vauva tuli, parisuhde meni

Meillä on samoin parisuhde jäänyt vähän taka-alalle. Todellakin joku kirjoitti hyvin tyhjentävän vastauksen ja allekirjoitan itse sen! Uskon että tulee vielä aika kun meillä on aikaa ja energiaa toisillemme. Välillä itseäni houkuttelee enemmän uni kuin mies, sitä vaan on niin väsynyt että haluaa levähtää kun siihen on mahdollisuus.

Mutta pienetkin eleet ja sanat molemmin puolin auttaa jaksamaan molempia ja ei kannata antaa periksi, kyllähän nuo pienet ihmisolennotkin toivoisi varmasti vanhempiensa pysyvän yhdessä!



Jaksamisia!

tuntuu, että nykyään naiselta vaaditaan vaan niin pirusti. pitää olla hyvä äiti ja hyvä vaimo. pitää olla hoikka ja muodikas. pitää opiskella ja tehdä uraa. ja samalla hoitaa koti ja lapset.



mun pointti oli se, että ap.n vauva on vielä pieni ja ettei mitään ole vielä menetetty. ei parisuhde saa eikä voi kaatua näin nopeassa ajassa hellyyden puutteeseen ja seksittömyyteen. se ei vaan saa! 4kk on niin äärimmäisen lyhyt aika ihmiselämässä. jopa vuosi on lyhyt aika.

sitä ei tarvitse aina panostaa kaikkeen samaan aikaan. voimavaroja voi suunnata hetkellisesti sinne, missä on eniten tarvetta.



minä puhun kokemuksen rintaäänellä. minulle esikoisen syntymä oli kova paikka. tunsin menettäneeni itseni, vapauteni, mieheni. yritin olla hyvä kaikille ja tuloksena masennus ja ahdistus, johon vain terapia auttoi.



nyt, toisen lapsen tultua osaan olla itselleni armollisempi. tiedän, että kun vauva on pieni, se vie äidin voimat ja ajan. mies tietää tämän myös ja osaa odottaa. me tiedämme, ettei tämä tilanne ole lopullinen ja että rakkaus välillämme säilyy, vaikka ei joka päivä sitä muistettaisi toiselle ääneen sanoa.



kiva kuulla, jos jollekin vauvan syntymästä ei elämään ole tullut muutoksia. minä en vain sellaista ole koskaan nähnyt, kuullut tai kokenut.



sitruska ja muksut 3,5kk/2v5kk

ekan lapsen jälkeen (lapsi sairasti paljon ja vakavasti) olin aivan varma, että tässä tämä parisuhde nyt sitten on...vaikka toisaalta lapsi syvensi suhdetta, niin yhteinen tila TIETENKIN vähenee. Tai: riippuu toki siitä, millainen suhde on ollut ennen vauvaa. Meillä suhde oli aikojen alussa hyvin intohimoinen ja lisäksi harrastimme ja matkustimme keskenämme paljon sellaisia lajeja ja sellaisissa paikoissa, joihin vauvoilla ei ole asiaa. Totta kai tiesimme, että perhe muuttaa asiat, mutta eihän sitä voi todella ymmärtää, ennen kuin elää tilannetta päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.



Nyt kahden lapsen kanssa on jo asiat paremmin. MUUTOSTA on piisannut ja mun mielestä on mahtavaa, että vauva muuttaa asioita. Ai miten: kaksio on vaihtunut ok-taloksi, urheilumallinen auto perheautoksi, lähikauppa supermarketiksi, ravintolaillalliset makaronilaatikoksi. Trendivaatteisiin ei oo varaa, kun lasten talvihaalarit on hankittava, sukellusloman sijaan matkaamme kylpylään ja baari-illan sijaan katsomme takkatulta kotosalla. Mun mielestä nää muutokset tuntuu nyt hyvältä, mutta on vaatineet paljon sopeutumista ja rauhoittumista. Ja luopumista vanhasta.



Ja siitä siis AP:n aiheeseen, eli meilläkin on ollut parisuhde matkan varrella hukassa ja tiedän sen ahdistuksen tunteen hyvin. Tuurilla, onnella ja työllä olemme onnistuneet löytämään toisemme (hukataksemme jälleen...). Olen sitä mieltä (kokemusten kautta), että konkreettiset teot ja päätökset auttavat parisuhteen koossapitämisessä. Muutoksen voi aloittaa itsestään ja liike tuo tunnetta, -vanhat klisheet, mutta totta ovat. Pienet kohteliaisuudet, lahjat, huomionosoitukset tai jotkin muut TEIDÄN omat jutut voivat olla ehkä pieniä asioita, mutta korjaavat kurssia.



Niin...vielä yksi ajatus, eli että kuten joku jo kirjoittikin, niin vauva-arkeen liitetään niin älyttömästi kaikkia uskomuksia ja odotuksia. Tää on ihan sitä samaa elämää kuin ennenkin ja ei meidän tarvi rupee supernaisiksi :) Tilkka itsekkyyttä kehiin on ennen pitkää parempi vaihtoehto kuin se, että herää vuosien kuluttua ja huomaa elävänsä jotain muuta kuin haluamaansa elämää...

Ei miulta ole ainakaan kukaan ulkopuolinen vaatinut yhtään mitään. Outoa.



Se että pystyykö ikinä seksiin samalla tavalla kuin ennen, on todella kalvava ajatus. Ja kyllä täälläkin itkettiin katkerasti, kun se sattui niin h*****in paljon kun ekan kerran synnytyksen jälkeen yritettiin. Mies ei sitä voi tietää, jos et sano. Eli säestän niitä, jotka kehottaa puhumaan ja vaatimaan sitä läheisyyttä. Hän ei välttämättä tosiaan ymmärrä, että se vauva, jonka kanssa vietät 24/7 ei korvaa sitä läheisyyttä minkä hän voi antaa.



SILTI olen sitä mieltä, että parisuhteeseen kuuluu vuorovaikutus ja molemminpuolinen panostus. Olen pahoillani niiden puolesta, joiden miehille on iskenyt paniikki ja itsekkyys ja mitälie, että tarvitsevat omaa aikaa. Mutta kaikille ei ole käynyt niin. Kaikkien elämä ei vauvan tulon myötä muutu helvetiksi. Peesaan Emilyä (muistaakseni), että kyllä siitä raskaudesta ja jopa synnytyksen jälkeisestä ajasta voi selvitä ilman, että pää on aivan sekaisin hormoneista. Sitä voi olla monien vaikea ymmärtää, mutta niin se vaan voi olla.



Täällä joku, varmaan Sitruska vertasi parisuhdetta yhtälöön. Matemaattisesti ajatellen olen valmis myöntämään, että meidänkin parisuhde on saattanut muuttua pari desimaalia (positiivisempaan) suuntaan, mutta niin vähän, ettei sitä käytännössä huomaa. Perheenä muutos on luonnollisesti huikea, koska aiemmin olimme pari nyt perhe.

Parisuhteet on niin erilaisia, että joihinkin se perheeksi tuleminen ei vaan vaikuta niin dramaattisesti. Meitä on niin moneen junaan.



Mutta MAITOHAPOLLE hurjat tsempitykset!!!! Puhu, puhu ja vaikka itke, mutta älä odota, että miehesi ymmärtää aivoituksesi kertomatta. Sitten jos se kaikesta informaatiosta huolimatta ei tajua, niin tuu vinkkaamaan, annetaan sille sakinhivutusta;)



-jossara (joka ei myöskään halua loukata ketään, vaikka olisikin asioista erimieltä)-

Se on hienoa, että joillekin vauvan syntymä ei ole aiheuttanut mitään hormonaalisia ongelmia ja synnytyksestä on toivuttu todella nopeasti. Jos näin on päässyt käymään, se ei tarkoita sitä, etteikö joillekuille muille olisi käynyt aivan toisin ja etteivätkö he ole aivan yhtä hyviä ihmisiä kuin ne joiden erinomainen elämä ei lapsen myötä mihinkään muuttunut. Jokainen voi puhua vain omasta kokemuksestaan ja ap:n kokemus nyt ei ollut sellainen ongelmaton ja helppo käsittääkseni.



Minä nyt valitettavasti kuulun niihin heikkoihin, joilla on ikäviä hormonaalisia seuraamuksia synnytyksestä, se ilmenee esimerkiksi haluttomuutena. Pitkät imetykset molempien lasten syntymien jälkeen eivät ole asiaa auttaneet, päinvastoin, kroppa on tuntunut lähinnä saharan autiomaalta ja ajatukset ovat täyttyneet lasten asioista ja väsymyksestä. Silti mieheni ei ole vielä minusta eroon halunnut, vaikka parisuhteemme on muuttunut paljon ja etenkin lasten ollessa aivan vauvoja ei parisuhteelle yhteistä aikaa ole ollut. Olen saanut keskittyä rauhassa vauvaan ja luonnollisesti sitten lapsen kasvaessa se maailma on laajentunut muihinkin asioihin ja parisuhde on taas löytynyt -aina entistä parempana.



Minä neuvoisin siis antamaan asioille aikaa, sillä tuo kuvaamasi tilanne on myös käsittääkseni täysin normaali. Minä en käsitä miksi äidin pitää pyörittää täysillä myös parisuhdetta 4kk vauvan syntymästä. Tietysti pitää puhua omista tunteistaan ja haluistaan miehelle, antaa miehen myös tutustua lapseen ja huolehtia omasta jaksamisestaan: syömisestä ja nukkumisesta, mutta luulisi tuon aluksi riittävän. On hienoa, että olette miehesi kanssa myös yrittäneet pitää parisuhdetta kunnossa ja jatkamalla samoin, tai jos tilanne mielestäsi kaipaa muutosta, sopimalla esim. jokailtaisesta läheisyys/hieronta hetkestä, tilanne ajan kanssa menee vain helpommaksi. Jos läheisyyttä ei ole enää lapsen ollessa lähemmäs tai yli vuoden ikäinen, ja toinen vain huitelee omissa menoissaan, olisi vakavien keskustelujen paikka.



Minusta on ollut luonnollista alkaa tehdä asioita perheenä lasten syntymän jälkeen, enkä ole erikseen kaivannut parisuhteelle pyhitettyä aikaa. Parisuhteelle on tähän mennessä riittänyt yhteiset illat lasten mentyä nukkumaan.



Perhe on yhteinen asia, josta molempien tulee kantaa vastuu. Useimmiten molemmat joutuvat myös jonkinverran muuttamaan elämäänsä. Ei niin, että toinen muuttaa kaiken ja toinen ei mitään, joten myös miesten tulisi hieman joustaa eikä odottaa edelleen kaiken olevan kuin ennenkin.

Olipa tosi hyvä kun otit tämän asian esille; olen mielenkiinnolla lukenut tätä keskustelua. Ja kiitokset ainakin Sitruskalle ja Akanelle ajatuksista, joita oli ihana lukea ja jotka kuulostavat realistisilta. Varmasti tiedätte mistä puhutte.



Meillä 5-kuinen poika ja tilanne parisuhteessa hellittelyn, seksin ym. suhteen vastaava kuin maitohappo kuvaili eli ennen vauvan syntymää ollut läheisyys kadoksissa. Tilanne muuttui vauvan syntymän myötä. Olen kovasti miettinyt että miten tässä näin kävi...Olen herkkä ja voimakkaasti tunteva ihminen ja vauvan syntymä oli sanoinkuvaamattoman ihmeellinen ja mahtava hetki. Rakkaus vauvaa kohtaan oli heti niin VALTAVA etten etukäteen osannut sitä kuvitella. Ja tunne luonnollisesti jatkuu ja kasvaa vauvan kasvun tahdissa. Omalla kohdallani tuntuu että juuri se valtava tunnekuohu on vaikuttanut parisuhteeseen ja muuhunkin. Vauva on niin ihana että haluan vain puuhastella hänen kanssa. Jotenkin ilmeisesti haen vielä uutta rooliani naisena+äitinä, niin klisheeltä kuin se kuulostaakin. En pysty olemaan parisuhteessa samanlainen " nainen" kuin aikaisemmin. Seksiin liittyen tunnen itseni haluttomaksi; ei vaan tee mieli. Täysimetys varmaan vaikuttaa omalta osaltaan asiaan. Muutaman kerran on kokeiltu mutta mua on sattunut niin paljon ettei hommasta tullut mitään. (Synnytyksessä tuli aika reilut repeämät) Mutta suurempi ongelma on ne kadoksissa olevat halut. Miehen kanssa on tullut riitoja tosi helposti ja miehen huonot puolet ärsyttävät kahta kauheammin kuin aikaisemmin. Mietin että onkohan tuo varmasti tarpeeksi hyvä isä ja välillä olen ajatellut että varmaan tulee ero jossain vaiheessa...Ja sitä en kuitenkaan ihan oikeasti voi ajatella ainakaan sen takia että silloin joutuisin välillä olemaan erossa lapsesta. Se tuntuu täysin mahdottomalta. Että aika rajuja tuntemuksia ja kuitenkaan miehessä ei ole mitään " oikeaa" huonoa puolta esim. väkivaltaisuutta tms. Empä tietenkään sellaisen kanssa lasta olisi tehnytkään.



Raivostuttavaa lukea niitä tämänkin ketjun kommentteja joissa naisia syyllistetään 150% omistautumisesta vauvalle, puhutaan marttyyriäideistä ym. Siitä ei ole omalla kohdallani eikä varmaan monilla muillakaan kyse. En voi sille mitään että rakkaus omaa lastani kohtaan on niin voimakas että haluan vain hoivata häntä. Mielelläni parisuhde saisi tälläkin hetkellä kukoistaa kiihkeänä mutta näin meillä nyt ei ikävä kyllä ole. Haluan kuitenkin uskoa siihen että tilanne ajan kanssa paranee ja löydämme tasapainon perheenä. Toki se vaatii tahtomista ja konkreettisia tekoja myös.



Näihin juttuihin vaikuttaa varmaan myös ikä, parisuhteen laatu ja kesto yms. seikat. Itselläni ikää (jo) 35 ja olen ehtinyt mennä tarpeeksi. Mieheni kanssa on oltu reilut 6 vuotta. Varmaan tosi sekava tämä mun teksti (olen joutunut keskeyttämään monta kertaa) mutta toivottavasti joku saa tällaisista ajatuksista kiinni.

Todella mielenkiintoinen keskusteluketju, ja varmasti koskettaa monia vauvaperheitä. Kuten joku muukin totesi, niin meillä suurin koetinkivi parisuhteelle on ollut toisen lapsen syntymä. Päivällä on kädet täynnä töitä ja illalla kaadutaan molemmat väsyneinä sänkyyn. Sitten kun molemmat ovat väsyneitä unenpuutteesta ja mies töistänsä, ja pitäisi siivota, ulkoilla lasten kanssa, käydä kaupassa ja hoitaa sata muuta asiaa- ja etenkin parisuhdetta- niin pinna kiristyy ja alkaa sanaharkka.



Meidän suhteessa riitely on ollut kuitenkin hyvä asia (niin hassulta kuin se kuulostaakin), koska sen avulla ollaan säilytetty keskusteluyhteys; riidan aikana saa sanottua toiselle, mikä mieltä painaa ja purettua omaa väsymystään sanallisesti. Sekin jo helpottaa kun voidaan yhdessä todeta, että tämä vauvavaihe on kaikessa ihanuudessaan välillä raskasta, mutta tulee taas aika jolloin voidaan rauhassa syventyä toisiimme ;)



Mun mielestä (huom! mielipide-ei universaali totuus) parisuhde on koko perheen perusta, ja sen eteen pitää nähdä vaivaa. Molempien. Eikä sen tarvitse olla täydellinen kynttiläillallinen ja sen päätteeksi tulinen rakastelu lampaantaljan päällä takkatulen loisteessa- ihan arkisempikin viritys kyllä riittää ;o)



Ota kissa pöydälle miehesi kanssa, ei hän ole mikään ajatustenlukija. Kerro hänelle, mikä mieltäsi painaa ja mitä toivot häneltä. Ehkä miehesi rohkaistuu kertomaan, miten hän kokee ja ajattelee tilanteesta. Mutta tsemppiä- ette ole ainoita!

Enpä aio toistella muiden juttuja... Meillä kastepappi kiteytti mun mielestä sen olennaisen: Lapsen koti on vanhempien parisuhde!



Lyhyestä virsi kaunis :)

Voi kun mun tulee niin kurja mieli kaikkien miesten puolesta. Siis ihan kuin teidän lasten isillä/miehillänne ei olisi mitään oikeuksia? Että ennen lapsen syntymää miehellä oli säännöllisesti, sanotaan nyt vaikka että 1-2krt viikossa seksiä. Oli nainen/kumppani, jonka kanssa jakaa ajatukset, koti ja harrastukset. Päätettiin hankkia lapsi... ja sitten se miehen elämä katosikin.



Jotenkin musta tuntuu täysin kohtuuttomalta miehiä kohtaan, että niiden pitäisi jotenkin " olla sivussa" vuosi ja sitten yhtäkkiä saisivat luvana " palata suhteeseen" (viimst. uuden vauvakuumeen myötä?). ja sitten kaiken pitäisi olla kuin ennen. Siis jos mä olisi mies, niin en takuulla suostuisi. Olisiko teille sitten ok, jos mies lähtisi menemään kun vauva syntyy? Että jäisitte yksin vauvan kanssa? Ei varmaankaan... moni haluaa miehen siihen tekemään " työtä" ja tuomaan rahaa, mutta odottaa miehen tekevän nämä kaikki automaattisesti? Ilman kumppania?



Mä en tajua, miksi parisuhteen pitää jotenkin olla niin työlästä. Mun mielestä se on voimavara. Mä olen ainakin saanut pahimmassa baby bluesissa voimaa ja jaksamista nimenomaan siitä, että olen illalla saanut vollottaa miehen olkapäähän, kuinka väsynyt ja puhki mä olen. Ja kuinka kamalaa äitiys juuri sillä hetkellä on. Mä en ikimaailmassa olisi selvinnyt ilman miestäni ja sen olen hänelle kyllä myös sanonut.



Seksielämän palautuminen on kovin yksilöllistä. Mä päätin, että meidän seksielämä palaa. Aina ei ole himottanut ihan entiseen malliin, mutta monesti olen antanut ihan senkin takia, että mies sitä niin kovasti haluaa. Mun mielestä se ei ole multa pois. Toki omat halunikin ovat palanneet ja meidän seksielämä palasi normaaliksi noin 2kk synnytyksen jälkeen. Mutta ei seksi ole se ainoa asia. Joskus toki, ihan totta, vois vaan antaa... ;-) (apua, saan varmaan kauheesti huutia?)



Joku jo puhuikin siitä, miten tärkeitä ne pienet sanat on. " Ihanaa kun tulit töistä kotiin" , " ihanaa, että olet mun kanssa jakamassa tän koliikkikauden" , " ihanaa, että olet olemassa" ... " olet rakas" -eipä se paljon vaadi.



Sinänsä allekirjoitan kaikki aiemmatkin. Mä ihan oikeesti ajattelin, että me vauvan kanssa vaan jotenkin entiseen malliin suhaillaan ympäriinsä, eikä vauva juurikaan muuta meidän elämää. Hah haa, kuinka väärässä olinkaan! Vauva muuttaa ihan kaiken. Ja minä ainakin myönnän, että mulle se on tehnyt todella tiukkaa. On ollut tiukkaa luopua harrastuksista, menoista jne. Hyväksyä, että nyt mennään vauvan ehdoilla. Mutta yhtä vaikeaa se on miehellekin. Hänkin joutuu joustamaan ja luopumaan... ja tulemaan työpäivän jälkeen kotiin hoitamaan sitä koliikkitapausta, että äiti saa edes tunnin hengähtää.



Kun synnytyssairaalasta lähdettiin, meidän kätilö sanoi meille " muistakaa hoitaa parisuhdettanne. Se on teidän perheen tärkein voimavara. On kohtuutonta odottaa vauvan kantavan perheen koossapitämisen harteillaan. Se on liian suuri taakka vauvalle..." osuvasti sanottu mun mielestä.

...että en tietenkään halua ketään tuomita, eikä parisuhteessa ole sitä yhtä oikeaa tapaa edetä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa, että parisuhde itsestään, tekemättä mitään, säilyy kunnossa. Toki parit pysyy yhdessä ja perheet koossa, koska lapset pitävät niin isän kuin äidinkin kotona. Ovathan he vanhempiensa tärkeimmät... mutta että millainen se äidin ja isän välinen suhde sitten on, onkin jo toinen asia.



Lila75 ja monet muutkin puhuivat täyttä asiaa.

Ei parisuhde mun mielestä saa olla sellainen, että siinä kokee jotenkin tekevänsä työtä. Monet kirjoitti " en jaksa vauvan hoidon jälkeen panostaa parisuhteeseen" -ei kai sen nyt aina tartte mitään älytöntä satsausta olla? Väsynyt saa ja pitää olla, kyllä se mieskin on väsynyt (muistaakohan äidit myös sen?). Kyllä jokaisessa suhteessa tulee niitä ei-niin-glamour-hetkiä ja sehän on elämää.



No jaa... tää nyt on tää mun mielipide. Että älkää hyvät naiset hukatko miestänne! Jotain hyväähän siinäkin on, kun olette lapsen päättäneet hankkia?

Mutta lopulta itse menin sanomaan miehelleni suoraan, että kaipaan läheisyyttä ja hyvänäpitoa vaikka en vielä seksiä kaipaakkaan.



Miehet ovat putkiaivoja, eivätkä tajua naisen tarpeita hellyyteen yms ellei nainen kerro sitä. Vaikka myönnän toki, että olisi minustakin mukava jos se mies edes joskus tajuaisi sen sanomattakin.



Maitohappo, miehesi voi kuvitella, että et edes toivokkaan nyt mitään muuta kuin vain vauvan kanssa oloa.

Kerro avoimesti hänelle toivomuksistasi...vaikka tiedän kokemuksesta että se " ruikuttaminen" miltä se ainakin minusta tuntui, ei ole mitään hirveän helppoa, mutta meillä se kyllä auttoi.



Miehille kun tämä hellyys ja rakkauden osoitukset näkyvät yleensä seksissä.



Suosittelempa tässä samalla yhtä hyvää parisuhteeseen liittyvää kirjaa, joka kyllä meillä ainakin on auttanut ymmärtämään toisiamme paremmin.



Eli siis kirjan nimi on Hormonien sota, tekijöitä en muista.



Tämä parisuhdehan on kahden kauppa...Ei siis ole vain toisen asia hoitaa sitä. JA ennen kaikkea mies ei välttämättä aina edes huomaa, jos jokin on vialla. Joten kannattaa toimia, jos tahtoo pelastaa oman parisuhteensa.

Asiahan on todellakin sitten eri, jos on jo koittanut tehdä asian eteen jotain, eikä toisella näytä olevan minkäänlaisia haluja auttaa yhteistä aisaa.



Toivottavasti tämä tuli edes jotenkin selvästi...



Tsemppiä teille ja jaksamista

enpä juuri lisää ala laverrella mutta niin kuin olemme huomanneet, olemme erilaisia: toiselle enemmän muutoksia, toiselle vähemmän.



Minusta lapsoset tarvii rakkautta ja perheessä sitä saa, jos sitä myös annetaan. Huomaamatta, ilman syytä aikaa voi lipsahtaa paljon ennen kuin hellyyteen aletaa mutta sen ei tarvitse tarkoittaa pahaa parisuhteelle.



Mielestäni lila ja emilyn puhui asiaa, kuten moni muukin -ihanaa esim. emilynin tekstissä se, että myöntää kaikesta huolimatta olevansa toisinaan myös väsynyt äiti. Äitikin saa sanoa, ettei jaksa ja elämä on rankkaa -silloin ei kaikkea tarvitse jaksaa. Toisille tämä merkitsee hellyydestä luopumista, toisille kodin huolehtimisesta, kolmansille jotain aivan muuta. Ihana oli myös huomata samanlaiset ajatukset isän tehtävistä: myös isällä on oikeus lapsen hoitoon ja seurusteluun. Isät jää niin usein paitsi pienen ihmeen alkuhetkistä töiden ja menojen vuoksi, että silloin kun sitä aikaa on (viikonloppu, ilta), isä saa olla lapsen kanssa ilman siivous yms. velvoitteita.



Niin- ja hellyys on helppo lahja: anna se pieni sipaisu, anna suukko. Kerro, että välität ja haluaisit hellyyttä saada ja antaa mutta juuri nyt et voi. Minusta parasta on ollut huomata, että mies todella ymmärtää, todella rakastaa ja todella on läsnä joka hetkessä -varsinkin, kun kerron mitä haluan, miten päivät on mennyt, miten illat haluaisin viettää.



AP:lle voimia.

Mietin jo eilen lukiessani ketjua ja suhteuttaessani omaa tilannetta toisten tilanteisiin. Ajatukseni lapsen tulosta perheeseen ei varmaankaan olisi yhtä positiivisia kuin nyt, jos synnytyksessä olisi tapahtunut jotain ikävää, jos olisin revennyt, jos mieheni ei olisi tukenut minua niin kuin juuri minua tuetaan.. Meille ihmisille seksuaalisuus on yksinkertaisesti inhimillinen perustarve, että sen puuttuminen voi olla jopa todella invalidisoivaa. Jos olisin fyysisesti rikki, pelkäisin jopa hellää kosketusta sillä ajatuksella, että se johtaisi seksiin eli pettymykseen.

Kerro rakkaallesi, että haluat muttet voi tai uskalla vielä. Se mies on sama mies, jota rakastit ja rakastat edelleen. Se mies on se sama, jonka syliin olet käpertynyt ja vielä joskus käperryt. Ota vauva syliin, käperry miehesi kainaloon siihen samalle sohvalle mihin käperryitte ennen pientä. Ainoa ero siinä on, että pienesi on nyt sylissä eikä sisälläsi rakkauden hedelmänä - teidän rakkautenne. Rakkaudestahan lapset saavat alkunsa - siinä teille siis todistus teidän rakkautenne olemassaolosta: teidän pieni lapsi.



A.



-toivottavasti en loukannut yhtään ketään. ei ole tarkoitukseni.

Kerronpa tässä pikaisesti: Meillä esikoinen 1v 3kk ja vauva 5 vkoa. Ja siihen päälle vielä miehen lapset 12, 10 ja 9v (uusperhe, vaimo kuollut). Toisen yhteisen lapsaen syntymän jälkeen ei tosiaankaan mene hyvin. Esikoisen jälkeen vielä jotenkin toimi, mutta nyt ei enää. Ei se koskaan varmaan ole toiminutkaan täysillä. Olemme molemmat puhki poikki väsyneitä; vuorottelemme valvomisessa. Mies siis ei ole töissä nyt. Tulee sanottua toiselle kaikkea typerää ja pahasti kun pinna on tiukalla, siis Tosi tiukalla. Miehen 9v. pojalla on lisäksi joku uhmaikä ja se rassaa hermoja (haastaa riitaa isoveljensä kanssa jatkuvasti). tuntuu ettei mies ymmärrä etten nyt jaksa tehdä kybällä kotitöitä enkä ehdi. On toki auttanut, mutta siltikään ymmärrys ei riitä. Ja minu n imurointi ei kelpaa. Imuroin kuulemma huonosti. Olen niin kypsä kaikkeen tähän ja miehen arvosteluun. Aina pitäisi olla yleis siistiä, mutta kun en nyt jaksa. Katsoin jo asuntoja, kun olen niin poikki ja täynnä tota miestä. Kaipaan rauhaa ja vapautta tehdä asioita ilman, että mies puuttuu joka asiaan. Olenvälillä ollut jomman kumman lapsen kanssa vanhemmillani yötä, mutta eihän sekään jatkuvasti käy. Niin, ja miehessä ei kuulemma ole mitään vikaa, minun pitäisi vaan muuttua... AAGH! Olemme pahassa kriisissä. Lasta ei ole edes vielä kastettu ja olemme eron partaalla.

Että tuttua on täälläkin tuo vieraantuminen. Väsymyksen takia emme tee mitään yhdessä, ja kosketus ja edes kainalossa olo on haave vaan, saatikka sitten petihommat (ei kyllä kiinnostakaan enää).



En pysty nyt kirjoittamaan enempää kun vauva on sylissä. Muutta jaksamista ja antakaa aikaa toisillenne.



T.Rose74

Vielä yksi näkökulma: parisuhteen hoitaminen ei meillä tarkoita seksiä. Seksi kuuluu parisuhteeseen, mutta kuten kukin hyvin tiedämme, seksin käy niin ja näin synnytyksen jälkeen. On täysin omakohtaista milloin seksin voi taas aloittaa. Aikaisempiin viesteihin palatakseni, mielestäni toista voi huomioda ilman että haluaa seksia. Kun on niin väsynyt / kiinni äitiydessään / mitä tahansa, ei tosiaan tarvitse haluta seksiä MUTTA silti voi halata, olla kainalossa, sanoa toiselle että tykkää. Kyllä se seksikin sieltä sitten aikanaan tulee! Kunhan ilmapiiri kotona on mukava ja toisen huomioon ottava, niin kumpikin ymmärtää että seksille on haluja ja aikaa taas joskus, ja kumpikin jaksaa odottaa sitä aikaa . Mutta jos se " odotusaika" on täysin toisesta piittaamatonta aikaa, tuskin seksiäkään sitten on.

..ettei meidänkään suhde seksin ympärillä pyöri, vaikka sen pariin palattiinkin parin viikon päästä synnytyksestä. Minun aloitteestani, mies kysyikin että " Pystytkö sinä.." ..sanoin että kokeillaan.. Olenkin ollut suhteessamme yleensä se joka ehtii aloitteen tehdä ensimmäisenä ja mieskin oli etukäteen tietoinen että voi tulla kuukausien seksitauko, se oli hänelle ok.. En tiedä onko suurin osa mies sitten hirveän seksihimoisia mutta tällaisissa tilanteissa sitä on iloinen siitä, että oman miehen ajatuksissa pyörii pääasiassa muut jutut - vaikka joskus miettiikin että kunpa se joskus vähän enemmän kähmisi :D



Enkä muutenkaan kannata ajatusta siitä, että kenenkään tulisi tyydyttää miehensä seksitarpeita ajatellen että " ei kyllä yhtään huvita mutta hänen mielikseen.." --kyllä siinä pitäisi olempien nauttia, mutta seksihalut tuskin kasvavat jos ryhtyy toisen pumpattavaksi barbaraksi..

Eilisen jälkeen olikin pino kasvanut kovasti! Kiitos kaikille, jotka on vastannu ja lähettänyt empatiaa tai muita kommentteja. Ajatukset katkoilee kovasti, kun vauva sylissä ja kirjoitus vaikeaa, mutta jotain piti vielä lisätä.



Bafaunis- tekstisissäsi oli paljon samaa meidän tilanteen kanssa.Ja itse olen huomannut myös sen, että jotkut piirteet nykyään ärsyttää kovasti miehessä..Mutta onneks ne on ohimeneviä.



Emilyn vikaan tekstiin piti vastata, että mukava kuulla, kuinka jollakin menee kaikki hyvin lapsen tulon myötä. Tosin halusin vähän kommentoida tuota pumpattava barbara-vertausta, koska sehän juuri sotii sitä käsitystä vastaan, että mies pitää ottaa huomioon (ja parisuhteen hoitaminen). Mun mielestä neljän kuukauden selibaatti on miehelle aikas raskasta, joten parisuhdetta tässä edes jotenkin hoitaen voin hoidella mieheni muuten, vaikken siitä itse nauti tai en saa siitä kaipaamani fyysistä läheisyyttä.



Aikaa tässä pitää antaa ja koitan päästä sen kynnyksen yli, että voisi miestä itse lähestyä. Sitä en vaan ymmärrä, enkä osaa selittää, että miksi se on nyt vaan niin vaikeeta. Muuten kyllä kaikki on hyvin ja jutellaan ja nauretaan ym. yhdessä, mutta läheisyys vielä odottaa takaisin paluutaan.



Paljon oli ajatuksia vaunulenkillä, mutta kaikki katos kun pääsin koneelle..Ensimmäisen viestin kirjoitin tunnemyllerryksen pohjalta, mutta kaipa sieltäkin noustaan.

Musta alkaa tuntua että mulla on jotenkin aivan poikkeuksellinen mies. se kun ei todellakaan halua että minä _vastentahtoisesti_ vain hoidan hänen tarpeensa, nauttimatta siitä itse ollenkaan. Ehkä olen sitten hyvässä asemassa siihen nähden, että meillä ei kumpikaan halua seksiä silloin kun näkee että toinen on todella väsynyt eikä jaksa mitenkään innostua. Vauva on nyt 8kk, eikä seksiä ole ollut kuin max. 10 kertaa mutta silti meillä parisuhde toimii. Minua ei juurikaan jaksa kiinnostaa seksi, ja mies kyllä tämän ymmärtää. Eikä hänelle tule tarvetta ainoastaan päästä kassiaan tyhjentämään...



En nyt tosiaankaan tarkoita tätä maitohapolle tai kenellekään muulle, kunhan totean että minulle oli aivan uusi asia se että seksiä pitäisi antaa vastentahtoisesti tai että toiselle syttyy edes tarve seksiin vaikka näkee puolison olevan siihen kertakaikkiaan liian väsynyt (tai kuten itse koen tällä hetkellä itseni meijeriksi, eikä minua seksi kiinnosta kun maitoa valuu yms. )

Tuohon Maitohapon edelliseen tekstiin ja minun loistavaan barbara-vertaukseeni :D ..itse en miellä suhteen hoitamiseksi ja miehen huomioimiseksi sitä, että hänet tyydytetään vastahakoisesti. Jos tekee sen ihan mielellään niin ok, mutta se kuulostaa minusta surullisiselta jos joku vastahakoisesti tekee jotain seksin saralla tai tavallaan painostuksen alla, painostuneena tilanteesta tms.. ei seksin sellaista kuuluisi olla että ikävältä tuntuu :/



Näihin suhteen hoitamisiin ym. en osaa oikein kommentoida, kun meillä suhde kulkee omalla painollaan eteenpäin. Tavallinen arkielo on viihtyisää ja silloin tällöin käydään jossain. Reilu 3v oltu yhdessä ja melkein 3v asuttu saman katon alla. Eikä mun pointtini ole oman suhteen hehkutus tai erinomaisesta elämästäni puhuminen tai muitten pitäminen heikompana - lainaukset jonkun tekstistä.. Tai ehkä mekin huomaamattamme suhdettamme hoidamme, kuten tästä juuri lähden laittamaan ruoan uuniin jottei miehen tarvi nälkää nähdä kun kohta kotiin tulee :) ..ja työreissuilta kun hän palaa, varmistan että jääkaapissa on hänelle saunakaljaa. Joskus hänkin ostaa minulle jotain kivaa pientä, vaikka muffinseja kauppareissulta. Nyt kun alkaa tarkemmin miettiä, niin meillähän on paljonkin näitä pieniä asioita arjessa joista se kokonaisuus muodostuu.



Hormonityrskyilleenhän ei mitään mahda, mutta jos niitten seasta löytää ja saa kiinni järkiajattelusta, voi yrittää vähän ajatella ns. järjelläkin. Eli kun joku sanoi olleensa aiemmin miehen kainalossa, niin voisihan sitä mennä miehen kainaloon sohvalle vaikka lapsi siinä omassa sylissä :) Vaikka se rakkaus lasta kohtaan on jokaisella suuri, niin eihän sen tarvitse poissulkea rakkautta miestä kohtaan.

Eli mietin samaa omasta miehestänikin, että se ei varmasti suostuisi vaan kassiensa tyhjennykseen jos näkisi että teen sen vaikkei voisi vähempää kiinnostaa ..minua oikeasti surettaa se, jos joittenkin miehille se seksi on niin pintapuolinen tapahtuma ettei välitetä, onko puoliso fiiliksessä mukana :/

En tiedä miten tämän osaisin ilmaista, mutta yritän... Seksi on mielestäni yhteinen asia, ei jomman kumman tarpeiden tyydyttämistä. Mistä se tarve tulee yksinään, ilman toisen mukaan ottamista ja myös hänestä huolehtimista? No joo, mä taidan jo jättää tämän aiheen... :)