luona vielä, olen asunut ennen yksinkin, mutta se oli henkisesti erittäin raskasta. Olen lähdössä kokeilemaan töitä uudelleen.
En tiedä mikä minussa on, koska yleensä ihmiset jaksavat yrittää parantaa omaa elämänlaatuaan, minä en. Joskus kovasti yritin, mutta hajotin itseni uudelleen.
Olen kuulema outo, niin varmasti olenkin, enkä pelkästään hyvällä tavalla. Jo pienenä itkin paljon, ja olin tyytymätön. Sitten jouduin kiusatuksi koulussa, sen jälkeen lastenkotiin, sitten yksin asumaan. Elämäni ei tietenkään ole ollut pelkkää kärsimystä, mutta nykyään kaikki on kovin harmaata, enkä valehtele ollenkaan, jos väitän ettei mikään tuo hyvää oloa. Joskus olen huomannut, että kun itken tunteja ja puhun jollekin, niin olo saattaa muuttua hetken aikaa tyynemmäksi. Muuten olen aika lailla ladattu täyteen tätä oloa, joka ei helpota.
Hoitokontakti näennäisesti on, mutta sairaanhoitaja ei vastaa puhelimeen. Kävisinkö huomenna juttelemassa nuorten talolla?
Kiitos kun saan puhua teille aina.
Kommentit (96)
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinusta välittyy välittävä ihminen. Elämässäsi on ollut rankkoja vaiheita. Toivon, että sinulla säilyy myönteisyys ja luottamus, että elämä kantaa. Olet Jeesukselle hyvin rakas.
Kannustan sinua olemaan kriittinen ainakin pysyvään psyykenlääkkeiden käyttöön. Niistä tulee paljon haittoja. Jopa pysyviä. Mielestäni on riko lli sta orjuuttaa niillä ihmisiä.
Syö terveellistä ja ravintorikasta ruokaa. Monipuolisesti kasviksia, marjoja, hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä.
Jätä ainakin vehnä ruokavaliostasi kokonaan pois. Gluteenin ja valkoisen sokerin välttäminen myös hyvä. Käytä maitohappobakteereita.Voimia, iloa, hyvää kesää ja lämmin halaus 🥰
Kiitos. Ja samoin. 😊
Mistä löydän vaikka Jeesuksen? Olen joskus yrittänyt etsiä, mutta en löydä.
Rukoile Jeesusta elämääsi ja pyydä häntä sydämeesi. Hän on luvannut, että löydämme, kun etsimme.
Lue Raamattua ja etsi uskovien yhteyttä. Toivottavasti seurakunnasta löytyy elävää uskoa, eikä vain tyhjien tynnyrien kolinaa.
💚Niin, ehkä se uskossa oleminen tekisi minusta lempeämmän ja tyynemmän. En vain löydä oikein yhteyttä.
Usko ei ole kaikille ratkaisu. Mene kirjastoon ja selaile erilaisia filosofioita, psykologioita ja itsehoito-oppaita. Tutustu niin itämaisiin kuin kotimaisiinkiinkin näkemyksiin. Älä ota mitään yhtä näkemystä "uskoksesi", vaan poimi kaikista näkemyksistä parhaat. Ota kopioita, valokuvia puhelimeen, kirjoita paperille tai mikä on sinun tyylisi. Poimi sellaiset tärkeät sanomat, jotka tuntuvat omilta. Ne heijastavat sitä identiteettiä joka sinulla jo on ja sitä miksi haluat tulla. Lakkaat myös seilaamasta ja ihmettelemästä ja epäröimästä. Samaan aikaan muista, että ihminen ei ole koskaan valmis, vaan jalostuu henkisesti kuolemaansa saakka.
Tilasin jo kirjastosta pari kirjaa, jotka kertovat uudelleen syntymisestä. Odottelen niiden saapumista. Luen sitten lisää ja lisää ja lisää. Eihän tässä muutakaan ole oikein.
On. Pahinta mitä itellesi teet on jäädä työttömäksi. Mene töihin tai opiskelemaan. Älä tee aukkoa historiaasi. Se aukko on sinua vastassa koko pitkän elämäsi. Vaikka 10 vuoden kuluttua menisit yliopistoon ja valmistuisit maisteriksi, niin hakemuksesi on pelkkä työttömyystahra. Koska tahrattomia päteviä hakijoita on. Sillä ei ole mitään merkitystä kuinka hyvä tai kiva olet. Vain tahra nähdään.
Osa-aikaiseksi ja samalla jotain avoimen kursseja vähintään. Töiden jälkeen ehdit tutkailla itseäsi ja kirjoja.
Olen sairaslomalla tällä hetkellä. Olen ollut kuukauden. Ajattelin hakea jotain työ/opiskelukuntoutusta, kun en tiedä ollenkaan mitä tehdä. Olen hakenut myös jotain siivousalan töitä, kun nuo oman alan työt ei enää nappaa, koska olen alkanut ahdistumaan ihmisistäkin, mikä ei ole hyvä asia. Toisaalta mietin vain milloin olisi tarpeeksi paha olo, että voisin jopa päättää tämän kaiken. Sitä tuskin teen kuitenkaan, mutta mietin usein. Sekään ei ole hyvä asia, pitäisi ottaa asenne, että haluan elää.
Kela vie itsenäisyyden. Olet koko ajan muiden arvioitavana ja joudut odottelemaan lupia ja päätöksiä jopa kuukausitolkulla. Oletko varma, että juuri sellainen lisäisi elämänhaluasi?
En ole, mutta ei tämäkään seilaaminen auta ollenkaan, varsinkaan kun en tiedä mitä töitä voisin/haluaisin tehdä. Jostain syystä se luo minulle paremman ja turvallisemman olon, kun ei tarvitse ajatella niin paljon itsekseen. Vähän niin kuin jossain lastenkodissa taas. Vaikka tiedän etten siellä enää ole enkä tule olemaan
Nythän sinä henkisesti valitset olla siellä. Fyysisesti et sinne takaisin pääse, mutta henkisesti kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa muuta kuin että hämmästyttävän samankaltainen ajatusmaailma sinulla Ap kuin minulla! Ja vaikutat fiksulta ja ajattelevaiselta ihmiseltä :)
Kiitos, mutta jos todella olisin fiksu ja ajattelevainen, niin ehkä en olisi tässä tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo jotka ehdottaa koulua/töitä ei muusta tiedä, näkee koko elämän niiden kautta. Jos on paha olla, niin ei noista oo apua siihen. Saattaa vaan uuvuttaa lisää, jos vastentahtoisesti tarvii tehdä jotain päivästä toiseen. Ite suosittelisin päinvastaista, eli omaan vointiin keskittymistä ja merkityksellisten asioiden tekemistä. Mulla oli joskus paha olla, mutta kun lopetin koulut jaksoinkin vähän enemmän kaikkea ja koen että siittä on ollu suuri apu siihen. Enää ei tee mieli tapaa itseä, vaikka se ajatus saattaa vielä välillä automaattisesti joskus tullakin. Enää se on vain ajatus pahan olon hetkellä ja tiiän ettei se oo oikeasti hyvä vaihtoehto paeta haasteita
Ei todellakaan. Olet äärettömän väärässä. Kuten huomaat, niin itsekin ajattelet asiaa vain omasta näkökulmastasi. Se mikä on hyvä yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Ai ihan äärettömän väärässä? Kyllä, kirjoitin omasta näkökulmasta. Näen niin, että yhteiskunta vie työssäkäyvien energiaa omaksi hyödyksi. Palkkioksi saa rahaa, jolla ei edes olis mitään merkitystä, jos yhteiskuntaa ei olis rakennettu niin että välttämättömistä elintarvikkeista tarvii maksaa. Ihminen on ainut laji joka joutuu maksamaan oikeudesta elää tällä planeetalla. Siihen lisäks vielä se, että jos on työn/opiskelun suhteen suunta hukassa, niin voi olla hyvä rauhassa miettiä sitä eikä hakea vain jonnekin koska ympäristö painostaa.
Kerro ihmeessä kun olet muuttanut maailman niin, että täällä ei tarvitse rahaa selviytyäkseen. Tapahtuuko jo minun elinaikanani, missä vaiheessa projektisi on? Heittäydynkö jo keräämään banaaneja puista talvipakkasella vai olenko syömättä kunnes kaupoista voi hakea banaaneja ilmaiseksi? Odottelenko syömättä ja hengittämättä vai vain syömättä?
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
OK, voin vannoa, että tyhjyys ei poistu niin kauan kun laitat sen poistumisen toisten ihmisten varaan.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Tyhjyyden vältteleminen on jatkuva prosessi joka vie energiaa, mutta toki aivan hyväksyttävä valinta siinä missä sen kohtaaminenkin. Ootko muuten miettinyt itsesi rakastamista, koko sydämestä? Olet sen arvoinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo jotka ehdottaa koulua/töitä ei muusta tiedä, näkee koko elämän niiden kautta. Jos on paha olla, niin ei noista oo apua siihen. Saattaa vaan uuvuttaa lisää, jos vastentahtoisesti tarvii tehdä jotain päivästä toiseen. Ite suosittelisin päinvastaista, eli omaan vointiin keskittymistä ja merkityksellisten asioiden tekemistä. Mulla oli joskus paha olla, mutta kun lopetin koulut jaksoinkin vähän enemmän kaikkea ja koen että siittä on ollu suuri apu siihen. Enää ei tee mieli tapaa itseä, vaikka se ajatus saattaa vielä välillä automaattisesti joskus tullakin. Enää se on vain ajatus pahan olon hetkellä ja tiiän ettei se oo oikeasti hyvä vaihtoehto paeta haasteita
Ei todellakaan. Olet äärettömän väärässä. Kuten huomaat, niin itsekin ajattelet asiaa vain omasta näkökulmastasi. Se mikä on hyvä yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Ai ihan äärettömän väärässä? Kyllä, kirjoitin omasta näkökulmasta. Näen niin, että yhteiskunta vie työssäkäyvien energiaa omaksi hyödyksi. Palkkioksi saa rahaa, jolla ei edes olis mitään merkitystä, jos yhteiskuntaa ei olis rakennettu niin että välttämättömistä elintarvikkeista tarvii maksaa. Ihminen on ainut laji joka joutuu maksamaan oikeudesta elää tällä planeetalla. Siihen lisäks vielä se, että jos on työn/opiskelun suhteen suunta hukassa, niin voi olla hyvä rauhassa miettiä sitä eikä hakea vain jonnekin koska ympäristö painostaa.
Kerro ihmeessä kun olet muuttanut maailman niin, että täällä ei tarvitse rahaa selviytyäkseen. Tapahtuuko jo minun elinaikanani, missä vaiheessa projektisi on? Heittäydynkö jo keräämään banaaneja puista talvipakkasella vai olenko syömättä kunnes kaupoista voi hakea banaaneja ilmaiseksi? Odottelenko syömättä ja hengittämättä vai vain syömättä?
Mulla ei ole ratkaisua. Silti voi nähdä epäkohtia, vaikkei saman aikaisesti tietäisi miten niitä voisi korjata. Mutta voit silti odottaa vaikka paastoten ja syvään, rauhallisesti hengittäen
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinusta välittyy välittävä ihminen. Elämässäsi on ollut rankkoja vaiheita. Toivon, että sinulla säilyy myönteisyys ja luottamus, että elämä kantaa. Olet Jeesukselle hyvin rakas.
Kannustan sinua olemaan kriittinen ainakin pysyvään psyykenlääkkeiden käyttöön. Niistä tulee paljon haittoja. Jopa pysyviä. Mielestäni on riko lli sta orjuuttaa niillä ihmisiä.
Syö terveellistä ja ravintorikasta ruokaa. Monipuolisesti kasviksia, marjoja, hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä.
Jätä ainakin vehnä ruokavaliostasi kokonaan pois. Gluteenin ja valkoisen sokerin välttäminen myös hyvä. Käytä maitohappobakteereita.Voimia, iloa, hyvää kesää ja lämmin halaus 🥰
Kiitos. Ja samoin. 😊
Mistä löydän vaikka Jeesuksen? Olen joskus yrittänyt etsiä, mutta en löydä.
Rukoile Jeesusta elämääsi ja pyydä häntä sydämeesi. Hän on luvannut, että löydämme, kun etsimme.
Lue Raamattua ja etsi uskovien yhteyttä. Toivottavasti seurakunnasta löytyy elävää uskoa, eikä vain tyhjien tynnyrien kolinaa.
💚Niin, ehkä se uskossa oleminen tekisi minusta lempeämmän ja tyynemmän. En vain löydä oikein yhteyttä.
Älä luovuta. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Pyhän Hengen täyteys on vastaus elämän tyhjyyteen. Sitä kannattaa rukoilla. Tule ensin uskoon.
tuleuskoon. fi. - eri
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Ei tyhjyys välttämättä kaikkoa koskaan, ei ainakaan niin kauan kun etsit ja kaipaat jotain. Yksinkertainen ohje siihen on, että lakkaa kaipaamasta. Kuulostaa äkkiseltään tyhmältä, mutta toimii. Se ei tarkoita, että luopuisit tulevaisuudesta, unelmista jne. Se tarkoittaa sitä, että keskityt nykyhetkeen. Lue tietoista läsnäoloa. Opettele elämään tätä päivää ja tässä hetkessä. Opi peilaamaan, säätelemään ja asettamaan kehyksiä. Mitkä ovat pitkän tähtäimen suunnitelmat ja mikä on nykyhetki. Vain nykyhetkeä elämällä voi päästä pitkän tähtäimen saavutuksiin. Sinne ei voi hypätä aikamatkaajana. 5 vuoden päähän on elettävä joka päivä ja tehtävä vain sen päivän hommat, jotka ovat meneillään. Muuta ei voi, eikä jippii, ei tarvitse. Se riittää, että elää yhden päivän kerrallaan ja että tekee yhden päivän hommat kerrallaan. Vielä kun oppii jakamaan yhden päivän meneillä oleviin hetkiin niin elämänlaatu paranee huomattavasti. Löydä joku keino kanavoida kaipuusi ja tarpeesi muilta ihmisiltä. Oli se maalaaminen, laulaminen, säveltäminen, reseptikirjan kirjoittaminen tai mitä ikinä. Sen kanavan löydät vain sinä itse. Kaikilla ihmisillä ei todellakaan ole henkilöitä, joille puhua ja terapia on väliaikaista, mitä terapian jälkeen? Silti on löydettävä keinot, jotka itselle tepsivät. Ellei halua tiedottomaksi ja hoidettavaksi kääryleeksi laitoshoitoon, haluatko?
Vetis hyvä. Voimme tietää, että haluamme juuri nyt syödä Mignon-munan, mutta se voi silti olla kuoren alla pilaantunut. Työ antaa turvaa ja itsenäisyyttä talouden kautta. Silloin ei haittaa, että valitsit korista väärän munan. Silloin sinulla on varaa ostaa toinen.
Näinhän se pitkälti on, jos miettii liikaa tulevaisuutta ja murehtii sitä, niin ne sen hetkiset arkiset asiat unohtuvat joiden kautta pääsisi parempaan tulevaisuuteen. Eli kaikella mitä tässä hetkessä tekee on merkitystä tulevaisuuteen. Voi myös olla, että ulkoistan oman hyvinvointini liikaa vaikka sille terapeutille. Toki hänellä voi olla keinoja miten päästä eteenpäin menneisyydestä, mutta tietenkin minä itse valitsen mitä minä teen. Mietinkin etten miksi ole vielä tehnyt valintaa? Keikunko ikuisesti sen ajatuksen välillä haluanko elää vai kuolla, kunnes pilaan ihan kaiken pohtimalla näitä asioita? Tarvitsenko jonkun käskemään minua haluta elää? Voisinko silloin paremmin ja ottaisin todella ohjat käsiini? Kuitenkin kuolen joskus, ehkä minun pitäisi alkaa taas yrittämään? En halua olla se, joka päätyy juomaan itsensä hengiltä.
Ja haluan ehdottomasti töihin jossain vaiheessa kunhan tiedän missä olen hyvä ja mitä haluan tehdä. Minulla on vain se ongelma, että haahuilen mielessäni paikasta seuraavaan, eikä missään lopulta ole hyvä olla. Täällä vanhempieni luona haikailen kaupunkiin, ja kaupungissa kun olen, niin masennun, kun se ei piristänytkään. Päinvastoin. Lopulta missään ei ole hyvä olla, ja maailmassa olisi niin paljon asioita mitkä tulisi nähdä ja hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo jotka ehdottaa koulua/töitä ei muusta tiedä, näkee koko elämän niiden kautta. Jos on paha olla, niin ei noista oo apua siihen. Saattaa vaan uuvuttaa lisää, jos vastentahtoisesti tarvii tehdä jotain päivästä toiseen. Ite suosittelisin päinvastaista, eli omaan vointiin keskittymistä ja merkityksellisten asioiden tekemistä. Mulla oli joskus paha olla, mutta kun lopetin koulut jaksoinkin vähän enemmän kaikkea ja koen että siittä on ollu suuri apu siihen. Enää ei tee mieli tapaa itseä, vaikka se ajatus saattaa vielä välillä automaattisesti joskus tullakin. Enää se on vain ajatus pahan olon hetkellä ja tiiän ettei se oo oikeasti hyvä vaihtoehto paeta haasteita
Ei todellakaan. Olet äärettömän väärässä. Kuten huomaat, niin itsekin ajattelet asiaa vain omasta näkökulmastasi. Se mikä on hyvä yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Ai ihan äärettömän väärässä? Kyllä, kirjoitin omasta näkökulmasta. Näen niin, että yhteiskunta vie työssäkäyvien energiaa omaksi hyödyksi. Palkkioksi saa rahaa, jolla ei edes olis mitään merkitystä, jos yhteiskuntaa ei olis rakennettu niin että välttämättömistä elintarvikkeista tarvii maksaa. Ihminen on ainut laji joka joutuu maksamaan oikeudesta elää tällä planeetalla. Siihen lisäks vielä se, että jos on työn/opiskelun suhteen suunta hukassa, niin voi olla hyvä rauhassa miettiä sitä eikä hakea vain jonnekin koska ympäristö painostaa.
Kerro ihmeessä kun olet muuttanut maailman niin, että täällä ei tarvitse rahaa selviytyäkseen. Tapahtuuko jo minun elinaikanani, missä vaiheessa projektisi on? Heittäydynkö jo keräämään banaaneja puista talvipakkasella vai olenko syömättä kunnes kaupoista voi hakea banaaneja ilmaiseksi? Odottelenko syömättä ja hengittämättä vai vain syömättä?
Mulla ei ole ratkaisua. Silti voi nähdä epäkohtia, vaikkei saman aikaisesti tietäisi miten niitä voisi korjata. Mutta voit silti odottaa vaikka paastoten ja syvään, rauhallisesti hengittäen
Ja höpö höpö. Kaikkien on syötävä ja fakta on, että nykyaikana siihen tarvitaan rahaa. Sitä ja riippumattomuuden saa töissä käymällä. Toki kelastakin saa, mutta silloin ei ole riippumaton, eikä itsenäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
OK, voin vannoa, että tyhjyys ei poistu niin kauan kun laitat sen poistumisen toisten ihmisten varaan.
Ei varmasti poistukaan. Tiedän sen.
Muista kallu että olemassa olemattomuus kestää ikuisesti eikä sieltä voi ikinä palata. Hirveä kohtalo. Sitä paitsi olemassaollemattomuus ei tuo helpotusta koska et kykene tuntemaan sitä helpotusta. Viimeiseksi tunteeksi jää vain hirveä tuska kun kiikut kaulakiikussa.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Tyhjyyden vältteleminen on jatkuva prosessi joka vie energiaa, mutta toki aivan hyväksyttävä valinta siinä missä sen kohtaaminenkin. Ootko muuten miettinyt itsesi rakastamista, koko sydämestä? Olet sen arvoinen
Luulen että kaikkein syvin ongelma on se, etten välitä juuri itsestäni henkisellä tasolla. Se voi olla se syy miksi en saa asioita aikaan ja miksi vätystän. Itseasiassa se on syy numero yksi, siitä johtuu aika pitkälle myös masennus ja tämä etten tiedä mistään mitään, miten voisinkaan tietää, kun en välitä itsestäni? Ehkä olen myös riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo jotka ehdottaa koulua/töitä ei muusta tiedä, näkee koko elämän niiden kautta. Jos on paha olla, niin ei noista oo apua siihen. Saattaa vaan uuvuttaa lisää, jos vastentahtoisesti tarvii tehdä jotain päivästä toiseen. Ite suosittelisin päinvastaista, eli omaan vointiin keskittymistä ja merkityksellisten asioiden tekemistä. Mulla oli joskus paha olla, mutta kun lopetin koulut jaksoinkin vähän enemmän kaikkea ja koen että siittä on ollu suuri apu siihen. Enää ei tee mieli tapaa itseä, vaikka se ajatus saattaa vielä välillä automaattisesti joskus tullakin. Enää se on vain ajatus pahan olon hetkellä ja tiiän ettei se oo oikeasti hyvä vaihtoehto paeta haasteita
Ei todellakaan. Olet äärettömän väärässä. Kuten huomaat, niin itsekin ajattelet asiaa vain omasta näkökulmastasi. Se mikä on hyvä yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Ai ihan äärettömän väärässä? Kyllä, kirjoitin omasta näkökulmasta. Näen niin, että yhteiskunta vie työssäkäyvien energiaa omaksi hyödyksi. Palkkioksi saa rahaa, jolla ei edes olis mitään merkitystä, jos yhteiskuntaa ei olis rakennettu niin että välttämättömistä elintarvikkeista tarvii maksaa. Ihminen on ainut laji joka joutuu maksamaan oikeudesta elää tällä planeetalla. Siihen lisäks vielä se, että jos on työn/opiskelun suhteen suunta hukassa, niin voi olla hyvä rauhassa miettiä sitä eikä hakea vain jonnekin koska ympäristö painostaa.
Kerro ihmeessä kun olet muuttanut maailman niin, että täällä ei tarvitse rahaa selviytyäkseen. Tapahtuuko jo minun elinaikanani, missä vaiheessa projektisi on? Heittäydynkö jo keräämään banaaneja puista talvipakkasella vai olenko syömättä kunnes kaupoista voi hakea banaaneja ilmaiseksi? Odottelenko syömättä ja hengittämättä vai vain syömättä?
Mulla ei ole ratkaisua. Silti voi nähdä epäkohtia, vaikkei saman aikaisesti tietäisi miten niitä voisi korjata. Mutta voit silti odottaa vaikka paastoten ja syvään, rauhallisesti hengittäen
Ja höpö höpö. Kaikkien on syötävä ja fakta on, että nykyaikana siihen tarvitaan rahaa. Sitä ja riippumattomuuden saa töissä käymällä. Toki kelastakin saa, mutta silloin ei ole riippumaton, eikä itsenäinen.
No näinhän se on, enkä missään välissä tuota faktaa kieltänytkään.
Lisään vielä. Harkitse toki tarkkaan, haluatko antaa koko elämäsi Jeesukselle. Jos teet täyskäännöksen elämässäsi ja pyydät syntejäsi anteeksi, teet parannuksen ja käännyt synneistä kokonaan pois, elämäsi muuttuu kokonaan.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Tyhjyyden vältteleminen on jatkuva prosessi joka vie energiaa, mutta toki aivan hyväksyttävä valinta siinä missä sen kohtaaminenkin. Ootko muuten miettinyt itsesi rakastamista, koko sydämestä? Olet sen arvoinen
Luulen että kaikkein syvin ongelma on se, etten välitä juuri itsestäni henkisellä tasolla. Se voi olla se syy miksi en saa asioita aikaan ja miksi vätystän. Itseasiassa se on syy numero yksi, siitä johtuu aika pitkälle myös masennus ja tämä etten tiedä mistään mitään, miten voisinkaan tietää, kun en välitä itsestäni? Ehkä olen myös riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä.
Minusta sää hienosti pohdit ja käytät mieltä tämän asian puimiseen, ja se jo itsessään kertoo edes ihan pienestä välittämisen murusesta. Muiden ihmisten hyväksynnän kaipaaminen/siittä riippuvaisena oleminen on aivan inhimillinen piirre. Jos aattelee, miten ihminen on ennen asunu pienissä yhteisöissä ja elämä on ollut selviytymistä, niin siinä laumassa muiden lauman jäsenten hyväksyntä on ollu elinehto. Mutta nykyään asia on eri ja suhtautumistaan siihen voi halutessaan tietoisesti muokata.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Tyhjyyden vältteleminen on jatkuva prosessi joka vie energiaa, mutta toki aivan hyväksyttävä valinta siinä missä sen kohtaaminenkin. Ootko muuten miettinyt itsesi rakastamista, koko sydämestä? Olet sen arvoinen
Luulen että kaikkein syvin ongelma on se, etten välitä juuri itsestäni henkisellä tasolla. Se voi olla se syy miksi en saa asioita aikaan ja miksi vätystän. Itseasiassa se on syy numero yksi, siitä johtuu aika pitkälle myös masennus ja tämä etten tiedä mistään mitään, miten voisinkaan tietää, kun en välitä itsestäni? Ehkä olen myös riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä.
Minusta sää hienosti pohdit ja käytät mieltä tämän asian puimiseen, ja se jo itsessään kertoo edes ihan pienestä välittämisen murusesta. Muiden ihmisten hyväksynnän kaipaaminen/siittä riippuvaisena oleminen on aivan inhimillinen piirre. Jos aattelee, miten ihminen on ennen asunu pienissä yhteisöissä ja elämä on ollut selviytymistä, niin siinä laumassa muiden lauman jäsenten hyväksyntä on ollu elinehto. Mutta nykyään asia on eri ja suhtautumistaan siihen voi halutessaan tietoisesti muokata.
Onhan se inhimillistä, ja ihmisen joka ei ole saanut hyväksyntää koko elämänsä aikana, on varmasti paljon vaikeampaa alkaa arvostamaan itseään. En väitä, että näin olisi omalla kohdallani. Itseasiassa olen hyvin ristiriitainen tämän koko asian suhteen, miksi miettisin jonkun toisen ajatuksia liiaksi asti? Se voi osittain johtua siitä, että olen melko herkkä luonteeltani, ja tarkastelen ihmisten läyttäytymistä, ilmeitä ja olemusta, joka kääntyy vain itseään vastaan. Eli vähän kuin pyytelisin välillä anteeksi omaa olemassaoloani, sellainen terveellinen ego puuttuu.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Ei tyhjyys välttämättä kaikkoa koskaan, ei ainakaan niin kauan kun etsit ja kaipaat jotain. Yksinkertainen ohje siihen on, että lakkaa kaipaamasta. Kuulostaa äkkiseltään tyhmältä, mutta toimii. Se ei tarkoita, että luopuisit tulevaisuudesta, unelmista jne. Se tarkoittaa sitä, että keskityt nykyhetkeen. Lue tietoista läsnäoloa. Opettele elämään tätä päivää ja tässä hetkessä. Opi peilaamaan, säätelemään ja asettamaan kehyksiä. Mitkä ovat pitkän tähtäimen suunnitelmat ja mikä on nykyhetki. Vain nykyhetkeä elämällä voi päästä pitkän tähtäimen saavutuksiin. Sinne ei voi hypätä aikamatkaajana. 5 vuoden päähän on elettävä joka päivä ja tehtävä vain sen päivän hommat, jotka ovat meneillään. Muuta ei voi, eikä jippii, ei tarvitse. Se riittää, että elää yhden päivän kerrallaan ja että tekee yhden päivän hommat kerrallaan. Vielä kun oppii jakamaan yhden päivän meneillä oleviin hetkiin niin elämänlaatu paranee huomattavasti. Löydä joku keino kanavoida kaipuusi ja tarpeesi muilta ihmisiltä. Oli se maalaaminen, laulaminen, säveltäminen, reseptikirjan kirjoittaminen tai mitä ikinä. Sen kanavan löydät vain sinä itse. Kaikilla ihmisillä ei todellakaan ole henkilöitä, joille puhua ja terapia on väliaikaista, mitä terapian jälkeen? Silti on löydettävä keinot, jotka itselle tepsivät. Ellei halua tiedottomaksi ja hoidettavaksi kääryleeksi laitoshoitoon, haluatko?
Vetis hyvä. Voimme tietää, että haluamme juuri nyt syödä Mignon-munan, mutta se voi silti olla kuoren alla pilaantunut. Työ antaa turvaa ja itsenäisyyttä talouden kautta. Silloin ei haittaa, että valitsit korista väärän munan. Silloin sinulla on varaa ostaa toinen.
Näinhän se pitkälti on, jos miettii liikaa tulevaisuutta ja murehtii sitä, niin ne sen hetkiset arkiset asiat unohtuvat joiden kautta pääsisi parempaan tulevaisuuteen. Eli kaikella mitä tässä hetkessä tekee on merkitystä tulevaisuuteen. Voi myös olla, että ulkoistan oman hyvinvointini liikaa vaikka sille terapeutille. Toki hänellä voi olla keinoja miten päästä eteenpäin menneisyydestä, mutta tietenkin minä itse valitsen mitä minä teen. Mietinkin etten miksi ole vielä tehnyt valintaa? Keikunko ikuisesti sen ajatuksen välillä haluanko elää vai kuolla, kunnes pilaan ihan kaiken pohtimalla näitä asioita? Tarvitsenko jonkun käskemään minua haluta elää? Voisinko silloin paremmin ja ottaisin todella ohjat käsiini? Kuitenkin kuolen joskus, ehkä minun pitäisi alkaa taas yrittämään? En halua olla se, joka päätyy juomaan itsensä hengiltä.
Ja haluan ehdottomasti töihin jossain vaiheessa kunhan tiedän missä olen hyvä ja mitä haluan tehdä. Minulla on vain se ongelma, että haahuilen mielessäni paikasta seuraavaan, eikä missään lopulta ole hyvä olla. Täällä vanhempieni luona haikailen kaupunkiin, ja kaupungissa kun olen, niin masennun, kun se ei piristänytkään. Päinvastoin. Lopulta missään ei ole hyvä olla, ja maailmassa olisi niin paljon asioita mitkä tulisi nähdä ja hoitaa.
Kun et osta kaupoista alkoholia, eikä kukaan sido sinua tuoliin ja juota, niin et tietenkään juo itseäsi hengiltä. Ne ovat niitä valintoja, joita sinä joka päivä haluat tehdä itsesi eteen.
Kyllä ulkoistat. Kaipaat lastenkodin turvaa ja odotat rakkautta, joka poistaisi tyhjyyden. En minä kiellä sinua menemästä terapeutille, nimenomaan haluan, että ymmärrät eron siinä mitä terapeutilta odotat ja mitä hän voi lopulta tehdä. Terapeutti käytännössä tarjoaa sinulle samoja työkaluja mitä löydät itsehoito-oppaista. On totta kai tärkeää ymmärtää mitkä nykyiset itellesi haitalliset ajatusmallisi ovat epätosia ja johtuvat vain menneisyydestä. Nuo samat löytyvät kyllä itsehoito-oppaistakin. Terapeutti voi kuitenkin kesken puheesi sanoa, että tuo kohta on juuri se kohta, kun kirjaa lukemalla sinun pitää havaita se itse. Kuunteleva korva on tietenkin se mitä kirjoista et saa. Jotkut ihmiset jäävät terapiakierteeseen vuosikausiksi, koska he odottavat muiden korjaavan ongelmansa. Paska juttu, mutta vain me itse voimme korjata ne. Näin on, vaikka ongelmat olisivat muiden aiheuttamia (turvaton lapsuus, väkivaltakokemukset jne.). Mitä kauemmin odotat muilta apua ja muideen korjaavan ongelmasi, niin sen kauemmin
prosessi vie. Käytännössä vain siirrät sitä päivää kun sinun on hoidettava asia itse.
Niin, miksi? Miksi tarvitset jonkun toisen sanomaan, että haluat elää? Minkä muutoksen hänen sanansa saavat sinussa aikaan? Miksi ei riitä, että sanot itse, että haluat elää? Onko sillä eroa jos sanot sen itsellesi, läheisellesi, minulle tai muille, että haluat elää?
Vetis, sinä haluat elää :)
Haluat elää vaikka elämä on joskus tyhjää ja joskus paskaa. Kaikki tunteet menevät lopulta ohi. Voit rekisteröidä, että tuntuupa nyt paskalta, mutta älä jämähdä vellomaan siihen. Kaikilla ihmisillä on paskoja päiviä ja vaikeita aikoja. Ne menevät ohi, tulevat takaisin ja menevät taas. Elämä on kuin sää, välillä ukkostaa ja välillä paistaa. Ei ukkosen takia kannata masentua, eikä kuolla. Kuolemaan ehtii myöhemminkin ja lopulta jokainen kuolee jonain päivänä. Aivan turhaa nähdä vaivaa kuolemansa eteen kun se tapahtuu pyytämättä itsekseen sitten kun kyllin vanhaksi elää.
Aivan, siksipä aloitat vaan tekemään asioita. Kun essee-tehtäviin ei keksi sitä täydellistä lausetta, niin pitää kirjoittaa humpuukia. Pääasia, että kirjoittaa jotain. Siitä pikku hiljaa lakaa kehkeytymään jotain hännänpäätä, josta tarttua kiinni ja jota alkaa jalostamaan. Pääasia, että teet jotain elämääsi edistävää ja itsellesi hyvää tekevää. Tee jotain, aivan mitä tahansa hyvää, mutta jotain. Hyvän tekeminen ei koskaan voi mennä niin pieleen kuin itselleen pahan tekeminen (juominen tms.). Polun päähän pääsee kävelemällä, ei paikoillaan seisomalla ja odottamalla. Polun päähän pääsee, vaikka muksahtaisi kantoon, satuttaisi varpaansa kiveen ja kastuisi sateessa. Täydellistä keliä ja gasellin notkeutta odottamalla polku ehtii kasvaa umpeen.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Niin, kaikkihan on periaatteessa omissa käsissäni, mutta miten ja milloin tämä tyhjyys loppuu, kun mikään ei ole mitään. Haluaisin kertoa jollekin elävälle ihmiselle mikä mieltäni painaa, luulen että muuten eteenpäin meneminen on vaikeaa. En hahmota itseäni ehkä oikein, voisiko joku ammattilainen auttaa siinä, en tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Tiedän, että minä itse vain voin tehdä jotain elämäni eteen, jos haluan sen muuttuvan, mutta en tiedä mikä on oikea valinta ja mikä väärä. Mihin olisi hyvä astua jalallaan. Tuntuu että minne meneekin, niin se on väärää ja hajoan. Hajoan nykyään vähemmistäkin asioista.
Pitäisi ensin muuttaa ajattelutapaa, että vuoden päästä asiat voivat olla hieman paremmin, eikä katsoa tulevaisuuden kauhukuvia.
Jotkut näkee sisäisen tyhjyyden tilana rakkaudelle. Tyhjyys on kaikissa, sitä yritetään paeta tai täyttää, mutta sitä ei haluta tunnustella. Mitä jos istuu hiljaa tyhjyyden kanssa, antaa sen olla? Sen voi jopa hyväksyä
Olisiko sisälläni tilaa rakkaudelle? En tiedä, en ole kokenut rakkautta koskaan. En tiedä miksi tyhjyys on niin vaikea tunne, ehkä siksi että kokee elämänsä merkityksettömäksi ja huomaa, että niinhän se tavallaan totta onkin?
Se voi olla niin. Itse nään niin, että silleen millään ei ole merkitystä, mutta tavallaan ihan kaikella on. Vaikka tyhjyys on vaikea tunne, niin suosittelen lämpimästi silti tutkimaan sitä, tunnustelemaan ja hyväksymään sitä. Vaikka se tuntuu epämiellyttävältä, se on vain tunne. Mikä olis pahinta mitä sen tuntemisesta vois seurata?
Niin, milläänhän ei ole mitään väliä, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli periaatteessa kaikella on merkitystä kumminkin, koska jokin asia voi vaikuttaa merkittävästi omaan merkityksettömään elämään. Hirveä oranvapyörä.
Pahinta mitä voisi seurata tyhjyyden tunteesta? Varmaan se, että huomaa kuinka millään ei oikeasti olekaan mitään väliä? Ehkä tämä, siksi on helpompi paeta, ja täyttää tyhjyys jollakin, ihan sama millä. Ehkä on vaikea hyväksyä, ettei ole sen kummempi kuin joku tai jokin muu asia. Ehkä itselleen on tärkein kuitenkin, mutta maailmalle sillä ei ole mitään merkitystä.
Siksi olisi hienoa, jos voisi rakastaa jotain ihmistä koko sydämestään, huomata ettei tyhjyys ole pysyvä olotila.
Tyhjyyden vältteleminen on jatkuva prosessi joka vie energiaa, mutta toki aivan hyväksyttävä valinta siinä missä sen kohtaaminenkin. Ootko muuten miettinyt itsesi rakastamista, koko sydämestä? Olet sen arvoinen
Luulen että kaikkein syvin ongelma on se, etten välitä juuri itsestäni henkisellä tasolla. Se voi olla se syy miksi en saa asioita aikaan ja miksi vätystän. Itseasiassa se on syy numero yksi, siitä johtuu aika pitkälle myös masennus ja tämä etten tiedä mistään mitään, miten voisinkaan tietää, kun en välitä itsestäni? Ehkä olen myös riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä.
Minusta sää hienosti pohdit ja käytät mieltä tämän asian puimiseen, ja se jo itsessään kertoo edes ihan pienestä välittämisen murusesta. Muiden ihmisten hyväksynnän kaipaaminen/siittä riippuvaisena oleminen on aivan inhimillinen piirre. Jos aattelee, miten ihminen on ennen asunu pienissä yhteisöissä ja elämä on ollut selviytymistä, niin siinä laumassa muiden lauman jäsenten hyväksyntä on ollu elinehto. Mutta nykyään asia on eri ja suhtautumistaan siihen voi halutessaan tietoisesti muokata.
Onhan se inhimillistä, ja ihmisen joka ei ole saanut hyväksyntää koko elämänsä aikana, on varmasti paljon vaikeampaa alkaa arvostamaan itseään. En väitä, että näin olisi omalla kohdallani. Itseasiassa olen hyvin ristiriitainen tämän koko asian suhteen, miksi miettisin jonkun toisen ajatuksia liiaksi asti? Se voi osittain johtua siitä, että olen melko herkkä luonteeltani, ja tarkastelen ihmisten läyttäytymistä, ilmeitä ja olemusta, joka kääntyy vain itseään vastaan. Eli vähän kuin pyytelisin välillä anteeksi omaa olemassaoloani, sellainen terveellinen ego puuttuu.
Ahaa. Toisten ajatusten miettiminen on kyllä tavallaan hyödytöntä, koska eihän niitä voi oikeasti edes tietää (jos ei ole ajatustenlukija :D)
Olen kolmekymppinen ja joskus parikymppisenä kyllästyin lopullisesti lähimpien ihmisten nalkuttamiseen, kun mua "piti aina potkia eteenpäin". Kerroin, ettei mulla ollut kummoistakaan elämänhalua, jonka ottivat henkilökohtaisena loukkauksena tai kielsivät kokonaan. "Et sä tota tarkoita", "ei susta oikeasti tolta tunnu". Ihmettelin, että kyllä mä tarkoitin juuri sitä, mitä sanoin, mutta hyväksyin sitten myös, ettei aiheesta voinut muille puhua. Mullakin oikeastaan alkoi erakoituminen tuosta, kun vain omassa seurassani voin elää rehellisesti. Näin on kyllä ollutkin parempi.