Muistatteko millainen mary sue oli Ayla siinä Luolakarhun Klaani-kirjasarjassa

Vierailija kirjoitti:

Mulla on osat 2-4 jotka olen ostanut kirjaston poistomyynnistä.

Osa 2 Hevosten laakso meni kun skippas ne kohdat missä jondalar ja tönölän haahuilee pitkin Eurooppaa ja luki vaan Aylan laakso-osat. Loppu oli liian "iloista".

Nyt aloitin kolmasosan Mammutin metsästäjät mutten jaksa kaikkia näitä hahmoja. On Thulio, Thalia, Marona, Tarona, Rebec, Rezec... ääh.

Minusta vielä mamutoihahmot olivat melko persoonallisia, mutta kuten joku jo aiemmin sanoi, zelandonit olivat ihan käsittämättömän tylsiä, ja siinä alkoivat minulla jo mennä lukuisat henkilöt sekaisin. Oikeasti yhtä mielenkiintoista porukkaa kuin jossain keskiluokkaisella suomalaisella omakotitaloalueella, missä kaikilla on 1,5 kersaa, valkoinen sisustus ja kultainen noutaja.

Vierailija kirjoitti:

Puheen ollen Mary Suesta ja miesten versiosta siitä... Kyllä samanlaisille miehillekin nauretaan. Syynä kumpaankaan nimeen ei ole itse täydellisyys vaan se, että se saavutetaan ilman harjoittelua, yrittämistä ja vastoinkäymisiä.

Toisin sanoen Mary tai Gary ovat täydellisiä heti syntymästään ja parempia kuin muut. Jopa parempia kuin vuosikymmeniä asiaa tehneet ammattilaiset. Eli siis aivan eri asia kuin joku Bond tai vastaava joka on treenannut itseään ammattiinsa.

No eihän James Bondiakaan kukaan ota vakavasti, vaan se on ns. fantasia elementtimäisesti hyväksytty sääntö, että Bond ampuu aina tarkasti maaliin jopa tähtäämättä, toisin kuin ne täytepahikset, jotka eivät osu edes kymmenen miehen voimin metrin päässä olevaan kohteeseen. Riippuu hyvin pitkälti siis genrestä mikä hyväksytty määrä epäuskottavuutta. Supersankari jutuissa pätee myös aivan omat sääntönsä.

Kai se kirjailija kuvaa sen Aylan kautta esihistoriallista ihmistä, ei niinkään jotain yksittäistä henkilöä.

Joo, muistan vieläkin niitä mamutoi-hahmoja ja klaanista kaikki päähahmot (Iza ja Creb </3).

Zelndoneista muistan vain Jondalarin veljen ja senkin vain koska se oli siinä kakkososassa eikä myöhemmissä kirjoissa.

Muistan tykänneeni Thonolanista ja olisin mielummin päästänyt Jondalarin päiviltä mitä velipojan :D

Ihana ketju, hauska tietää että moni muukin muistaa nämä kirjat :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hauska aihe :D. Saanut monet naurut kun olen lukenut tätä läpi.

Sain lapsena (vissiin 11v jos en ihan väärin muista) joululahjaksi kirjasarjan toisen kirjan kun vanhemmat eivät hoksanneet että se on toinen osa jotain kirjasarjaa, ja olin aluksi tosi hämmentynyt kun taisi alkaa sanoilla "Ayla oli kuollut" tms.

Myöhemmin olen hankkinut ja lukenut muutkin osat ja lapsena sitä ei silloin oikein hoksannut mutta tosiaan, aikamoinen Mary sue Ayla oli.

Öö eikö sun vanhemmat hiukkaakaan vilkaisseet sen sisältöä? Siinähän "iloitaan" vähän väliä.

Ayla tapaa Jonden toisen kirjan lopussa. Siinä on ensimmäinen kohtaaminen Giant Schlongin kanssa. Vaikka seuraavat osat tekivätkin hyvää teini-ikäisen lukijan verenkierrolle, sarja olisi uskottavampi jos nupuranlipitystä ja jättimelapenetraatiota olisi yhdessä kohtauksessa per kirja.

Kirjoitin itse samanlaisen viestin, ja sitten muistin, että pääsihän Jonde käyttelemään mahtimelaansa jo kirjan alkupuolella, tosin ei Aylan kanssa. Mutta ei siinä nyt sentään joka toisella sivulla seksiä ollut, joten selatessa se menee helposti ohi.

Tosiaan ja olihan siellä vanha tietäjäakka Haduma, joka sai taikahipaisullaan hepin kuin hepin ponnahtamaan välittömästi täyteen juhlakuntoon. Muistaakseni Jondalaria vähän pelotti, joutuuko tässä hoitelemaan ikäneitoa, mutta tässähän vain alustettiin korkkausrituaalia.

Loppujen lopuksi tälläkin kohtauksella vain pohjustettiin Jonden statusta armoitettuna panomiehenä.

Vierailija kirjoitti:

Aylalla oli myös vallan erityinen naisen elin, koska ainoastaan hän kykeni ottamaan sisäänsä Jondalarin lemmenvaltikan.

Jondalarhan oli hirveä pukki nuoruudessaan kun Ayla eli yksin. Hevosten laakso -kirjassa tuota Jondalarin panomatkaa kuvataan ja J opettaa sitten A:n puhumaan ihmisten tavoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puheen ollen Mary Suesta ja miesten versiosta siitä... Kyllä samanlaisille miehillekin nauretaan. Syynä kumpaankaan nimeen ei ole itse täydellisyys vaan se, että se saavutetaan ilman harjoittelua, yrittämistä ja vastoinkäymisiä.

Toisin sanoen Mary tai Gary ovat täydellisiä heti syntymästään ja parempia kuin muut. Jopa parempia kuin vuosikymmeniä asiaa tehneet ammattilaiset. Eli siis aivan eri asia kuin joku Bond tai vastaava joka on treenannut itseään ammattiinsa.

No eihän James Bondiakaan kukaan ota vakavasti, vaan se on ns. fantasia elementtimäisesti hyväksytty sääntö, että Bond ampuu aina tarkasti maaliin jopa tähtäämättä, toisin kuin ne täytepahikset, jotka eivät osu edes kymmenen miehen voimin metrin päässä olevaan kohteeseen. Riippuu hyvin pitkälti siis genrestä mikä hyväksytty määrä epäuskottavuutta. Supersankari jutuissa pätee myös aivan omat sääntönsä.

Juuri näin! Ihanaa, että on joskus nainenkin tällaisessa superroolissa!

Vierailija kirjoitti:

Nuorena tätä lukiessa koko kirjasarja tuntui olevan pelkää taljanheilutusta, mutta nyt nelikymppisenä huomio kiinnittyi enemmänkin ruoanlaittokuvauksiin. Nekin ovat varsin perusteellisia ja saavat mehut virtaamaan.

Luontokuvaukset on jo aiemmin mainittu, joten pitää lisätä tähän vielä esineidenvalmistuskuvaukset! Ne olivat perusteellisia ja välillä teki itsekin mieli kokeilla osaisiko punoa heinistä niiden perusteella jonkin korin.

Aylan tekemät esineethän olivat myös erinomaisia ja niiden hienoutta taivasteltiin. Niissä ei ollut edes mitään koristeita niin kuin muiden tekemissä esineissä, mutta jotenkin ne olivat yksinkertaisuudessaan kerrassaan upeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena tätä lukiessa koko kirjasarja tuntui olevan pelkää taljanheilutusta, mutta nyt nelikymppisenä huomio kiinnittyi enemmänkin ruoanlaittokuvauksiin. Nekin ovat varsin perusteellisia ja saavat mehut virtaamaan.

Luontokuvaukset on jo aiemmin mainittu, joten pitää lisätä tähän vielä esineidenvalmistuskuvaukset! Ne olivat perusteellisia ja välillä teki itsekin mieli kokeilla osaisiko punoa heinistä niiden perusteella jonkin korin.

Aylan tekemät esineethän olivat myös erinomaisia ja niiden hienoutta taivasteltiin. Niissä ei ollut edes mitään koristeita niin kuin muiden tekemissä esineissä, mutta jotenkin ne olivat yksinkertaisuudessaan kerrassaan upeita.

Aivan, sehän oli yksi Aylan "puute": hän ei ymmärtänyt taidetta eikä koristeita, koska latuskapäiden henkiset kyvyt eivät riittäneet niihin. Koko taiteen ja koristeiden konsepti oli hänelle vieras, mutta totta kai tyypilliseen mary sue-tyyliin tämä on lopulta vain vahvuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puheen ollen Mary Suesta ja miesten versiosta siitä... Kyllä samanlaisille miehillekin nauretaan. Syynä kumpaankaan nimeen ei ole itse täydellisyys vaan se, että se saavutetaan ilman harjoittelua, yrittämistä ja vastoinkäymisiä.

Toisin sanoen Mary tai Gary ovat täydellisiä heti syntymästään ja parempia kuin muut. Jopa parempia kuin vuosikymmeniä asiaa tehneet ammattilaiset. Eli siis aivan eri asia kuin joku Bond tai vastaava joka on treenannut itseään ammattiinsa.

No eihän James Bondiakaan kukaan ota vakavasti, vaan se on ns. fantasia elementtimäisesti hyväksytty sääntö, että Bond ampuu aina tarkasti maaliin jopa tähtäämättä, toisin kuin ne täytepahikset, jotka eivät osu edes kymmenen miehen voimin metrin päässä olevaan kohteeseen. Riippuu hyvin pitkälti siis genrestä mikä hyväksytty määrä epäuskottavuutta. Supersankari jutuissa pätee myös aivan omat sääntönsä.

Juuri näin! Ihanaa, että on joskus nainenkin tällaisessa superroolissa!

No jaa, kyseiseen sarjaan olisi mielestäni sopinut kyllä joku vähemmän super :D

Vierailija kirjoitti:

Kai se kirjailija kuvaa sen Aylan kautta esihistoriallista ihmistä, ei niinkään jotain yksittäistä henkilöä.

Niin, onhan se mielenkiintoista ottaa mukaan noita kivikautisia keksimisjuttuja ja helpoiten se onnistuu päähenkilön kautta. Ylipäätään kirjailijat aika usein sortuvat täydellisyyttä hipoviin hahmoihin ja utopistisiin tilanteisiin siksi, että tarinan kuljettaminen heille on tällä tavalla mutkattomampaa. Jos kaikki jutut pitäisi miettiä vaikeamman kautta, miten päästään haluttuun lopputulokseen, vaatii se eri tavalla työtä. Ymmärrettävää kirjoittajan kannalta, mutta lukijan ja uskottavuuden näkökulmasta helppo ja tylsä reitti.

Vierailija kirjoitti:

Joo, muistan vieläkin niitä mamutoi-hahmoja ja klaanista kaikki päähahmot (Iza ja Creb </3).

Zelndoneista muistan vain Jondalarin veljen ja senkin vain koska se oli siinä kakkososassa eikä myöhemmissä kirjoissa.

Muistan tykänneeni Thonolanista ja olisin mielummin päästänyt Jondalarin päiviltä mitä velipojan :D

En muista Thonolanin varustuksesta tai panotaidoista mitään. Mainittiinko kirjoissa niistä vai olivatko Emon kaikki lahjat tällä osastolla päätyneet veljelle?

Auel ei oikein vaikuta osaavan päättää mikä on teostensa realismin taso. Eka kirja on suorastaan inhorealistinen, ja kaikki henkimaailman jutut, joihin hahmot uskovat, kertoja kuvailee lähinnä psykologisina juttuina, sattumana, huumausaineiden aikaansaamina ja pseudotieteellisinä "jaettuina tietoisuuden tiloina". Myöhemmin mukaan tulee sitten kohtaloa, henkimaailman voimia ja Aylaa kuvataan Emon inkarnaationa sitä mukaa mitä epärealistisemmaksi Aylan hahmo käy. 

Hauskasti Ayla itse on kuitenkin pohjimmiltaan skeptikko, vaikka kouluttautuukin tietäjäksi. Neljännessä osassa kuvataan, kuinka Ayla syvällä sisimmässään epäilee Emon olemassa oloa, mutta jauhaa tästä äitijumalttaresta jatkuvasti koska muutkin tekevät niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aylalla oli myös vallan erityinen naisen elin, koska ainoastaan hän kykeni ottamaan sisäänsä Jondalarin lemmenvaltikan.

Jondalarhan oli hirveä pukki nuoruudessaan kun Ayla eli yksin. Hevosten laakso -kirjassa tuota Jondalarin panomatkaa kuvataan ja J opettaa sitten A:n puhumaan ihmisten tavoin. 

Kyllä, mutta se hienous Aylan kanssa oli siinä, että ainoastaan hänen sisäänsä mahtui Jondalarin jortikka kokonaan. Sitä toisteltiin kirjassa jatkuvasti. Muiden kanssa jäi aina osa ulkopuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, muistan vieläkin niitä mamutoi-hahmoja ja klaanista kaikki päähahmot (Iza ja Creb </3).

Zelndoneista muistan vain Jondalarin veljen ja senkin vain koska se oli siinä kakkososassa eikä myöhemmissä kirjoissa.

Muistan tykänneeni Thonolanista ja olisin mielummin päästänyt Jondalarin päiviltä mitä velipojan :D

En muista Thonolanin varustuksesta tai panotaidoista mitään. Mainittiinko kirjoissa niistä vai olivatko Emon kaikki lahjat tällä osastolla päätyneet veljelle?

Oli Thonolanilla vientiä, vaikka oli vain keskimittainen, ruskeahiuksinen ja harmaasilmäinen :D Oli kuitenkin kömpelöä fabioveljeään iloisempi, sosiaalisesti lahjakkaampi ja pidetympi. Thonolanhan meni naimisiin sen jokiheimon naisen kanssa, mutta kun nainen kuoli synnytykseen niin Thonolanista tuli itsetuhoinen ja veljekset jatkoivat matkaa kunnes törmäsivät Aylan leijonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kirjasarja syntyi niin, että kirjailija kirjoitti tarinaa joka laajeni kuusi osaiseksi novelliksi, josta sitten kirjoitti kuusi kirjaa. Alunperinkin sarjassa oli siis tarkoitus olla kuusi osaa.

Kirjoitus on aika kökköä, mutta Untinen-Auel sai jonkin kunniatohtorin arvon perehtyneisyydestään jääkauden elämään ja luontoon. Aika ihailtava saavutus kirjasarja on, kun huomioi että kirjailijalla oli lapsia lauma (muistaakseni 5 tai 6) ja hän aloitti kirjoittamisen omaksi ilokseen ja kirjoittaminen tapahtui yöaikaan. Hän kävi jonkun kansalaisopisto -tyyppisen iltakurssin, kun huomasi, että haluaakin kirjoittaa kokonaisen kirjan tarinastaan.

Aylan nimen kirjailija keksi katsoessaan puolisonsa kanssa jotain dokkaria, jossa jotkin viidakon alkuperäisasukkaat melovat pitkillä kanooteilla ja huutavat rytmiä sanalla joka kuulostaa Ayla :lta. Itseasiassa taisin nähdä tuon dokumentin joskus telkkarista, koska tunnistin heti tuon kohdan dokumentissa kirjailijan kuvauksesta.

Itsekin luin kirjat teini-ikäisenä, ja viimeisen osan ilmestyessä olinkin sitten melkein kolmikymppinen. Aylan täydellisyys vähän ärsytti, mutta minusta hän oli oikein hyvä esikuva teini-ikäiselle tytölle. Rohkea ja vahva, piti puoliaan ja pystyi huolehtimaan itsestään. Tällaisia esikuvia ei oikein tytöille ollut tuohon aikaan (90-luvulla).

Onhan näissä kirjoissa vahva feministinen ote, vaikka nykylukijalle se ei ehkä ihan tätä päivää enää ole (eka osahan on kirjoitettu jo 70-luvulla, eli onhan siitä jo aikaa). Auel on kertonut, että alunperin hän halusi kirjoittaa tarinan, jossa naispäähenkilö on syvästi erilainen mitä yhteisönsä muut jäsenet, erilainen aivan perustavanlaatuisella tavalla eikä pelkästään esim. ulkonäöltään. Kun Auelille selvisi, että maailmanhistoriassa on elänyt kaksi eri ihmislajia samaan aikaan, hän innostui kirjoittamaan mielessään kyteneen idean.

Auelhan on paitsi kunniatohtori, myös Mensan jäsen. Kenties se oma huippuälykkyys ja sen myötä elinikäinen outolintuus oli se perimmäinen inspiraatio Aylan hahmolle.

Olen lukenut vain ensimmäisen kirjan ja se mielestäni onnistui juuri tässä erinomaisesti, eli kuvailmaan miten jonkin toisen homo-suvun lajin tapa käsittää maailmaa saattoi olla aivan erilainen kuin meillä. Toki nykynäkökulmasta kirjan käsitys neanertalinihmisestä on vanhentunut, mutta yritys on silti todella hyvä. Vaikka on olemassa vaikka kuinka paljon kirjoja joissa pyörii ties mitä fantasiarotuja, niin harva kirjailija onnistuu luomaan eri lajeista oikeasti erilaisia, ajattelutavaltaan siis.

Vaikka tässä ketjussa on naureskeltu varsinkin sarjan myöhempien osien heikkouksille, todellisuudessahan Aylan tarina etenkin kahdessa ensimmäisessä kirjassa on todella mukaansatempaava. Ja ensimmäinen kirja ihan ilman Giant Schlongia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kirjasarja syntyi niin, että kirjailija kirjoitti tarinaa joka laajeni kuusi osaiseksi novelliksi, josta sitten kirjoitti kuusi kirjaa. Alunperinkin sarjassa oli siis tarkoitus olla kuusi osaa.

Kirjoitus on aika kökköä, mutta Untinen-Auel sai jonkin kunniatohtorin arvon perehtyneisyydestään jääkauden elämään ja luontoon. Aika ihailtava saavutus kirjasarja on, kun huomioi että kirjailijalla oli lapsia lauma (muistaakseni 5 tai 6) ja hän aloitti kirjoittamisen omaksi ilokseen ja kirjoittaminen tapahtui yöaikaan. Hän kävi jonkun kansalaisopisto -tyyppisen iltakurssin, kun huomasi, että haluaakin kirjoittaa kokonaisen kirjan tarinastaan.

Aylan nimen kirjailija keksi katsoessaan puolisonsa kanssa jotain dokkaria, jossa jotkin viidakon alkuperäisasukkaat melovat pitkillä kanooteilla ja huutavat rytmiä sanalla joka kuulostaa Ayla :lta. Itseasiassa taisin nähdä tuon dokumentin joskus telkkarista, koska tunnistin heti tuon kohdan dokumentissa kirjailijan kuvauksesta.

Itsekin luin kirjat teini-ikäisenä, ja viimeisen osan ilmestyessä olinkin sitten melkein kolmikymppinen. Aylan täydellisyys vähän ärsytti, mutta minusta hän oli oikein hyvä esikuva teini-ikäiselle tytölle. Rohkea ja vahva, piti puoliaan ja pystyi huolehtimaan itsestään. Tällaisia esikuvia ei oikein tytöille ollut tuohon aikaan (90-luvulla).

Onhan näissä kirjoissa vahva feministinen ote, vaikka nykylukijalle se ei ehkä ihan tätä päivää enää ole (eka osahan on kirjoitettu jo 70-luvulla, eli onhan siitä jo aikaa). Auel on kertonut, että alunperin hän halusi kirjoittaa tarinan, jossa naispäähenkilö on syvästi erilainen mitä yhteisönsä muut jäsenet, erilainen aivan perustavanlaatuisella tavalla eikä pelkästään esim. ulkonäöltään. Kun Auelille selvisi, että maailmanhistoriassa on elänyt kaksi eri ihmislajia samaan aikaan, hän innostui kirjoittamaan mielessään kyteneen idean.

Auelhan on paitsi kunniatohtori, myös Mensan jäsen. Kenties se oma huippuälykkyys ja sen myötä elinikäinen outolintuus oli se perimmäinen inspiraatio Aylan hahmolle.

Olen lukenut vain ensimmäisen kirjan ja se mielestäni onnistui juuri tässä erinomaisesti, eli kuvailmaan miten jonkin toisen homo-suvun lajin tapa käsittää maailmaa saattoi olla aivan erilainen kuin meillä. Toki nykynäkökulmasta kirjan käsitys neanertalinihmisestä on vanhentunut, mutta yritys on silti todella hyvä. Vaikka on olemassa vaikka kuinka paljon kirjoja joissa pyörii ties mitä fantasiarotuja, niin harva kirjailija onnistuu luomaan eri lajeista oikeasti erilaisia, ajattelutavaltaan siis.

Vaikka tässä ketjussa on naureskeltu varsinkin sarjan myöhempien osien heikkouksille, todellisuudessahan Aylan tarina etenkin kahdessa ensimmäisessä kirjassa on todella mukaansatempaava. Ja ensimmäinen kirja ihan ilman Giant Schlongia.

Totta, eihän ne kirjat myyntimenestyksiä ihan turhanpäiten olleet. Muistan ahmineeni ekan osan öitä myöten valvoen kun se vaan oli niin jännittävä ja koukuttava. Toisesta osastakin varsinkin ne kohdat missä Ayla oli yksin laaksossa olivat todella vetäviä.

Tämä ketju selventääkin vähän omia tuntemuksiani sarjasta. Olin siis teininä saanut ensimmäisen ja kolmannen osan sarjasta. aihe itsessään kiinnosti kyllä mutta laiskana lukijana meni useampi vuosi ennen kuin pääsin aloittamaan sarjan lukemisen. Ja todella pidin tästä ensimmäisestä osasta vaikka jo silloin oli Ayla tuntui omaavan Mary Suen piirteitä, muttei häiritsevässä määrin. Ja sain Luettua kirjan parissa päivässä mitä ei ole tapahtunut Harry Pottereiden jälkeen, eli tosiaan pidin siitä. Joten otin kolmannen kirjan käteen, koska toista osaa en saanut heti käsiini, mutta huomasin hyvin nopeasti että tyyli oli vaihtunut. Tuntui kuin luin ihan eri kirjoittajan tekstiä. Ensimmäinen kirja kertoi mielenkiintoisella tavalla ihmisen esihistoriasta, maailmasta ja sen aikaisesta, mahdollisesta, kulttuurista. Kolmas kirja tuntui normaalilta ihmissuhde draamalta mikä vain sijoittui jääkauteen (tai sinne päin). Muistan siellä olleen myös seksikohtauksia, mitkä eivät itsessään haitanneet, mutta niitä oli jokunen ja usein seksikohtauksia ei osata kirjoittaa hyvin ja jollei se kehitä pääparin suhdetta suuntaan tai toiseen (kuten seuravalle tasolle pääsystä suhteessa) niin ei vain kiinnosta lukea jotain millä ei ole muuta merkitystä kuin p@%no. En osaa selittää tarkemmin koska tästä on yli 10 vuotta aikaa, mutta kirja jäi kesken. En vain pystynyt lukemaan sitä. Ja nyt kun luin muiden kommetteja niin tuntemuksellani taisi olla jotain perääkin.

Luin kans nuorena yhden kirjan, tais olla se ensimmäinen. Oli niin pitkiä etten jaksanut enempää, ehkä vähän pitkävetoisia, koska muita pitkiä kirjoja kyllä luin. Esim. Taru sormusten herrasta.

Mutta tähän liittyen, kun olin synnyttämässä ja otin ilokaasua niin jossain vaiheessa tunsin olevani kuin jossain metsän keskellä suuren puun juuressa synnyttämässä :D:D niinku tää Ayla :D :D :D Tunsin olevani jossain mystisessä paikassa kuin jossain alkuvoiman lähteillä, jossain missä tuhansia vuosia on naiset synnyttäneet. Aika hullua.