Lapsi ei sairauden vuoksi pysty tekemään sitä, mitä mies hänen kanssaan haluaisi tehdä, joten mies ei tee mitään muutakaan

Surullista että aikuinen ihminen voi olla noin empatia kyvytön eikä pysty ajattelemaan lapsen tunteita. Itku tuli lapsen puolesta olen niin pahoillani toivottavasti teidän asiat muuttuisi paremmaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

Kyllä taas on niin taattua av-kamaa että. Ihan kuin kirjoittajaa harmittaisi, että kirjoittajan mies sai solmunsa omalla tavallaan käsiteltyä ja kasvoi lopulta hyväksi isäksi. Av:lla pitää olla heti täydellinen tai jss. Ja mieluiten jss, että kaikilla olisi mahdollisimman kurjaa.

Minusta kirjoittajan tarina oli elämänmakuinen ja kaunis kasvukertomus arkielämästä. Hienoa, että perhe sai asiansa järjestykseen lopulta.

Jokainen meistä, niin äideistä kuin isistäkin, on omalla tavallaan epätäydellinen ja keskenkasvuinen. Tuetaan toisiamme ja kasvetaan ja kasvatetaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

Kyllä taas on niin taattua av-kamaa että. Ihan kuin kirjoittajaa harmittaisi, että kirjoittajan mies sai solmunsa omalla tavallaan käsiteltyä ja kasvoi lopulta hyväksi isäksi. Av:lla pitää olla heti täydellinen tai jss. Ja mieluiten jss, että kaikilla olisi mahdollisimman kurjaa.

Minusta kirjoittajan tarina oli elämänmakuinen ja kaunis kasvukertomus arkielämästä. Hienoa, että perhe sai asiansa järjestykseen lopulta.

Jokainen meistä, niin äideistä kuin isistäkin, on omalla tavallaan epätäydellinen ja keskenkasvuinen. Tuetaan toisiamme ja kasvetaan ja kasvatetaan yhdessä.

No eihän se mies tukenut tuon viestin kirjoittajaa eikä lastaan. Älä ammu viestintuojaa. Ei se ole niiden vika jotka sanovat ihan suoraan miltä asia vaikuttaa. Jos se kävelee kuin ankka ja kuulostaa ankalle, varmaan se on silloin ankka.

Eihän tuossa tarinassa käynyt ilmi kuin se että mies omalla oikeutuksellaan jätti lapsen äidin puun ja kuoren väliin hoitamaan lapsen yksin. Itse oli harrastuksissa. Mitä hienoa tuossa sinun mielestäsi on? Kuuluuko mielestäsi vanhemmuuteen oikeus ottaa ja lähteä harrastuksiin kun sinua tarvitaan kotona? Mutta sinä nyt vain käsittelet asiaa olemalla kokoajan pois kotoa. Käsittelet asiaa jota et joudu millään tavalla hoitamaan koska olet siellä harrastuksessa. Jos äiti olisi ottanut saman oikeuden- lapsi olisi huostasssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

No kaikki eivät osaa käsitellä sitä järkevästi ja lapsen sairauden aiheuttama shokki voi saada ihmisen käyttäytymään täysin omituisesti. En minäkään käsitellyt sitä kovin aikuismaisesti, vaikka hoidin lasta kotona 24/7. Minä masennuin ja kehitin itselleni ahmimishäiriön ja bulimian, shoppailin netissä, nalkutin ja syyllistin miestä... Näissä tilanteissa koitetaan vaan selviytyä päivästä toiseen. Me selvittiin ja opittiin paljon.

Eipä yllätä että TAAS vaihteeksi mies ei kanna vastuutaan lapsestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

No kaikki eivät osaa käsitellä sitä järkevästi ja lapsen sairauden aiheuttama shokki voi saada ihmisen käyttäytymään täysin omituisesti. En minäkään käsitellyt sitä kovin aikuismaisesti, vaikka hoidin lasta kotona 24/7. Minä masennuin ja kehitin itselleni ahmimishäiriön ja bulimian, shoppailin netissä, nalkutin ja syyllistin miestä... Näissä tilanteissa koitetaan vaan selviytyä päivästä toiseen. Me selvittiin ja opittiin paljon.

Kiva kuulla teidän kasvutarina ja jännä nähdä miten negatiivisesti siihen suhtaudutaan. Viestistä huomataan vain se miten huonosti asiat on ollu, muutosprosessi sen sijaan ei saa huomioo. Se on hienoa, että tajutaan väärintoimimisesta ja muututaan. Tarvii tehdä virheitä, jotta niistä voi oppia. Kukaan ei osaa toimia aina oikein, mutta omia virheitä ei aina nää, jolloin saattaa luulla ettei niitä itse tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

No kaikki eivät osaa käsitellä sitä järkevästi ja lapsen sairauden aiheuttama shokki voi saada ihmisen käyttäytymään täysin omituisesti. En minäkään käsitellyt sitä kovin aikuismaisesti, vaikka hoidin lasta kotona 24/7. Minä masennuin ja kehitin itselleni ahmimishäiriön ja bulimian, shoppailin netissä, nalkutin ja syyllistin miestä... Näissä tilanteissa koitetaan vaan selviytyä päivästä toiseen. Me selvittiin ja opittiin paljon.

Kiva kuulla teidän kasvutarina ja jännä nähdä miten negatiivisesti siihen suhtaudutaan. Viestistä huomataan vain se miten huonosti asiat on ollu, muutosprosessi sen sijaan ei saa huomioo. Se on hienoa, että tajutaan väärintoimimisesta ja muututaan. Tarvii tehdä virheitä, jotta niistä voi oppia. Kukaan ei osaa toimia aina oikein, mutta omia virheitä ei aina nää, jolloin saattaa luulla ettei niitä itse tee.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.

No kaikki eivät osaa käsitellä sitä järkevästi ja lapsen sairauden aiheuttama shokki voi saada ihmisen käyttäytymään täysin omituisesti. En minäkään käsitellyt sitä kovin aikuismaisesti, vaikka hoidin lasta kotona 24/7. Minä masennuin ja kehitin itselleni ahmimishäiriön ja bulimian, shoppailin netissä, nalkutin ja syyllistin miestä... Näissä tilanteissa koitetaan vaan selviytyä päivästä toiseen. Me selvittiin ja opittiin paljon.

Kiva kuulla teidän kasvutarina ja jännä nähdä miten negatiivisesti siihen suhtaudutaan. Viestistä huomataan vain se miten huonosti asiat on ollu, muutosprosessi sen sijaan ei saa huomioo. Se on hienoa, että tajutaan väärintoimimisesta ja muututaan. Tarvii tehdä virheitä, jotta niistä voi oppia. Kukaan ei osaa toimia aina oikein, mutta omia virheitä ei aina nää, jolloin saattaa luulla ettei niitä itse tee.

En edelleen näe tässä mitään kasvutarinaa. Mies tuli kuvioon vasta kun lapsi oli paranemaan päin. Mitäs henkistä kasvua tai vanhemmaksi kasvua tuo on ettei oteta osaa eikä arpaa jatketaan kuin poikamiehenä. Lapsi ois tossa kipeenä kotona ei jaksa kattella minäpä häippään harrastuksee koska minä minä minä eukko hoitakoon sairaan lapsen yksin. Vai siellä harrastuksessa ja vastuuta vältellessäkö se henkinen kasvu tapahtui? Hienosti ajoittui juuri se kypsyminen siihen kohtaan kun lapsen kanssa ei ollut enää niin vaikeaa. Sokerikuorruttakaa vaan jos haluatte

Vierailija kirjoitti:

Valitsetteko tuollaisia miehiä ihan tarkoituksella, vai onko teidän sosiaalinen lukutaitonne niin heikko, että miehet paljastuvat tuollaisiksi?

Sinä nyt taidat keskittyä vaan ilkeilemään. Jokainen tietää, että ihmiset parisuhdemarkkinoilla esittävät parempaa kuin ovat. Ne huonot puolet nimenomaan paljastuvat vähitellen myöhemmin.

Kamala mies.

Todella kurjaa lapselle. Ja aika lapsellinen mies.