vauva tuli, parisuhde meni

Te kaikki tarvitsette aikaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Joksiinkin noin käy lähes kaikille, mutta voin melkein luvata, että elämä palutuu uomiinsa vauvan vähän kasvettua. on luonnollista, että äiti keskittää lähes kaikki voimavaransa, rakkautensa ja läheisyytensä pieneen ihmistaimeen- tällä tavalla vauvat ovat pysytellet hengissä tuhansia vuosia. Mies ja miehen tarpeet tulevat toisena, vielä jonkin aikaa.

Ei teidän suhde ole minnekään mennyt, se vain odottelee nurkan takana aikaa, jolloin olette valmiit panostamaan myös toisiinne vauvan lisäksi.



Todella monelle pariskunnalle on suuri shokki se, miten paljon älämä todellakin muuttuu, miten ajatukset muuttuu, miten paljon lapsi vie aikaa- tähän kun ei voi valmistautua mitenkään etukäteen 1.lapsen kohdalla.



Olenkin aina ihmetellyt (ja vähän naureskellut) julkkislööpeille, jossa joku Saimi Nousiainen vakuuttaa, ettei elämä tule vauvan myötä mitenkään muuttumaan jne. Hevonkukkua tuollaiset puheet!



Ei toki vauva tulo tarkoita sitä, etteikö parisuhdettakin voisi (ja pitäisi) hoitaa, mutta vauvan on tultava ykkössijalla kaiken suhteen ensimmäiset kuukaudet, sillä vauva ei odota, sille ei voi luvata, että

kohta/huomenna/ ensi viikolla- kun vauva jotain vaatii, sen tulee saada se samantien.



Aikuiset osaavat odottaa. Varsinkin miehille on shokki se, miten äiti (vaimo) muuttuukin hormonihuuruiseksi kanaemoksi, joka vaan tiuskii ja kiehnää vauva kainalossa, eikä huomioi tätä enää lainkaan. Miehet eivät ymmärrä sitä symbioosia, mikä äidin ja vauva välillä vallitsee. Onhan se yhteys syntynyt jo 9kk aikana vauva ollessa äidin kohdussa. Miehillä on usein kuvitelmat siitä, mitä elämä on, kun lapsi tulee taloon: palataan vähän palloa, käydään lätkämatseissa, painitaan sängyllä ja tehdään majoja- tyyliin. Miehet eivät käsitä, että pieni vauva on loppujen lopuksi todella tylsä ja erittäin vaativa. Ettei siitä ole pallon potkimiseen vielä ainakaan vuoteen, pariin.



Suurin osa parisuhteista hajoaa lapsen ollessa alle 1-vuotias. Tämä on se rankin vaihe elämässänne. Sen kun jaksatte ja kestätte, lupaan, että valoa alkaa pilkahdella tunnelin päässä. Älkää tehkö, kuten niin monet muut: luovuttako.



te tarvitsette toisianne, lapsenne tarvitsee äitiä ja isää. Teille (sinulla ja miehellesi) on aika ja paikka, kun annatte uudelle elämällenne aikaa asettua uomiinsa.



Zemppiä!



sitruska ja muksut 3,5kk/2v5kk

Oli kyllä kirjoiotettu niin tyhjentävästi(todella osuvasti siis!)

Lohdutan minäkin vielä kuitenkin..

Meillä tyttö nyt 9,5kk ja aivan pikkuhiljaa on alkanut elämä palailemaan uomiinsa, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Olen itsekin miettinyt monena iltana että missä meidän parisuhde on? Teimme mieheni kanssa kahden kesken yhden yön risteilyn kuukausi takaperin ja koko risteilyn ajan oli olo että on väärin kun en ottanut tyttöämme mukaan ja sanoin moneen kertaan miehelleni että ensi kerralla tyttökin lähtee matkaan, kyllä sekin viihtyisi täällä, kun on maiseman vaihdosta!



En siis vieläkään osannut nauttia kahdenkeskisestä ajasta. Jotenkin tuntuu että vielä ei ole sen aika, vielä minua tarvitsee enemmän se pieni ihminen kotona. Siksi kai sanotaan että lapset pitää tehdä sitten kun parisuhde on vakaalla pohjalla ja juoksut (ainakin enimmät) on juostu, tarkoittaen siis sitä, että on malttia ja mahdollisuus keskittyä ja antaa itsensä vauvalle joksikin aikaa kokonaisvaltaisesti. Tuntu vaan että ympäristö painostaa:" Menkää nyt ja viettäkää laatuaikaa kahden!" vaikka sydän sanoo ettei sen aika ole vielä.

Olen myös ollut huolissani jaksaako mieheni ja pysyykö rinnallani jos panostan vain lapseen, mutta toisaalta enhän voi lastani laimilyödä enkä väkisin miestäni pitää, joten annetaan ajan kulua toivotaan että elämä tästä tasoittuu.



Jos oikein tarkasti aatellaan niin eihän siitä ole kuin vajaa 10kk kun elämämme mullistui täysin, saimme esikoisemme, tuon kauan toivotun, joten olisihan se outoa jos jo nyt kaikki olisi kuin ennen, eihän siitä ole vuottakaan.



Päätin siis että annetaan meidän koko perheelle aikaa kasvaa uudeksi kokonaisuudeksi. Kyllä sieltä jokainen löytää paikkansa ja parisuhdekin saa sen aikansa kun on sen aika...nyt on lapsemme aika!

Sitruskan viestiin on pakko yhtyä, niin tuttuja ajatuksia siinä oli.



Mutta AP, en ymmärrä, mikset voisi sanoa miehellesi suoraan, mitä kaipaat. Ehkä mies ajattelee ihan samalla tavalla, mutta kumpikaan ei vain saa sanaa suustaan? Kaikelle on aikansa ja pikkuvauva on tietysti vielä pitkään kaikessa etusijalla, mutta olisi hyvä säilyttää jonkinmoinen keskusteluyhteys puolisoon. Ei parisuhteen hoitamisen tartte olla kynttiläillallisia (vaikkei niissäkään mitään vikaa ole). Se voi käsittää vaikka iltateen, saunan tai yhteisen vaunulenkin.

On totta, että elämä muuttuu kun lapsi syntyy, mutta onko siihen vauvaan todellakin " panostettava" niin älyttömän 100% ettei miehelle ja sille parisuhteelle jää aikaa. Jossain oppaassa sanottiin kerran, että vauvan olisi hyvä olla siinä perheen keskipisteessä, mutta ei keskipisteenä, eli kaikki elämä ei saisi olla pelkästään sitä vauvaa....Miusta se oli aika terveen oloinen ajatusmalli.



Samalla kun osoittaa hellyyttä vauvalle sitä voi osoittaa miehelleenkin, puhutella rakkaaksi tms. Ole vaan rohekasti aloitteen tekijä ja lähde herättelemään parisuhtettanne ihan pikkuasioilla.



Sori jos olen vastarannankiiski, mutta ihan sama mies se on kuin tähänkin asti. Tilanne on toki muuttunut, mutta ajatustenlukijaa siitä on tuskin tullut vauvan syntymän myötä. Rohkeasti vaan puhetta ja myös tekoja (sinultakin) kehiin, kyllä se varmasti siitä lämpenee.



Miusta vauva tarvitsee ennenkaikkea perheen, ei täydellisesti lapsensa eteen uhrautuvaa marttyyrimammaa...



-jossara- (tytsä 6kk)

ja parisuhde edelleen kateissa. Repesin synnytyksessä pahasti ja paikat ovat edelleen kipeenä, joten seksiä en ole uskaltanut yrittää enää moneen kuukauteen (yritettiin muutaman kerran jossain vaiheessa mutta sattui ihan älyttömästi). Mulla on vielä leikkaus niiltä tiimoin edessä, mutta sitäkään ei tehdä ennenkuin lopetan imetyksen ja kuukautiset on palannut. Ja minähän en imetystä sen takia lopeta! Mies kyllä ymmärtää (ainakin yrittää) mutta tajuan että tämä on rankkaa hänellekin ja se tekee asian vielä rankemmaksi minulle.. Meillä myös vaavi herkkä heräilemään, joten jos joskus kahdenkeskistä aikaa olisi kun vauva nukkuu, niin olen koko ajan valmiina syöksymään hätiin. Olisi hyvä jos saataisiin joku hoitamaan vauvaa edes muutamaksi tunniksi, niin että ois oikeesti kahdenkeskistä aikaa, mutta ei onnistu sekään =(

Pakko nyt taas avata sanainen arkkunsa.. Ap:lle en mitään vinkkiä osaa antaa mutta Jossaran kanssa samaa mieltä. Minua muuten myös ärsyttää tuo Saimi Nousiaisen moittiminen joka palstalla. Koin sitä samaa ITSE kun olin raskaana ja olin sillä kannalla, etten koe vauvan muuttavan elämäämme sen suuremmin. Mikä ihme siinä on, että jos joku on kokenut jotain kriisejä vauvan syntymän myötä, niin miksi pitää alkaa väittää että kaikki kokevat ja että kukaaaaaaan ei voi kuvitella sitä vauvaelämää?



2kk on nyt vauva-arkea eletty ja ihan samalla tavalla suhteemme kulkee kuin aiemminkin. Tottakai vauvaa ruokitaan ja otetaan syliin yms. silloin kun vauva sitä ilmaitsee tarvitsevansa. Mutta yhtälailla olen voinut mieheni kanssa keskustella vauvaa imettäessä yms. Ollaan vietetty leffailtaakin, välillä sitten vauva sylissä nukkuvana. Ei olla oltu mitään matkustelijoita aiemminkaan, niin menoihin vauva ei ole vaikuttanut. Niitä menoja joita meillä on, niin ne ovat sellaisia että vauva voi kulkea mukana. Eli kaikinpuolin ihan samalla lailla elämämme pyörii kuin ennen vauvaakin, nyt vaan on vauva mukana elämämme kulussa :) Niitä av(i)ollisia " velvollisuuksiakin" hoidetaan ihan molempien halusta, silloin tietysti kun vauva nukkuu mutta on sitä joskus ennenkin todettu että hei katsotaas ensin salkkarit xD



Välillä joku tulee sitten kommentoimaan, että no sulla on helppo vauva. Mistäs te sen tiedätte onko se helppo vai ei. Ehkä oma suhtautumiseni on vaan erilainen kun jollain toisella. Tälläkin hetkellä napero itkee isin sylissä ilmavaivoja kun äiti otti hetken paussin siitä. Olen myös onnellinen siitä, että nyt huomaa oikein korostuneesti miten rauhallinen ja järkevä oma mies on. Siltä ei mene hermot vaikka vauva kuinka huutaisi.



Eli se todellakin riippuu ihmisistä. Minusta on surullista, että monilla menee suhteissaan huonosti ja sitten aletaan ajatella, että sehän on ihan normaalia. En nyt puhu ap:sta kun en tarkkaa tilannetta tiedä, mutta tämä ajatus mulla oli pinnalla taas kun olen tässä tuttavieni parisuhdetilanteita seuraillut ja heillä on suhteitten tilat niin harmillisissa tiloissa että tekee itselleenkin pahaa.. huutamista, haukkumista ja väkivaltaakin..

Toisen lapsen syntymä mullisti meidän elämän jollakin tavalla enemmän kuin ekan syntymä. Toisen lapsen jälkeen kaikki aika meni niin täysillä lasten hoitoon, että illalla lasten nukahdettua oli sellainen olo ettei halunnut edes puhua miehelle. Kun olin koko päivän passannut lapsia, antanut itseni heidän käyttöön, niin illalla halusin tosiaan aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Ja sellaista aikaa, jossa kukaan ei vaadi minulta MITÄÄN. Väsymyskin tietenkin painoi pienen vauvan kanssa elellessä.



Tilanne muuttui kun vauva kasvoi, ehkä parin kolmen kuukauden jälkeen. Silloin alkoi päivissä taas olla rytmiä, yöt nukuttiin paremmin eikä väsymys enää ollut niin kovaa. Mutta se parisuhde ei tuosta noin vain " palannut" samoille uomille, kyllä meillä ainakin ihan tietoisesti alettiin taas huomioimaan toista enemmän ja paremmin.



Muutaman edelliseen kirjoittajaan yhdyn siinä, että mielestäni on jotenkin vaarallista miten varsinkin äiti keskittyy vain ja ainoastaan lapseen. Mieleeni tuli mieheni sanat siitä, miten hän koki synnytysvalmennuksessa terveydenhoitajien viestin:" vauvan syntymän jälkeen äiti saattaa vaatia sitä ja tätä ja tota ja teidän miesten on suostuttava aivan kaikkeen mitä vaimo milloinkin sattuu haluamaan ja tarvitsemaan, eikö missään nimessä pidä odottaa että vaimo muistaisi teitä millään tavalla. Ja tämä on aivan normaalia" .



Ehkä itse kukin voisi miettiä, onko tuo aivan normaalia, ja millaista elämää haluaa elää lapsensa ja miehensä kanssa.

..Mutta naputtelen silti. Useimmiten vauvat eivät vain tule ja useimmiten parisuhde ei vain mene. Vauvojen annetaan tulla ja parisuhteen annetaan mennä.



Sitten kaiken maailman pääkoppalääkärit pajattavat synnytysvalmennuksessa, kuinka on parisuhde kamalaa ja kaikki muuttuu ja hirveä kriisi on kaikilla edessä.



Vauva-lehdet suitsivat äitien päähän täydellistä omistautumista vauvaan ja kotiin. Pitää olla tietynsävyiset tapetit, muskarit ja kerhot, virikelelut, Anna Wagrenit täytyyolla sisäistettynä ja ulkoa opittuna jne, jne..



Hoh-hoijaa. Viskatkaa nyt vaikka wagrenit vesilinnuille ja lopettakaa tuo pingotus. Ihan oikeasti. Kukaan ei kuole vaikka kodinhoitohuone ei olekaan illalla tyhjä kuivista pyykeistä tai vessanpesu odottaakin huomiseen.



Huudan tämän vain kerran. PARISUHDE tulee ENSIN. Se kannattaa sisäistää ja takoa syvälle omaan ajatusmaailmaan. Tottakai pienen vauvan tarpeet on tyydytettävä heti ja lapsi on hoidettava hyvin . Kyse on henkisestä tilasta. Jos takoo omaan takaraivoonsa että parisuhde tulee ensin, niin se heijastuu moniin pieniin asioihin elämässä, mutta silti vauvalta ei ole mitään poissa. Aina ei tarvitse katsoa esim. Pretty Womania miehen kainalosta sohvalla. Sanat kuten kiitos ja rakastan sinua tahtovat vain usein unohtua monelta. Käsittääkseni miehelle lausutut sanat näytät hyvältä, tuoksut hyvälle jne.. eivät ole vauvalta pois. Miestäkin voi ihan sponttaanisti halata tai niskaa sipaista ohimennen.



Kaikki eivät ole naimisissa mutta useimmat ovat häissä olleet. Mitä pappi kysyy alttarilla? Kysyy kyllä että rakastatko, mutta kysyy myös että tahdotko? Parisuhde on kuitenkin loppujen lopuksi Tahdon asia. Tahdon kunnioittaa ja rakastaa jne.. Mutta minne moni unohtaa tuon kunnioituksen? Toisin sanoen toisen arvostuksen. Josko ensiviikolla kun mies tulee kotiin niin ei ensimmäisenä haukuttaisi ovensuussa ukkoa pataluhaksi, kun aina jättää kaiken miten sattuu, eikä huomaa, eikä huomioi jne.. Voisiko sille miehelle joskus sanoa, että ihanaa kun tulit, on ollut ikävä ja vaikka onkin raskaan työpäivän tehnyt, niin voisiko katsoa lapsia vaikka 10 minuuttia, niin että dynamiittiä korvien välissä kantava äiti, saisi vaikka hetken istua pihalla kahvikuppi kädessä ja tuulettaa päätään. Itselläni se dynamiitti usein silloin katoaa mystisesti, räjähdystä aiheuttamatta.



Kuka sanoi että vauvojen nukkumispaikka täytyy olla vanhempien makuuhuoneessa? Meillä molemmat tytöt ovat menneet heti laitokselta tullessa omaan makuuhuoneeseensa nukkumaan. Herään kyllä heti kun on tarve vaikkeivat he vieressä nukukaan. Meillä makuuhuone kun on vanhempien makuuhuone.



Anna-leena Härkönenkö joskus sanoi että moni parisuhde korjaantuisi yhteisellä pornoleffan katselulla ja parilla viinilasilla. No tiedä siitä mutta ehtisikö sitä joskus 5 minuuttia miettiä mistä mies pittää ja toteuttaa sen?? Eikä aina kiljua Mitä Minä Haluan. Kyllä sen miehen huomioimisen saa itse usein moninkertaisena takaisin. ;-)



Moni varmaankin on miettinyt että hyvähän sen on puhua, helpot lapset jne.. Esikoisen synnytyksen jälkeen meni kyllä kuukausia enenkuin toivuin epparista, mutta yritin siitä huolimatta voimeni rajoissa huomioida myös mieheni tarpeita. Ei siellä synnärillä sentään minulta käsiä katkottu. ;-) Raskastahan se oli (tsemppiä korjausleikkaukseen aikaisemmalle kirjoittajalle, yritä jaksaa). Molemmat lapseni ovat olleet koliikkivauvoja ja tämä pikkukakkonen on vaikeasti allerginen (3.apteekin vastikekaan ei sovi ja kiinteitäkään ei ole mitään vielä..).



Nyt täytyy miettiä että mitä elämässä haluaa. Minä haluan olla mieheni kanssa hyvin toimivassa parisuhteessa ja olen valmis tekemään myös sen eteen töitä.



Lapset voi hyvin kun äiti ja isä voi hyvin. :-)



Huh, johan tuli mekastettua. Perheet ja elämäntilanteet ovat kuitenkin kaikilla erilaisia. Jaksamisia kaikille niin vauvavuoteen kuin parisuhteeseenkin!



Hyvää yötä!



Lila75 ja tytöt 2v ja 7kk

Miksi edellinenkin kirjoittaja paasaa niistä naisen velvotteista miestä kohtaan, miksei miehen vaimoaan kohtaan?

Ei mies ole synnyttänyt tai kantanut lasta. Ei mies elä kuukausia pää sekaisin hormoneista, jotka todellakin sekoittavat naisen päätä. Eiköhän se ole molemminpuolista se tarve osata huomioda toinen, antaa läheisyyttä jne. Eikö mies voisi ottaa valvoneen ja väsyneen äidin kainaloon ja vain paijata sen sijaan, että lähteekin tuulettumaan baariin tai vaatii vain seksiä läheisyyden sijaan? (viitaten ap:n kirjoitukseen)



En ole mikään feministi, mutta peräänkuulutan silti myös miehen ' velvotteita' vaimoaan kohtaan. Shokki on erilainen äidin ja isän kohdalla- äiti kokee niin ruummiillisia muutoksia kuin myös henkisiä. Mies ainoastaan henkisiä. Mielestäni vaimo on se, joka tarvitsee niitä kauniita sanoja ja tekoja, ei mies tässä tilanteessa.



Jos parisuhde on vakaalla pohjalla, kun vauva syntyy, sen pitäisi kestää seksittömyys ja vauvan tuoma muutos. Se kun on kuitenkin vain hetkellistä. Kunnnossa oleva parisuhde vetää yhtä köyttä ja antaa tilaa.



Minusta on huolestuttavaa lukea tekstiä, jossa sanotaan, ' ettei ainakaan meidän suhde mihinkään muuttunut' . Miten voi olla? Jos kahteen lisätään kolmas, ei yhtälö ole enää sama.



Minusta äiti saa olla väsynyt ja saa olla hokematta miehelle, kuinka hyvältä tämä tuoksuu tai kuinka hyvältä hän näyttää. Jos suhde on vakaa, mies kyllä tietää tämän. Ei siitä tarvitse JUURI tässä tilanteessa muistuttaa, kun vauva on muutaman kuukauden vanha ja elämä on muuttunut niin radikaalisti. Naisella on varmasti tuhat muutakin asiaa päässään pyörimässä. Ok , eihän sitä varmaan haittaakaan ole, mutta mies ei ole vauva. Mies kyllä kestää, ainakin pitäisi.



Tässä vaan mun ajatuksia jälleen...kun vauva valvottaa...voipi olla sekavaa, kun kello on 03.15 yöllä..





sitruska

Avasin että kun kirjoitan, niin joku on jo aamusta täällä vaatimassa Minä olen synnyttänyt, Minä olen hormonit sekaisin.. Eläkää vain lapsillenne.

Älkää vain menkö tekemään aloitetta parempaan suuntaan. Mökötetään ja odotetaan ja jäkätetään. Niillä asioillahan se parisuhde paranee.



Onko kukaan kuullut lumipalloefektistä? Kannattaako ap:n vaatia miestään muuttumaan? Pääseeköhän hän paremmin tavoitteeseensa kohtelemalla toista niinkuin haluaisi itseään kohdeltavan.



En huomannut yöllä kirjoittaa, oletin että ymmärrätte että parisuhteeseen vaaditaan kaksi tahtovaa. Kyllä miehenkin täytyy tahtoa. Saa mies katsoa itseään peiliin, jos tekee 12h työpäivää ja hoidattaa kaikki kotiin liittyvät asiat puolisollaan. . Ei silloin ole ihme, jos kotona on aina vastassa väsynyt äiti, joka ei kykene katsomaan kuin omaa napaansa.



Lapset heräsi, palaillaan astialle.



Lila75

asia on mielestäni juuri noin kuten Lila75 kirjoitti. Ja vaikka parisuhde on molempien asia, niin myös naisella on velvollisuus tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Vaikka hän onkin synnyttänyt ja hormonihuuruissaan aivan sekaisin. Mutta jos hänestä asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla, miksi odottaa miehen reagointia asiaan jos kerta itse on jo havahtunut huomaamaan tilanteen? Ap:n tilanteessa voi hyvinkin olla että mies ei (yllätys yllätys) ole vielä havahtunut tilanteeseen samalla tavalla kuin nainen. Joten miksi aloittaa paasaus siitä miten miehen on huolehdittava naisestaan jos tämä ei ole vielä tilanteen tasalla?



Eri asia sitten jos nainen tekee jo parhaansa suhteen eteen eikä mies silti tajua miten hänenkin on muutettava tapojaan.

ja etenkin sitruskan viesteistä, jotka olivat lämmittäviä. Olen samaa mieltä, että parisuhde kyllä muuttuu, kun talossa asuu pieni vauva, jonka tarpeet täytyy aikuisien toteuttaa, kun vauva ei vielä pysty itseään ilmaisemaan tai tekemään juuri mitään. Meidän vauvalla ei ole koliikkia, mutta viihtyy paljon sylissä ja nukahtaa vain syliin. Mielestäni en tee väärin, kun haluan antaa kaiken aikani tälle pienelle ihmeelle, koska hän tarvitsee minua ja miestäni.



Mutta parisuhteessa siis fyysinen lämpö on kadonnut. Seksiä meillä ei vielä voi olla (tai en uskalla) koska repesin pahasti. Mutta olen kyllä hoidellut miehen sitten muuten, mutta itselleni se ei ole sitä fyysistä lämpöä, kun ottaa toiselta poskeen.,.Mutta teen sen mieheni takia, kun monta kuukautta on ollut selibaattia. Että kyllä koitan huomioida miestäni.



Ihmettelin monien (divaani ja lila75) kärkeviä kommentteja. Itse en puhunut missään vaiheessa, että kotini täytyy olla tiptop ym. Ainoa mihin kaikki energiat ja aika on mennyt on perusvauvahoito eli vaippojen vaihto, syöttö ja sylissäpito. Kyllä se meille vie koko illan. Jos ennen makaisin sohvalla miehen sylissä, niin nyt vauva makaa minun sylissä.



Oma vikani kyllä on se, että olemme pattitilanteessa, koska kumpikaan ei ole ottanut askelta eteenpäin (tai takaisinpäin läheisyyteen). Tuntuu vaan vaikealta, enkä osaa selittää miksi. Onha se mieheni.

Meillä oli kans tuossa 3-4kk kohdalla sellanen vaihe, tai ainakin itsestä tuntui ettei sitä läheisyyttä ollut ja ei siinä sitten ollut haluja oikeen muuhunkaan.. Itse laittaisin näin jälkikäteen sen meidänkohdalla väsyn ja uupumuksen piikkiin ja se et se tilanne vielä niin uusi.. Mut siis keskustelinasiasta silloin miehen kans vaik riitelyksihän meinas mennä kun ei meinattu millään toisiamme ymmärtää. Mut koetin kehittää sellasta " vanhempainvarttia" eli joka ilta kun vauva saatiin nukkuun niin ihan vaan lähekkäin oloa vartti, ei keskustelu eikä mitään " seksuaalista" vaan ihan lähekkäinoloa.. Ei vie paljoa aikaa eikä energiaa jos esim. kiire maata että saa levätä ennekuin vauva aloittaa mahd yöhulinat. Tällä tarkoitus siis paikata sitä läheisyystyhjiötä, jota ei siinä arjen tohotuksessa kerkiä saada.

Onhan tää välil vielkii hankalaa, lapsi nyt 8,5kk ja ei niin helppo tapaus, mut kaikkeen tottuu..

Muillakin tuli hyviä pointteja - mutta loppupelissä kun sillä Tahtomisella on suuri vaikutus.

Makuuhuoneasiasta tosin sen verran, että meillä vauva nukkuu meidän sängyssä eikä se ole kuitenkaan vaikuttanut keskinäiseen läheisyyteemme mitenkään. Ehkä enemmänkin tuntuu vielä ihanammalta kun käydään kaikki kolme pötköttelemään vierekkäin yöunille. Pääseehän siinä itsekin miehen viereen :) ..seksielämälle kun tuo perhepeti ei ole este, vaan järjestelykysymys ;)



Meilläkin makkari on ollut jonkun asteinen kakkosolohuone ja itseasiassa on yhä, täällä on tietokone ja tv eikä se ole vauvan unia häirinnyt :D ..jos jatkossa tarvitsee tehdä jotain muutoksia, niin se riipuu vauvasta eikä se nyt mistään ole pois, jos nämä tekniset viihdykkeet pitäisi siirtää muualle :)



Sitruska sanoi, että on huolestuttavaa jos parisuhde ei mitenkään muutu vauvan myötä. Voisitko tarkentaa, mitä tuolla tarkemmin ottaen tarkoitat?



Joku mainitsi synnytysvalmennuksissa puhuttavista parisuhteen tiloista ja meille tuota valmennusta ei ollut tarjolla, mutta ne parisuhdeopukset mitä tuli äitiyspakkauksessa niin väheksymättä kenenkään hormonityrskyjä, minua huvitti ja pidin niitä tekstejä ihan älyttöminä. Samoin kirja " esikoinen tuli taloon" jonka lainasin kirjastosta - suurin osa tarinoista tuntui olevan sen kurjuuden maksimointia.



Ehkä me kuulutaan sitten johonkin vähemmistöön, jonka keskinäiseen suhteeseen vauva ei ole vaikuttanut mitenkään negatiivisesti. Ehkä se riippuu siitäkin, minkälainen se suhde on ollut ennen vauvaa. Meillä ollaan aina voitu puhua asioista suoraan ja viime yön vähäisten unien johdosta (oma moka kun piti valvoa psyko ym) sanoin aamulla ihan suoraan miehelle että v..tuttaa kun olen väsynyt. Se olo meni ohi kun nousin ylös ja kävin heittämässä vettä kasvoille. Meillä kommunikointi pelaa eikä suhde siihen kaadu jos välillä väsyttää, molemmat jeesaavat toisiaan. Kyllä minä koen miehenkin tarvitsevan sitä lepoa, kun hän käy töissä. Esim. tänään olen imuroinut yms vaikka hänkin on kotona, koska minusta on tärkeämpää että hänkin ehtii olla enemmän vauvan kanssa kuin se, että hän heiluisi imurin varressa.



Tiedän myös tunteen siitä sylissä pidosta, meillä oli tytöllä äsken parin viikon jakso että viihtyi vain olkapäällä nukkuen. Siinä hän sitten päivät oli (olen muuten nykyään todella taitava koneen käyttäjä vasemmalla kädellä :D ), tein siinä jotain juttuja mitä nyt yksikätisenä pystyi tekemään.



Ihan mukava huomata, että en ole kuitenkaan ihan yksin ajatusteni kanssa.. Meillä eräälle kaveripariskunnalle on piakkoin syntymässä vauva ja he olivat eräänä päivänä kyläilemässä.. mies kysyi, että onko ollut raskasta, vastasin että välillä. Kysyi, että onko mennyt hermot, vastasin nauraen että välillä :D ..toki välillä väsyttää ja on ollut päiviä, että kun mies on tullut kotiin töistä, hän on saanut heti tehtäväkseen ottaa vauvan syliinsä jotta olen saanut hetken levähtää. Mutta keskinäiseen suhteeseemme vauva ei ole vaikuttanut. Näin sanoi mieskin, kun piti oikein äsken vielä varmistaa ja kysyä ;) ..ja aiemmin kun olen kysynyt, mitä mieltä hän tästä kuuluisasta vauva-arjesta on, niin totesi vain että tässä on enemmän puuhaamista.



Ja en tiedä onko mulla sitten jotenkin poikkeava hormonitoiminta, kun raskausaika meni ihan tavallisesti eikä synnytyksen jälkeenkään ole ollut mitään suuria tunnekuohuja.. fyysisestikään ei kestänyt kauaa toipua, joskaan en koe että edes voin sanoa että oli paljoakaan mitään toipumista, synnytys meni niin hyvin.



Minua ärsyttää se maalailu jota on jatkuvasti lehdissä, siis suurinpiirtein juuri se että jos suhteenne ei koe jotain suurta kriisiä vauvan myötä, niin sitten jotain täytyy olla vialla. Kummastuttaa suuresti, että lähtökohtana on se, että asiat on vaikeita ja kaikki on raskasta ja suhde kärsii - sen sijaan että lähtökohtana vauvan tulemisesta taloon olisi se, että hän on uusi perheenjäsen joka vaan tulee elämänkulkuun mukaan :)



Tämä meni jo vähän erilleen ap:n tilanteesta mutta kunhan pohdiskelin :)

...ja pahenee vaan, ainakin meillä. Lapset 5v, 2v ja 5kk! Miehen pitäisi vaan saada koko ajan omaa aikaa!!! MITÄ OMAA AIKAA JNE.??? Sinnikkäästi olen 5 vuotta kestänyt tämmöistä kämppis elämää, varmaankin lasten takia, mutta onko sekään oikein, kun lapset eivät nää onnellisia vanhempia????

Kiva että Emilynillä on oma elämä kunnossa ;-)



Meidän parisuhde ei varsinaisesti ole muuttunut vauvan myötä, yhdessä on oltu jo ~15 vuotta, jos vauva olisi tullut suhteen ollessa esim 4v vanha, tai vaikka 7vkin, niin silloin varmaan olisi nykyinen tila tuntunut isohkolta muutokselta. Tietty kiva olisi joskus ehkä päivän verran olla sellaisessa suhteessa mitä " alkuaikoina" oltiin, mutta ihan rehellisesti ajatellen, ei sitä ihan oikeesti enää jaksaisi :-) No, mun poitti tässä tapauksessa on, et itse on vastuussa elämästään ja parisuhteestaan, eli niistä pitää TEHDÄ sellaiset kuin haluaa... ainakin yrittää tehdä mahdollisimman sinnepäin.



Mäkin olin hieman " Saimi" -linojoilla aikoinaa, et " Ei vauvan mitään TARVITSE muuttaa, se on ihan ittestä kiinni" . Totuus on kuitenkin, ettei puolivuotiaan kanssa noin vain lennetä rantalomille, kaupunkilomille, telttailemaan, bilettämään jne. Kaikkea voi tehdä, mut ne ei kuitenkaan ole ihan samanlaisia kuin ennen ilman vauvaa.

En tosiaankaan halua pahoittaa mieltäsi ja tehdä elämääsi entistä hankalemmaksi ja raskaammaksi kuin mitä se nyt on.



Koitin olla kirjoittamatta mitään kovin kärkevää mutta ilmeisesti sitten kuitenkin kirjoitin. En tarkoittanut mitään sanomisiani sinulle, maitohappo, vaan enemmäkin yleiseksi pohdiskeluksi ajasta vauvan tulon jälkeen ja parisuhteen tilasta siinä tilanteessa.



Olen siitä samaa mieltä kuin sinä ja muutama muukin, että parisuhde muuttuu lapsen tulon myötä. Muista en tiedä mutta meillä se muuttui. Ennen oli paljon aikaa toiselle mutta yhtäkkiä ei ollutkaan juuri yhtään aikaa toiselle, ja vaikka aikaa olisi ollut niin oli niin väsynyt olo, ettei tosiaan tehnyt mieli huomioida toista.



Koitan nyt silti vielä tuoda mahdollisimman selvästi oman mielipiteeni tästä parisuhteen muuttumisesta. Kun vauva tulee taloon, monet äidit saattavat helposti tehdä sellaisen virheen että omistautuvat vain ja ainoastaan vauvalleen. Vaikka kaikki aika ja energia meneekin vauvan hoitoon, se ei tarkoita sitä että miehestä ei muuhun olisi kuin vaippojen roskikseen kuskaamiseen ja harsojen tuomiseen.



Kuvitellaanpa tilanne että mies tulee töistä. Hänen tekisi mieli kertoa työasioistaan ja puhua muutenkin kodin ulkopuolisista jutuista, kun kerta on päivänsä muualla viettänyt. Kotona on vastassa vaimo, joka ei taasen muusta puhu kuin vauvasta. Koko illan vaimon lauseet alkavat näin: " tuo mulle tutti. Tuo mulle vaippa. Pese pylly. Hae puhdas body. ym ym ym." Jos mies koittaa jotakin työ- tai muita juttujaan kertoa, vaimo ei kommentoi tai vastaa vain " ymm. vauva on muuten tänään ollut tosi itkuinen. " Miltähän miehestä tuntuu?



Mielestäni parisuhde on vaalimisen arvoinen asia. Jos itse jaksan olla kiinnostunut miehen asioista, jaksaa myös hän olla kiinnostunut siitä, miten monta kertaa vauva on tänään kakannut yms. Kyse on siis vastavuoroisuudesta. Jos taas vaimo kotona ei oikeasti tee mitään muuta kuin koko ajan pyöri vauvan ympärillä, niin miksi mies olisi vaimosta itsestään yhtään kiinnostunut, vaimon tuntemisista ja ajatuksista? Ja silloin tilanne on se, että kumpikaan ei jaksa puhua toiselle juuri mistään, ei koskettaa ohimennen (ilman vaatimusta seksistä) ei sanoa " hei, lähde vähäksi aikaa ulos niin minä hoidan välillä vauvaa, pääset vähän tuulettumaan" .



Olen edelleen sitä mieltä, että kunhan nainen on jotenkin toipunut synnytyksestä (itselläni siihen on aina mennyt suurin piirtein kuukausi), on aivan täysi oikeus miehellä odottaa että vaimo olisi jostain muustakin kiinnostunut kuin vain ja ainoastaan vauvasta. En tarkoita tällä seksiä, se on aivan asia erikseen, vaan pelkkää normaalia kanssa käymistä puolison kanssa. Juttelua ja keskustelua. Sitä voi useimmiten tehdä myös vauvan hoidon ohessa.



omassa parisuhteessani olen huomannut sen, että mies, vaikka kuinka hän lapsiaan rakastaakin ja heistä huolehtii yms, ei jaksa olla aivan niin kiinnostunut jokaisen kakan väristä tai naaman väänteestä kuin minä jaksan. Ainakin meillä näin. Oma mieheni ainakin kaipaa minulta muutakin juttuseuraa kuin vauvajutut. Ja olen myös huomannut, että kun itse jaksan olla kiinnostuntu hänen asioistaan, mieskin jaksaa sitten kuunnella näitä vauva-pohdintoja hieman enemmän.



No, tulipas pitkä sepustus. Toivottavasti joku ainakin ymmärsi pointtini ja sai juonen päästä kiinni. " niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" , se on hyvä muistaa myös vauvaperheessä!

Voi ei. Kumpa olisit kirjoittanut, ettet ole vielä toipunut synnytyksestä fyysisesti. En tiennyt että olet vielä toipumassa synnytyksestä. Kirjoitin viestini synnytyksestä toipuneille. Siispä Unohda molemmat edelliset viestini ja lue Sitruskan ja hänen kanssa samaa mieltä olleiden viestejä.



Se ettei kykene vieläkään seksiin vaikuttaa kovasti parisuhteeseen. Kyllä miehesi pärjää, olethan sinä voimiesi rajoissa häntä huomioinut. Se on hieno asia. Mutta miten sinä asian kanssa pärjäät? Sinä tarvitsisit juuri nyt niin kovasti hellyyttä mieheltäsi. Juuri niitä haleja ja puseja ja tunteen siitä, että miehesi rakastaa ja välittää ja miljoonia vakuutteluja siitä että hän jaksaa kyllä odottaa. Tottakai sen jokainen nainen kyllä tietää, mutta silti haluaa ne sanat kuulla, ainakin minä halusin. Meillä normaali seksielämä käynnistyi 4kk esikoisen synnytyksen jälkeen, epparini kun aukesi pinnasta ja sen umpeenkasvaminen vei hirvittävän kauan aikaa. Epävarmuus että kykeneekö sitä koskaan enää nauttimaan seksistä kalvoi mieltä ja söi tottakai itsetuntoa. Joku voi ajatella että 4kk:han on lyhyt aika, mutta ei se siltä tunnu, kun siinä tilanteessa elää. Miehesi saattaa ajatella tai kokea, että jos hän sinua hellii, niin saatat kokea sen painostuksena petipuuhiin. Voisitko sanoa miehellesi että sinun on kovasti ikävä miehesi kosketusta ja miltä sinusta tämä tilanne muutenkin tuntuu.



Voisitkohan näyttää tämän keskustelun miehellesi?



Minä koin synnytyksen jälkeen jopa kateutta niille perheille, joissa äiti toipui synnytyksestä nopeasti. Itse kun istuin vielä ristiäisissäkin renkaalla. Tiedätkö, kyllä sinä vielä toivut. Itselläni (täysimetyksestä huolimatta) menkat alkoivat nopeasti ja silloin parantuminenkin lähti kunnolla vauhtiin. Keskity pitämään lippu korkealla! Kyllä se päivä sieltä tulee että sinäkin pystyt nauttimaan petipuuhista!



Minä koin hitaan toipumisen noin, sinä saatat kokea sen toisin, mutta kirjoitin omasta kokemuksestani, jos edes hieman lohduttaisi.



Lila75



Ps. Hih, Emilyn, ihmiset on niin ihanan erilaisia! Meillä ei ole tv:llä mitään asiaa makkariin. Ennen ei ollut tietsikallakaan, mutta lasten tultua tilanahtaus pakotti siirtämään koneen tänne. En tykkää yhtään! :oD



Pps. Ihan kiva oli lukea että muitakin on jotka ajattelevat kanssani samalla tavalla vauva-ajan parisuhteesta.

Ja enkä kyllä itse ainakaan huomannut kovin kärkeviä kommentteja maitohappoa kohtaan.



Lila75 puhui yleisesti siitä miten pystyisi säilyttämään parisuhteen myös pienen vauvan ollessa talossa. Mielestäni siitä ei kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään.



Sitruska kysyi miksi naisen tarvitsee tehdä aloite, ja peräänkuulutti miehen vastuuta. Aivan oikeassa onkin. Tilanne vaan on sellainen, että myös nainen on vastuussa parisuhteestaan. Hyvällä perustalla oleva parisuhde kestää sen, että muutamaan kuukauteen ei keskitytä muihin kuin vauvaan. Mutta jos toista osapuolta (kuten nyt ap:tä) on alkanut häiritsemään vallitseva tilanne, niin miksi ei silloin myös se nainen voisi ottaa ohjia käsiinsä ja koittaa muuttaa tilannetta?



No, tällaista nyt tällä kertaa.