Miksi halusit lapsia?

Vastaus ei välttämättä ole niin hyvä.



Minä halusin lapsia siitä syystä, että halusin äidiksi. Siis täysin itsekkäistä syistä. Olin utelias siitä, millaisia minun lapsistani tulee ja kuinka osaan olla ja toimia äitinä. Äitiys on mielestäni suurin saavutus mitä olen elämässäni saavuttanut ja yhä edelleen kasvan siinä roolissä sitä mukaa kuin lapseni kasvavat. Äitiys ei kuitenkaan ole elämäni ainoa sisältö. Minulla on myös muita rooleja, esim. vaimo, uraihminen ja ystävä. Muut roolit eivät vain ole niin kokonaisvaltaisia tunteita kuin äitiys, mutta senhän olen toki oppinut vasta äitinä ja en osannut sillä aikoinaan perustella syitäni.



Täytyy silti myöntää, että vaikka halusin lapsia jo ennen ensimmäisenkään syntymää, oli ensimmäinen raskaus henkinen kasvu siihen, että olenko valmis. Nyt voin jo myöntää, että en ole 16 vuoden jälkeenkään vielä valmis äiti.



Tsemppiä kaikille äideille! Opinnot tällä alalla jatkuvat kunnes kuolema meidät joskus hamassa tulevaisuudessa korjaa.

mutta silti minulle on aina ollut täysin itsestään selvää, että lapsi on yksi elämäni suurimmista toiveista. Olen aina halunnut olla äiti. Äitiyden kautta koko tunteiden kirjo näyttäytyy mahtavassa laajuudessaan. Ketään ei rakasta niinkuin omaa lastaan, eikä kukaan pahimmillaan ärsytä niinkuin se oma lapsi.

Tällä kun on väännetty siitä, onko normaalia, jos naisella ei ole lapsia kolmekymppisenä (tai jos ei halua lainkaan lapsia), niin esittäisin vastakysymyksen niille, joilla lapsia on:

miksi halusit lapsia?

Perusteluksi ei riitä "koska halusin".

Minä vain halusin lapsia. Halusin niin, että hermot meni, kun mies ei halunnut. Halusin ja pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Minulla oli/on valtava tarve olla äiti. En minä aina jaksa olla hyvä äiti, niin hyvä kuin haluaisin. Mutta silti. Äidiksi tulo, oma lapsi ja sitten vielä toinenkin, on ollut elämäni toive/haave, ja olen onnellinen, kun se toteutui. Ja vielä hyvän miehen kanssa ;-)

Miksi halusin lapsia? En tiedä. Minulla se lie jotenkin sisäsyntyistä. Biologiaa. Pidin itseäni hirmuisen lapsirakkaana ja hoidinkin kaikenmaailman vauvat ja lapset, kunnes sain omani. Sen jälkeen en ole jaksanut paapoa koko maailman lapsia. Omat ja sukulaisten on rakkaita, mutta vieraat kaupoissa saa mennä menojaan.

Tulla äidiksi. Jo lapsesta asti.

Jossain vaiheessa tuli mietittyä, että milloin se olisi parasta omalla kannallani (25-30-vuotiaana) ja toimin myös sen suunnitelman mukaan läpi nuoruuteni, jäi viettämättä hirmuiset nuoruushaihattelut sen takia kun säästin ja maksoin asuntoa ja rakensin kotia tulevia lapsia varten opiskeluiden ohella. :) Ja en halunnut aiemmin, vaikka pesää rakensinkin, en vaan ollut kypsä.



Nyt jälkikäteen joskus pahoina hetkinä on kyllä miettinyt että miksi ihmeessä halusin lapset. En ole erityisen lapsirakas, mutta en vaan ole sietänyt aikuisia, joilla ei ollut omia lapsia tai adoptio tai puolison kautta tulleita lapsia. Täysin itsekkäistä syistä varmaan siis hankin lapset. Ja nyt kun ne ovat, niin toki sitä elää ja toivoo että lapset saisivat kaikesta enemmän irti kuin mitä itse on saanut. :)