Lue keskustelun säännöt.
Uusperhe apua - vanha sisarus ja uusi vauva
17.07.2022 |
Miehellä ja minulla on uusperhe, yhteensä 4 lasta, joista nuorin on meidän ensimmäinen yhteinen (6kk). Lapsista kolme nuorinta asuu kanssamme. Näistä nyt vanhin (ei kokonaisuudessa toiseksi vanhin) 12-vuotiaamme on alkanut reagoimaan negatiivisesti uuteen vauvaan. Ymmärrän, että 12-vuotiaana alkaa hormonitkin hyrräämään ja teiniys nostaa päätään, mutta kuinka vakavasti kiukuttelu pitää ottaa ja mitä vinkkejä teillä on siitä, miten sisarusten välejä voisi parantaa?
Kommentit (214)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika lailla turhaa kuvitella että noille mitään sisaruussuhdetta syntyy kuitenkaan. Ikäero on liian iso.
Jospa se muuttaisi myös sinne isälleen ison sisaruksen luo. Hehän on luonnostaan saman lapsuuden jakavia muutenkin.
Itsellänikin on 12 vuotta vanhempi sisarus ja meillä on kyllä hyvät välit! Toki ei uusperhekuvio kuitenkaan.
Vanhimmalla ja tällä teinillä on eri isät, ja teinin isä ei voi ottaa häntä koko viikoksi asumaan kun vaihtuisi koulu.
Ap
No huhuu.. onhan sillä aikalailla eroa sisarussuhteen kannalta onko reilu 10 v ikäero ydinperheen lapsilla (milloin silloinkaan ei lapsuutta jaeta ja samoin "kasveta yhteen") vai onko ensin ydinperhe, joka hajoo, minkä jälkeen on uusioperhe ja äkkiä myös uudet epäreilussa asemassa olevat sisarpuolet ja sitten hajoaa sekin . Ei kyllä mikään ihme, ettei toi sun ensimmäinen halua asua sun kolmannen miehes kanssa teidän sekosysteemissä. Ja noi sun kaks keskimmäistä voi toki kaivata tuota esikoistakin, joka oli ollut heidän elämässään sentään kauemmin kuin vauva. Mutta nyt kävi heille samoin kuin ensimmäiselle, vanha on mennyttä, uus perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
BMW kirjoitti:
Kolme ensmmäistä lasta minun aikaisemmista LIITOISTA ! Kuinka monen miehen kanssa niitä onkaan ?
Eli ap:lla on teini-ikäinen esikoinen, jonka hän on saanut 18-vuotiaana nuoruuden poikaystävän kanssa. Tämä lapsi asuu isänsä kanssa. 2.:lla ja 3.:lla lapsella on sama isä. Tällä nuorimmalla, 6kk ikäisellä lapsella on eri isä, jonka kanssa ap on ollut yhdessä 5v ja ilmeisesti aloite lapsen hankkimiseen tuli tältä nykyiseltä mieheltä, että hänelle ei riittänyt bonuslapset vaan piti olla myös saada biologinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vanhin lapsi on 16, tämä kyseinen teini 12, kolmas lapsi 9 ja nyt nuorin 6kk.
Vanhimmalla teinillä on eri isä, kahdella keskimmäisellä sama, joka asuu lähempänä, muttei saman koulupiirin alueella.
Ap
Tässä yllä on enemmän taustaa. Eli ap:n on oltava 34-35-vuotias, jos esikoinen on 16-vuotiad ja hän on ollut 18v kun saanut tämän.
Jos minulla olisi noin isot lapset, en jaksaisi en alkaa hoitaa vauvaa.
Christiiina kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhin lapsi on 16, tämä kyseinen teini 12, kolmas lapsi 9 ja nyt nuorin 6kk.
Vanhimmalla teinillä on eri isä, kahdella keskimmäisellä sama, joka asuu lähempänä, muttei saman koulupiirin alueella.
Ap
Tässä yllä on enemmän taustaa. Eli ap:n on oltava 34-35-vuotias, jos esikoinen on 16-vuotiad ja hän on ollut 18v kun saanut tämän.
Jos minulla olisi noin isot lapset, en jaksaisi en alkaa hoitaa vauvaa.
Varsinkaan jos noin isojen lasten kanssa on ollut noin vaikeaa, monta isää, kaksi eroa, monta muuttoa jne. Toki en t tahdo uskoa tähän tarinaan ollenkaan.
Oletko sä ap ajatellut, että haluaisitko vielä lisää lapsia, kun kerta aiemmin kirjoitit, että olet itsekin kotoisin isosta perheestä ja olet aina halunnut ison perheen?
Olisihan se kiva, että tällä vauvalla olisi täyssisarus pienellä ikäerolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän miettiä itseäni tuohon tilanteeseen, olin itse 16v kun äitini sai uuden miehensä kanssa yhteisen lapsen.
Vauva oli ihana ja tykkäsin hoitaa häntä, olin tullut hyvin toimeen isäpuoleni kanssa MUTTA tilanne oli vauvan myötä ihan eri.
Oli se heidän perheensä ja sitten minä joka en kuulunut oikein mihinkään. Ja kyllä olen nykyisin 26v mutta yhä edelleen on olo että olen siinä perheessä aina vierailulla, joku ylimääräinen, extra, bonus.
Voisiko kyse olla tästä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.
Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.
Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.
No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.
T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa
Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.
En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.
Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.
Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.
:) Se on aika tarkkaan tiedossa, että mitään keksimääsi "vuosituhansista teiniyttä" ei ole olemassa. Päin vastoin ennen kasvettiin aikuiseksi varhain. Teinit olivat töissä tai vielä varhempina aikoina jo perustaneet perheen. Nuorisoaika kesti parhaimmassa tapauksessa ehkä vuoden, jolloin etsittiin aviopuoliso muun nuorison joukosta silloin kun oli hetki vapaata. Tanhuttiin jossain mäellä kesäiltana, siinä se nuoruus oli. Olen kyllä sattumoisin lukenut aika paljon tieteellisiä tutkimuksia aiheesta.
Tiedätkö itse sitä, miten omien sukulaistesi elämä sujui teininä? Otapa selvää, se avartaa. Uusioperheet eivät ole nykyajan uusi ilmiö, toisin kuin luulet.
Olen eri, mutta minä ymmärsin vuosituhantisen teiniyden käsitteen aivan toisin kuin sinä. Teini-ikää ei ollut olemassa nuorisokulttuurin määrittelemänä, mutta toki kyseinen ikä- ja kehitysvaihe oli olemassa. Ei kenestäkään yhtäkkiä aikuista tullut.
Sata vuotta sitten moni meni töihin kansakoulusta päästyään noin 12-vuotiaana. Täysi-ikäisyys saavutettiin kuitenkin vasta 21-vuotiaana. Eli noina teinivuosina lapset ja nuoret ottivat enenevissä määrin vastuuta itsestään työelämässä, mutta samanaikaisesti joku teki isommat päätökset heidän puolestaan. Oma lukunsa on, kuinka hyvin vanhemmat tai nimetyt holhoojat tehtävästään suoriutuivat - aivan kuten nykyäänkin. Mutta selvää on, että nämä ihmiset eivät olleet selkeästi lapsia eivätkä selkeästi aikuisia. Heitä kasvatettiin yhteisöön paljolti työn kautta, koska työ oli arvossaan, eikä oikein muuta ollut. Se oli sellaista teini-ikää.
Se, että asia on mielikuvituksessasi noin ei liity mitenkään todellisuuteen.
Ennen aikaan suurimmalla osalla aikuisista oli aika vähän päätäntävaltaa mihinkään. Naisilla vielä vähemmän kuin miehillä. Vastuuta sen sijaan joutui ottamaan. Viisivuotias saattoi hoitaa yksivuotiasta, alakouluikäinen oli paimentamassa karjaa, 12-vuotias piikomassa vieraassa talossa.
Minun suvustani suuri osuus on muuttanut jo ennen 20-vuoden ikää toiselle paikkakunnalle töihin. Varsinkin naisilla on ollut jo nuorena lapsikatras. Moni on joutunut uusperheen äitipuoleksi jo varhain. Olet hakoteillä, kun luulet että joku olisi huoltanut samoin kuin nykyään nuorisoa ja nuoruus olisi ollut jotenkin pehmeä lasku aikuisuuteen.
Siinä olet kuitenkin oikeassa, että vanhempien valta lasten yli oli ennen ehdotonta.
Oikeasti jos joku vetoaa että ennen oli paremmin suunnilleen mikään, niin se perustuu tietämättömyyteen. Erityisesti perheisiin ja lapsiin liittyen asiat eivät ole ikinä olleet näin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritän miettiä itseäni tuohon tilanteeseen, olin itse 16v kun äitini sai uuden miehensä kanssa yhteisen lapsen.
Vauva oli ihana ja tykkäsin hoitaa häntä, olin tullut hyvin toimeen isäpuoleni kanssa MUTTA tilanne oli vauvan myötä ihan eri.
Oli se heidän perheensä ja sitten minä joka en kuulunut oikein mihinkään. Ja kyllä olen nykyisin 26v mutta yhä edelleen on olo että olen siinä perheessä aina vierailulla, joku ylimääräinen, extra, bonus.Voisiko kyse olla tästä?
Ainakin ap on aivan varma, ettei uusperhekuvio ole syynä 12-vuotiaan lapsen käytökseen ja että lapsi tykkää perheen nykytilanteesta.
Christiiina kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän miettiä itseäni tuohon tilanteeseen, olin itse 16v kun äitini sai uuden miehensä kanssa yhteisen lapsen.
Vauva oli ihana ja tykkäsin hoitaa häntä, olin tullut hyvin toimeen isäpuoleni kanssa MUTTA tilanne oli vauvan myötä ihan eri.
Oli se heidän perheensä ja sitten minä joka en kuulunut oikein mihinkään. Ja kyllä olen nykyisin 26v mutta yhä edelleen on olo että olen siinä perheessä aina vierailulla, joku ylimääräinen, extra, bonus.Voisiko kyse olla tästä?
Ainakin ap on aivan varma, ettei uusperhekuvio ole syynä 12-vuotiaan lapsen käytökseen ja että lapsi tykkää perheen nykytilanteesta.
Sitä tuossa tekstissäni yritin juuri avata, eli vaikka tilanne oli aiemmin ns hyvä niin tuo vauva muutti kaiken. Onneksi tuollaisen 12v kanssa voi jo jutella ja hän osaa kertoa missä mättää. 🙂
Yksi mikä tuli mieleen, kohteleeko isäpuoli näitä keskimmäisiä nyt jotenkin erilailla kuin aiemmin saatuaan ns oman lapsen? Voihan se mustasukkaisuus tulla sieltäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.
Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.
Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.
No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.
T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa
Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.
En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.
Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.
Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.
:) Se on aika tarkkaan tiedossa, että mitään keksimääsi "vuosituhansista teiniyttä" ei ole olemassa. Päin vastoin ennen kasvettiin aikuiseksi varhain. Teinit olivat töissä tai vielä varhempina aikoina jo perustaneet perheen. Nuorisoaika kesti parhaimmassa tapauksessa ehkä vuoden, jolloin etsittiin aviopuoliso muun nuorison joukosta silloin kun oli hetki vapaata. Tanhuttiin jossain mäellä kesäiltana, siinä se nuoruus oli. Olen kyllä sattumoisin lukenut aika paljon tieteellisiä tutkimuksia aiheesta.
Tiedätkö itse sitä, miten omien sukulaistesi elämä sujui teininä? Otapa selvää, se avartaa. Uusioperheet eivät ole nykyajan uusi ilmiö, toisin kuin luulet.
Olen eri, mutta minä ymmärsin vuosituhantisen teiniyden käsitteen aivan toisin kuin sinä. Teini-ikää ei ollut olemassa nuorisokulttuurin määrittelemänä, mutta toki kyseinen ikä- ja kehitysvaihe oli olemassa. Ei kenestäkään yhtäkkiä aikuista tullut.
Sata vuotta sitten moni meni töihin kansakoulusta päästyään noin 12-vuotiaana. Täysi-ikäisyys saavutettiin kuitenkin vasta 21-vuotiaana. Eli noina teinivuosina lapset ja nuoret ottivat enenevissä määrin vastuuta itsestään työelämässä, mutta samanaikaisesti joku teki isommat päätökset heidän puolestaan. Oma lukunsa on, kuinka hyvin vanhemmat tai nimetyt holhoojat tehtävästään suoriutuivat - aivan kuten nykyäänkin. Mutta selvää on, että nämä ihmiset eivät olleet selkeästi lapsia eivätkä selkeästi aikuisia. Heitä kasvatettiin yhteisöön paljolti työn kautta, koska työ oli arvossaan, eikä oikein muuta ollut. Se oli sellaista teini-ikää.
Se, että asia on mielikuvituksessasi noin ei liity mitenkään todellisuuteen.
Ennen aikaan suurimmalla osalla aikuisista oli aika vähän päätäntävaltaa mihinkään. Naisilla vielä vähemmän kuin miehillä. Vastuuta sen sijaan joutui ottamaan. Viisivuotias saattoi hoitaa yksivuotiasta, alakouluikäinen oli paimentamassa karjaa, 12-vuotias piikomassa vieraassa talossa.
Minun suvustani suuri osuus on muuttanut jo ennen 20-vuoden ikää toiselle paikkakunnalle töihin. Varsinkin naisilla on ollut jo nuorena lapsikatras. Moni on joutunut uusperheen äitipuoleksi jo varhain. Olet hakoteillä, kun luulet että joku olisi huoltanut samoin kuin nykyään nuorisoa ja nuoruus olisi ollut jotenkin pehmeä lasku aikuisuuteen.
Siinä olet kuitenkin oikeassa, että vanhempien valta lasten yli oli ennen ehdotonta.
Oikeasti jos joku vetoaa että ennen oli paremmin suunnilleen mikään, niin se perustuu tietämättömyyteen. Erityisesti perheisiin ja lapsiin liittyen asiat eivät ole ikinä olleet näin hyvin.
Ennen vanhaan perheet eivät voineet päättää mm. lasten syntymästä eikä kuolemasta, eli lapsien lukumäärään ei ollut itsellä juuri sanomista. Ne lapset mitä oli piti jotenkin koittaa pitää hengissä, vaikka teki töitä 12/6. Lapset olivat työvoimana kotona ja monet lähtivät aikaisin maailmalle.
Hyvin monilta kuoli myös toinen vanhempi ennen aikuisuutta ja yksinhuoltajana ei oikein kukaan pärjännyt, että uusperhekuvio oli tuikitavallinen.
Mä olen kuullut sellaista, että aiemmin äidin aviomies on kohdellut vaimon lapsia hyvin, mutta kun heille on syntynyt yhteinen lapsi, joka on miehen eka, on mies sen jälkeen alkanut kohdella vaimon lapsia tunteettomasti.
Pitäisikö siltä 12-vuotiaalta kysyä, että haluaisiko hän muuttaa mieluummin asumaan isänsä luokse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus äidin uudesta miesystävästä, kun olin 12-vuotias.
Isäni oli kuollut äkillisesti vuotta aiemmin ja äitini alkoi seurustelemaan uuden miehen kanssa. Mies ei koskaan muuttanut meille asumaan, mutta oli lomat ja viikonloput meillä.
Surin isääni, mutta en osannut sanoittaa sitä. Käyttäydyin huonosti äidin uutta miesystävää kohtaan. Koko maailmani oli muuttunut vain vuodessa ja lapsen aivoillani ja kokemuksella en pystynyt käsittelemään tätä kaikkea.
Äitini piti minulle lopulta puhuttelun: jos en lopeta huonoa käytöstäni, he joutuvat eroamaan uuden miehen kanssa. Haluaisinko todella sitä?
Nielin kiukkuni, suruni, pahanoloni ja käperryin itseeni. Olin ihan todella yksin ja jälkeenpäin olen surrut tuon pienen tytön kohtaloa. Sain mallin olla valittamatta ja pilaamatta kaikkea muiden iloa ja onnea ja unohdin itseni ja omat tunteeni.
Aikuisena olen näitä asioita saanut sitten itseni kanssa selvitellä ja oppia tuntemaan surua ja kiukkua. Se on vaikeaa, kun on lapsena kielletty olemasta hankala ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on ollut kiellettyä. Varsinkin kun jälkeenpäin ajatellen olen aina ollut liiankin kiltti.
Muistuttaisin kaikille, että tällaisten sotkujen selvittäminen ei ole koskaan lapsen vastuulla. Jos lapsi voi pahoin muutosten takia, on aikuinen velvollisuus tukea lasta, ei toisinpäin.
Ap on tarinan teini, joka miehen kanssa vääntää lapsia ja sitten ihmettelee täällä, mikä voisi olla pahoinvoinnin syy.
Vierailija kirjoitti:
Ap on tarinan teini, joka miehen kanssa vääntää lapsia ja sitten ihmettelee täällä, mikä voisi olla pahoinvoinnin syy.
AP on antanut ymmärtää, ettei uusperheessä asuminen ole hänen lapsilleen ongelma, ainakaan ap:n omasta mielestä
Mielenkiintoinen keskustelu tämä. Ne jotka uusperheitä kovasti kritisoivat lienevät niitä, jotka ovat niissä itse lapsina asuneet.
Minä olen ikuisesti äidilleni kiitollinen, että hän onnistui pitämään olosuhteeni vakaana, kun vanhempani erosivat. Ei tarvinnut sietää uusia ihmisiä omassa kodissani eikä sopeutua mihinkään muuhun kuin vanhempien eroon, mikä on valtavan suuri mullistus elämässä jo sekin. Isä puolestaan sai kaksi lasta uuden puolison kanssa. Nyt ollaan kaikki lapset jo aikuisia ja välit ovat hyvät. Läheiseksi koen kuitenkin vain täys siskoni.
Kun oma avioliittoni päätyi eroon, on tuntunut oikealta toimia kuten äitini. Minulla on teini-ikäiset lapset, samoin miesystävälläni. Ehdottomasti pidetään omat kodit eikä lähdetä niitä yhdistämään. Haaveillaan, että asutaan yhdessä sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä.
Minun lapset saa maistaa sitä uusperhe-elämää isänsä luona.
Nämä on vaikeita juttuja, enkä lähde muiden valintoja moralisoimaan. Tilanteita on monenlaisia (kuten leskeksi jääminen nuorena). Minulle oli suuri suru ja pettymys, kun en voinutkaan antaa omille lapsilleni mahdollisuutta kasvaa ydinperheessä molempien vanhempien kanssa. Mielestäni toiseksi paras vaihtoehto on asua oman vanhemman (ja sisarusten) kanssa, ilman ulkopuolisia.
Kolme ensmmäistä lasta minun aikaisemmista LIITOISTA ! Kuinka monen miehen kanssa niitä onkaan ?