Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kosintaa (turhaan) odottavat naiset
10.07.2022 |
Kuuntelin erästä podcastia, jossa pari kolmekymppistä naista valitteli, miten miehensä eivät ole heitä kosineet. Sanoivat, että jos miehet kuuntelevat podcastia, niin vink vink kannattaisi kosia. Kumpikin nainen on siis jo vuosia ollut yhdessä avopuolisonsa kanssa, toinen peräti kymmenen vuotta. Kummallakin naisella oli miehensä kanssa lapsi ja yhteinen asunto. Naimisiin eivät kuitenkaan ole päässeet, kun miehet eivät ole kosineet.
Mä en käsitä näitä naisia, jotka mankuvat kosinnan perään. Miksi eivät itse kosi miestään, jos kerta naimisiin meneminen on heille niin tärkeää? Ihan yhtä lailla nainen voi kosia. Ja toisekseen, jos haluaa ehdottomasti naimisiin, niin miksi ensin on hankittu se omistusasunto ja lapsi? Eikö olisi kannattanut sanoa miehelle, että sitten katsotaan omistusasuntoa ja lasta, kun on sormus sormessa?
Kommentit (341)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntemistani lapsiperheistä n. puolet ei ole naimisissa, syynä varmaan häiden aiheuttamat kustannukset ja vaiva. Hyvin sitoutuneita ovat silti kaikki toisiinsa ja olleet yhdessä vuosikaudet. Yhteisesti omistetut asunnot tms.
Tuo on huono syy olla menemättä naimisiin. Häitä ei ole pakko pitää, maistraatissa voi mennä naimisiin kertomatta kellekään ja ei maksa mitään.
Oma mies kiukutteli jo siitä, kun kuulutukset oli pakko mennä hakemaan paikan päältä kirkkoherranvirastosta. Kuulemma kauhean iso vaiva.
Hän ei olisi selvästi halunnut tehdä tuollaista. Harmi, että olitte asiasta niin eri linjoilla. Ihminen, joka haluaa suhteessaan olla nimenomaan naimisissa, kokee varmaan kuulutusten hakemisen mukavana asiana, mutta ihminen, joka haluaisi suhteessaan olla ilman avioliittoa, kokee tietenkin kaikki siihen liittyvät pakolliset toimet rasitteena. Mies nyt kuitenkin tekisi vuoksesi kompromissin, mikä on varmasti ihan kiva ele sinua kohtaan - hän halusi olla kanssasi yhdessä, vaikka se tarkoitti sitä, että joutui osallistumaan yhteisölliseen perinteeseen, joka ei olisi ollut hänen juttunsa. Onko niin opaha asia, jos hän purki harmistustaan institutionaalisia rakenteita kohtaan? Eihän hän esim. sinusta valittanut, vaan noista vaadituista virallisista toimenpiteistä.
Tuon kiukuttelun ja naimisiinmenon välillä oli monenmonta vuotta, joten oletan, että kyseessä ei ollut mikään kompromissi. Selvisi sekin, että hän halusi olla se, joka kosii. Olin kosinut mistä aiemmin monta kertaa, mutta sain vastaukseksi aina ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä tosirakkaus hyvin harvinaista. Miehelle se on vaikeaa, siksi kannatan myös seksistä pidättäytymistä ennen avioliittoa ja lapsia. Pettymys voi muuten olla kova. Ei kehenkään kannata luottaa sokeasti.
Tähän lisäisin että seksistä pidättäydytään lapsien jälkeen. Sen pornoulinan kuuntelu on seksuaalista väkivaltaa ja itse en ainakaan siitä nauttinut.
Vierailija kirjoitti:
Huvittaa nämä naiset jotka kieli pitkällä odottavat vuosikaudet miehen kosintaa. Rakastunut mies kosii kyllä oma-aloitteisesti naista. Jos sitä ei kiinnosta niin ei se kosi. Jos on myös niin käytännöllinen että pitää naimisiinmenoa "turhana" niin molempien tulisi olla sitten tällaisia että homma toimii. Sori, mutta se mies on paremman puutteessa tyytynyt kotipiikaan ja kosii kyllä, nimittäin sitä parempaa naista kun se tulee vastaan.
Ei kosi, kun ei siitä mitään hyötyä ole eikä poikia lastenohjelmilla aivopestä sellaiseen hömppään.
Vierailija kirjoitti:
Yhen miehen kanssa oon kerran kasvotusten päässy juttelemaan hänen kokemuksistaan naimisiinmenosta. Hän sanoi menneensä koska oli jo 30-vuotias ja otti sen mikä siinä kainalossa sattui silloin pyörimään. Mies oli vakuuttava, hyvin toimeentuleva työssäkäyvä mies. Nainen suostui ja luuli että se oli rakkaudesta solmittu liitto. Se liitto kesti neljä vuotta.
Toinen mies seurusteli kanssani pari vuotta kunnes selvisi, että ei ole eronnut vaimostaan omaisuuden jakoon liittyvien ongelmien välttämiseksi. Jätin sen.
On kyllä tosirakkaus hyvin harvinaista. Miehelle se on vaikeaa, siksi kannatan myös seksistä pidättäytymistä ennen avioliittoa ja lapsia. Pettymys voi muuten olla kova. Ei kehenkään kannata luottaa sokeasti.
Pettymys mihin? Jos toinen ei ole innoissaan avioliitosta, niin millä lailla se aiheuttaa suuremman pettymyksen, jos on jo harrastettu seksiä kuin jos on pidättäydytty? Luulisi, että se pidättäytyminenkin aiheuttaa aika lailla pettymyksiä, kun joutuu elämään vuodesta toiseen ilman seksiä ja menetttää sen elämän osa-alueen kokonaan avioliittoa odotellessa. Luulisi, että olisi kuitenkin parempi, että vaikka elämässä ei saisi ihan kaikkea toivomaansa, saisi kuitenkin edes jotain. Kyllä minusta kuulostaa paremmalta olla suhteessa, jossa on seksiä, vaikkei mentäisi naimisiinkaan, kuin olla suhteessa jossa ei ole seksiä eikä naimisiin menoa - tarkoitan siis tilanteessa, jossa henkilö toivoisi avioliittoa. Tuskin se seksi normaalille aikuiselle vastenmielistäkään ole - vai haluaako täällä joku muka vain naimisiin, mutta seksiä ei lainkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika epätoivoista. Tuntuuko se kosinta sitten kivalta, jos mies on painostettuna siihen ryhtynyt? Jos mies ei tajuaisi kosia minua oma-aloitteisesti melko pian (vuoden sisään) suhteen alettua, toteaisin, että ehkä tämä ei ole sitä mitä minä haen ja etsisin miehen, joka on kanssani samalla sivulla.
Vuoden seurustelun jälkeen sua pitää kosia?
Ei helvetti, eihän se aika riitä ollenkaan näkemään sun todellista karvaa, arviointijakson pitää kestää vuosia nykyään, koska eroaminenkin on tehty niin helpoksi, ilmoitusluontoiseksi asiaksi.
Eli yksin jäät, tai sit otat jonkun hönöpöksyn joka on valmis antamaan avaimensa sulle noin lyhyen jakson jälkeen.
Ei pidä, mutta teen siitä sitten omat johtopäätökseni. Uskon että jos ihminen tuntuu oikealta, ei tarvita mitään vuosien arviointijaksoa.
Jos olisin mennyt naimisiin jokaisen kanssa, jonka kanssa olen vuoden seurusteluvaiheessa kuvitellut eläväni loppuelämäni, olisin ollut naimisissa äkkiseltään laskien viisi kertaa ja nykyinen puolisoni olisi kuudes. Onneksi olen tajunnut katsoa "kuherruskuukausia" pitemmälle ennen kuin olen sitoutunut avo- tai avioliittoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntemistani lapsiperheistä n. puolet ei ole naimisissa, syynä varmaan häiden aiheuttamat kustannukset ja vaiva. Hyvin sitoutuneita ovat silti kaikki toisiinsa ja olleet yhdessä vuosikaudet. Yhteisesti omistetut asunnot tms.
Tuo on huono syy olla menemättä naimisiin. Häitä ei ole pakko pitää, maistraatissa voi mennä naimisiin kertomatta kellekään ja ei maksa mitään.
Oma mies kiukutteli jo siitä, kun kuulutukset oli pakko mennä hakemaan paikan päältä kirkkoherranvirastosta. Kuulemma kauhean iso vaiva.
Hän ei olisi selvästi halunnut tehdä tuollaista. Harmi, että olitte asiasta niin eri linjoilla. Ihminen, joka haluaa suhteessaan olla nimenomaan naimisissa, kokee varmaan kuulutusten hakemisen mukavana asiana, mutta ihminen, joka haluaisi suhteessaan olla ilman avioliittoa, kokee tietenkin kaikki siihen liittyvät pakolliset toimet rasitteena. Mies nyt kuitenkin tekisi vuoksesi kompromissin, mikä on varmasti ihan kiva ele sinua kohtaan - hän halusi olla kanssasi yhdessä, vaikka se tarkoitti sitä, että joutui osallistumaan yhteisölliseen perinteeseen, joka ei olisi ollut hänen juttunsa. Onko niin opaha asia, jos hän purki harmistustaan institutionaalisia rakenteita kohtaan? Eihän hän esim. sinusta valittanut, vaan noista vaadituista virallisista toimenpiteistä.
Tuon kiukuttelun ja naimisiinmenon välillä oli monenmonta vuotta, joten oletan, että kyseessä ei ollut mikään kompromissi. Selvisi sekin, että hän halusi olla se, joka kosii. Olin kosinut mistä aiemmin monta kertaa, mutta sain vastaukseksi aina ei.
Mikä sitten oli se ongelma? Häntähän ärsytti vain byrokratia, ja onko se nyt tavatonta, että ihmiset byrokratiaa kritisoivat? Jos mies kerran kuitenkin halusi naimisiin, niin ei kai tuossa pitäisi olla ongelmaa - vai?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että tässä on yritetty tehdä sisältöä ohjelmaan oman kokemuksen kautta, joka ei pidä edes paikkaansa. Vaikea kuvitella, että tuollaisella alalla olevat naiset eivät saisi suutaan auki, etenkin kun siitä vielä ohjelmassaan puhuvat.
Metsään meni, kuten tämänkin ketjun vastauksista huomaa. Harvalla naisella on samaistumispintaa tähän. Miehen yllättävä kosinta ei ole enää tätä päivää, vaan avioliitto on yksi asia mikä keskustellaan yhdessä. Lisäksi yhä useammat eivät edes halua avioliittoon, koska eivät näe sen tuovan valmiiksi vakinaistuneeseen suhteeseen mitään lisäarvoa.
Ei tietenkään se tuo suhteeseen mitään lisäarvoa, sehän on juridinen sopimus! Vaikka toki avioliittoon mennään rakkaudesta ja halusta sitoutua toisiinsa, niin pitäisi silti pitää mielessä että avioliitto on ennen kaikkea puolison ja perheen turvaksi.
Häät ovat sitten aivan oma kuvionsa, eikä niitä pitäisi ollenkaan sotkea tähän avioliittokeskusteluun.
Kun sen juridisen sopimuksen voi hoitaa ilman avioliittoakin.
Niin toki, mutta ihan kaikkea ei. Leskeneläke jää saamatta, sitä ei voi sopia. Ja avioliitto on helpoin tapa tehdä ne sopimukset kerralla.
Leskeneläkettä ei joka tapauksessa saa, jos avioituu yli viisikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saan varmaan alapeukkuja tästä mielipiteestä:
Jos reippaasti aikuiseen ikään ehtineiden parisuhteessa ei kuulu kosintaa muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, niin toinen ei halua naimisiin ja ole suhteessa tosissaan. Kyllä reippaasti aikuiseen ikään ehtinyt tietää, haluaako olla toisen kanssa vai ei. Eri juttu jonkun 2 kk seurustelun jälkeen tai teininä seurustelunsa aloittavat, mutta kyllä joku kolmekymppinenkin tietää parin vuoden yhdessäolon jälkeen, onko tämä nyt se ihminen, johon haluan sitoutua. Eli jos kosintaa ei kuulu, niin suhteesta ei olla varmoja ja halutaan jättää ovi auki.
Tää kuulostaa siltä kuin ilman naimisiinmenoa ei vois olla sitoutunut. Mä ja kumppani ei olla naimisissa eikä aiota mennäkään, mutta sitoutuneita ollaan. Ei vaan koeta naimisiinmenoa tarpeelliseks, kumpikaan ei oo koskaan haaveillu sellasesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos minä olisin odottanut naimisiinmenoa ennen lasten tekemistä, olisin päätynyt lapsettomaksi. Ei minullekaan naimisiinmeno ollut mitenkään tärkeää, mutta jossain vaiheessa lasten synnyttyä aloin ajatella, että se voisi olla järkevää. Kosin miestä muutaman kerran, mutta mies ei suostunut. Sitten miehen ystävän avovaimo kuoli. Heillä oli alaikäisiä lapsia ja kuulemma se paperishow oli miehen mielestä hirveää, joten oma mieskin tajusi asian. Mitään isoja häitä en koskaan ollut halunnut vaan ihan oman perheen kesken mentiin. Todistajatkin oli viran puolesta paikalla.
Eniten minua ärsytti se, kun anoppi ja miehen sukulaisnaiset kyselivät vain minulta, että milloin me mennään naimisiin eikä susiparina eläminen ole soveliasta, kun on lapsiakin. Rupesin sitten sanomaan, että kysykää mieheltä, mutta sinne asti kyselyt ei koskaan menneet. Pidin sitten oman sukunimeni ja sekös heitä suututti.
Miehen vanhemmat pysyi naimisissa, mutta heidän avioliitto oli niin huono, että mies sanoi sen syyksi ettei halua naimisiin. Eipä kyllä omien vanhempiniekaan liitto ollut onnellinen.
Ihmettelen, mikä tämä paperishow on, josta puhut? Vai ymmärsitkö vaan väärin? Perintövero tuossa saattoi leskeä kismittää. Sen olisi välttänyt menemällä naimisiin. Kuolinpesän hoitoon liittyy aina paperishow oli tilanne mikä hyvänsä. Lapsille määrättiin varmaan edunvalvoja kuolinpesän asioiden hoidossa, kun isä ei voi heitä jäävinä edustaa. Tilanne on ollut hirveä joka tapauksessa.
Mistä minä tiedän, enhän minä ollut jäänyt avoleskeksi. Ilmeisesti heillä nainen oli hoitanut kaikki paperihommat ja mies meni suunniltaan, kun joutui jotain itse tekemään.
Avioliitto ei siis olisi muuttanut tilannetta mitenkään.
Ainakin se olisi muuttanut sen, että testamentilla perijä maksaa avovaimon kuoltua isot verot, aviopuoliso välttyy niiltä. Lisäksi aviopuoliso saa leskeneläkkeen. Eikä asunnossa asumisesta tarvitse neuvotella lasten edunvalvojan kanssa.
Heillähän oli lapsia, silloin perintövero on sama kuin aviopuolisolla. Vaikea uskoa, että lasten edunvalvoja vaatisi että pitää myydä lasten oma koti. Leskeneläkettä tosiaan ei saa, mutta eipä sitä saa kaikki naimisissa olleetkaan - ja monella on muutenkin harhakäsityksiä sen suuruudesta. Mutta jokainen joka ei mene naimisiin, lienee tietoinen leskeneläkkeen olemassa olosta, joten valinta tehdään ihan itse. En itsekään halunnut mennä naimisiin vain leskeneläkkeen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteessa voi olla ihan tosissaan ja loppuiän ajan ilman kosintaa tai avioliittoa.
Ja oikeesti tosiaan, naiset voi itsekin kosia. Siitä vaan polvilleen miehen eteen jos haluatte vastauksen siihen kysymykseen. Nykyään eletään tasa-arvon aikaa.
Aivan. Ei se sormus sormessa sitä liittoa paranna mitenkään tai pelasta.
Ei kahden ihmisen välinen rakkaus ja tahto yhteenkuuluvuudesta tarvitse mitään virallista siunausta.
Näille kosinnan mankujilta voisi kysyä, että käykö avioliitto, jos siihen ei kuulu ollenkaan julkisia häitä, eikä sormusta sormessa? Juridisesti pitävä parisuhdesopimus, mutta ei mitään ulkoisia merkkejä.
Ainahan voi tehdä testamentit, jos kuolema pelottaa. Tulee se kumminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika epätoivoista. Tuntuuko se kosinta sitten kivalta, jos mies on painostettuna siihen ryhtynyt? Jos mies ei tajuaisi kosia minua oma-aloitteisesti melko pian (vuoden sisään) suhteen alettua, toteaisin, että ehkä tämä ei ole sitä mitä minä haen ja etsisin miehen, joka on kanssani samalla sivulla.
Vuoden seurustelun jälkeen sua pitää kosia?
Ei helvetti, eihän se aika riitä ollenkaan näkemään sun todellista karvaa, arviointijakson pitää kestää vuosia nykyään, koska eroaminenkin on tehty niin helpoksi, ilmoitusluontoiseksi asiaksi.
Eli yksin jäät, tai sit otat jonkun hönöpöksyn joka on valmis antamaan avaimensa sulle noin lyhyen jakson jälkeen.
Ei pidä, mutta teen siitä sitten omat johtopäätökseni. Uskon että jos ihminen tuntuu oikealta, ei tarvita mitään vuosien arviointijaksoa.
Jos olisin mennyt naimisiin jokaisen kanssa, jonka kanssa olen vuoden seurusteluvaiheessa kuvitellut eläväni loppuelämäni, olisin ollut naimisissa äkkiseltään laskien viisi kertaa ja nykyinen puolisoni olisi kuudes. Onneksi olen tajunnut katsoa "kuherruskuukausia" pitemmälle ennen kuin olen sitoutunut avo- tai avioliittoon.
Ihmiset ovat erilaisia, kävikö mielessä? En ole helposti ihastuvaa saati rakastuvaa sorttia, joten huomaan kyllä kun jotain erityistä osuu kohdalle. Tiedän myös paljonkin ihmisiä jotka ovat sitoutuneet jo muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen ja ovat yhdessä vielä vuosikymmenten päästäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Avioliitosta ei ole mitää hyötyä miehen näkökulmasta. Naiselle siitä on äärettömän paljon varsinkin kun ei suostu avioehtoon niin siittä saa kivan kiristys välineen että saa miehen tekemään niin kuin itse haluaa vähän kun uhkailee erolla ja omaisuuden jaolla jonka kerryttämiseen ei itse ole osallistunut"
Ja:
"Jospa nainen onkin se varakkaampi ja enemmän tienaava?"
Täällä näkyy olevan joku syvästi katkeroitunut henkilö purkamassa pahaa oloaan. Nähtävästi saanut kynsilleen pahemman kerran, pahoillani siitä.
Niin, meillä minä olen se enemmän tienaava. Olen siis nainen.
Olemme olleet yhdessä reilut 10 vuotta ja yhdeksän niistä asuttu yhdessä.
Asunto on hankittu puoliksi, työskentelemme samassa firmassa minä korkeammassa asemassa joten tienaan enemmän.
Meistä kumpikaan ei ole ollut innostunut menemään avioon. Kihloissa on oltu hieman yli kaksi vuotta.
Kummallakin omat tilit, kumpikin osallistuu tasavertaisesti kuluihin ja menoihin. Jos toinen hankkii jotain itselleen, se on hänen.
Lapsia ei kumpikaan halua. Se asia on puhuttu jo aika päiviä sitten.
Meillä on talon osto kiikarissa lähivuosina ja silloin ehkä- mutta vain ehkä - menenmme vihille. Se on vielä suunnittelu- ja miettimisasteella. Avioehto on itsestäänselvyys jos vihille mennään. Varautumisessa ei ole mitään väärää eikä pahaa, se on viisautta.
Olemme 31- ja 32 vuotiaat, mies nuorempi. Avioliitton menosta sovitaan keskenämme, mitään prinsessahäitä kumpikaan ei kaipaa.
Muuten todella järkevän aikuisen kuuloista ajattelua, mutta kesken kaiken tuo ilmaus, että ollaan kihloissa vaikka ei nimenomaan olla kihloissa (kihlaus = sopimus avioliitosta). Mihin tarvitsette tuollaista teinikihlausta?
Vierailija kirjoitti:
Mies on perheen pää, joten kosinta ja muut päätökset kuuluvat miehelle. Naista voi käyttää alustana.
Ja miehen pitää tietenkin kirjoittaa nimensä omistamiinsa esineisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saan varmaan alapeukkuja tästä mielipiteestä:
Jos reippaasti aikuiseen ikään ehtineiden parisuhteessa ei kuulu kosintaa muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, niin toinen ei halua naimisiin ja ole suhteessa tosissaan. Kyllä reippaasti aikuiseen ikään ehtinyt tietää, haluaako olla toisen kanssa vai ei. Eri juttu jonkun 2 kk seurustelun jälkeen tai teininä seurustelunsa aloittavat, mutta kyllä joku kolmekymppinenkin tietää parin vuoden yhdessäolon jälkeen, onko tämä nyt se ihminen, johon haluan sitoutua. Eli jos kosintaa ei kuulu, niin suhteesta ei olla varmoja ja halutaan jättää ovi auki.
"Jos reippaasti aikuiseen ikään ehtineiden parisuhteessa ei kuulu kosintaa muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, niin toinen ei halua naimisiin ja ole suhteessa tosissaan."
Voihan se ajatella noinkin. Toisaalta minulla ja kumppanillani on ollut mahdollisuus lähteä jo pari vuosikymmentä, mutta edelleen valitsemme toisemme. Vastaavia parisuhteita tiedä muitakin. Tosin taas tiedän useita vajaa 10 vuotta kestäneitä avioliittoja. Ei se sormus sormessa tarkoita, että puoliso olisi rinnalla koko lopun elämän.
Olen miettinyt, että pitävätkö puolisot toisiaan enemmän itsestäänselvyyksinä avioliitoissa. Näin saman katon alla parisuhdetta eläen, kun toisen on helpompi muuttaa erilleen niin sitä ilahduttaa edelleen puolisoaan ihan arkipäiväisillä jutuilla. Meillä menee kotityötkin tasan ja paljon tehdään myös ihan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että tässä on yritetty tehdä sisältöä ohjelmaan oman kokemuksen kautta, joka ei pidä edes paikkaansa. Vaikea kuvitella, että tuollaisella alalla olevat naiset eivät saisi suutaan auki, etenkin kun siitä vielä ohjelmassaan puhuvat.
Metsään meni, kuten tämänkin ketjun vastauksista huomaa. Harvalla naisella on samaistumispintaa tähän. Miehen yllättävä kosinta ei ole enää tätä päivää, vaan avioliitto on yksi asia mikä keskustellaan yhdessä. Lisäksi yhä useammat eivät edes halua avioliittoon, koska eivät näe sen tuovan valmiiksi vakinaistuneeseen suhteeseen mitään lisäarvoa.
Ei tietenkään se tuo suhteeseen mitään lisäarvoa, sehän on juridinen sopimus! Vaikka toki avioliittoon mennään rakkaudesta ja halusta sitoutua toisiinsa, niin pitäisi silti pitää mielessä että avioliitto on ennen kaikkea puolison ja perheen turvaksi.
Häät ovat sitten aivan oma kuvionsa, eikä niitä pitäisi ollenkaan sotkea tähän avioliittokeskusteluun.
Kun sen juridisen sopimuksen voi hoitaa ilman avioliittoakin.
Niin toki, mutta ihan kaikkea ei. Leskeneläke jää saamatta, sitä ei voi sopia. Ja avioliitto on helpoin tapa tehdä ne sopimukset kerralla.
Leskeneläkettä voi saada myös avoliitossa, enkä näe sopimusten määrässä mitään eroa avioliitto + avioehto vs. avoliitto ja juridinen sopimus.
Avoliitossa tarvitset testamentit kuoleman varalta, sopimukset eron varalta, mahdollisten lasten varalta, sopimuksen lähiomaisuudesta hoitolinjausten varalta eli jos joutuu tekemään päätöksiä tai edes haluaa tietoja jos toinen joutuu sairaalaan... Mitä vielä?
Avioliitossa riittää se naimisiinmeno noihin kaikkiin. Avioehtoakaan harva tarvitsee.
- ei tarvita testamentteja, minun perintöni menee tietysti lapselleni ja puolison perintö hänen omaisilleen
- mitkä sopimukset eron varalta?
- yhteisiä lapsia ei ole eikä tule
- mikä on sopimus lähiomaisuudesta hoitolinjausten varalta? Jos itse joudun tilaan, jossa joku muu tekee päätöksen siitä, annetaanko minulle hoitoa vai ei, hän on aikuinen lapseni.
- tietojen antamiseen riittää, että itse kirjaa asian omakantaan, vie kirjautumisineen alle minuutin
En löytänyt yhtäkään syytä mennä naimisiin.
Hohhoijaa mitä yleistyksiä ja vääri ymmärryksiä tämäkin ketju vilisee.
Kaikki naiset eivät halua kymppitonnin prinsessahäitä.
Omaisuuden voi suojata avioehdolla eli eron tullessa kumpikaan ei pääse käsiksi toisen omaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Saan varmaan alapeukkuja tästä mielipiteestä:
Jos reippaasti aikuiseen ikään ehtineiden parisuhteessa ei kuulu kosintaa muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, niin toinen ei halua naimisiin ja ole suhteessa tosissaan. Kyllä reippaasti aikuiseen ikään ehtinyt tietää, haluaako olla toisen kanssa vai ei. Eri juttu jonkun 2 kk seurustelun jälkeen tai teininä seurustelunsa aloittavat, mutta kyllä joku kolmekymppinenkin tietää parin vuoden yhdessäolon jälkeen, onko tämä nyt se ihminen, johon haluan sitoutua. Eli jos kosintaa ei kuulu, niin suhteesta ei olla varmoja ja halutaan jättää ovi auki.
Nimenomaan "reippaasti aikuiseen ikään ehtinyt" ei välttämättä halua naimisiin eikä se olisi järkevääkään. Minulla on lapsia aiemmasta suhteesta, enkä halua sotkea heidän perintöasioitaan todellakaan millään omalla avioliitollani. Uudessa parisuhteessa on silti ollut jo vuosia. Uudella kumppanillani on omaa omaisuutta, ja minusta on ihan fiksua pitää omaisuudet erillään juuri siksi, että minulla on lapsia. Kun ei yhteisiä lapsia enää tässä iässä ole suunnitteilla, aiheuttaisi avioliitto lähinnä vain sellaisia juridisia seurauksia, jotka eivät ole toivottavia.
Vierailija kirjoitti:
Hohhoijaa mitä yleistyksiä ja vääri ymmärryksiä tämäkin ketju vilisee.
Kaikki naiset eivät halua kymppitonnin prinsessahäitä.
Omaisuuden voi suojata avioehdolla eli eron tullessa kumpikaan ei pääse käsiksi toisen omaisuuteen.
Tämä. Kaikki naiset eivät odota kosintaa. Mies voi ihan hyvin odottaa sitä itse.
Mä olen varmaan tällainen sikamies, kun en ole kosinut?
Avokki kerran ehdotti ja sanoin, että haluan avioehdon ja uskontoni takia maistraattihäät.
Bileet voidaan toki järjestää. Kolmen päivän mykkäkoulu. En tajua.
Alue: Aihe vapaa
Jos mieheni ei olisi merkinnyt minua lähimmäksi omaisekseen, niin se olisi tottakai surullista, mutta mitä muuta voisin kuin kunnioittaa hänen päätöstään? Jokin syyhän hänellä siihen olisi.
Hautajaisista olemme puolisoni kanssa puhuneet ja kirkkoon kuulumattomina kumpikaan ei halua niistä mitään juhlavaa tilaisuutta. Molemmat tiedämme toistemme toiveen ja lisäksi aikuinen lapseni tietää oman toiveeni (halvin mahdollinen arkku, polttohautaus, tuhkat mieluiten mereen, ei lehti-ilmoitusta, ei muuta muistotilaisuutta kuin kaikkein läheisimpien tapaaminen). En ihan heti näe, miksi kummankaan sukulaiset eivät haluaisi leskeksi jääneen osallistuvan tilaisuuteen.
eri