Lapsi ei sairauden vuoksi pysty tekemään sitä, mitä mies hänen kanssaan haluaisi tehdä, joten mies ei tee mitään muutakaan

Onko lapsi pieni? Miehesi reaktio voi kertoa siitä ettei ole vielä hyväksynyt lapsesi sairautta/vammaa ja asian käsittely on kesken. Hän luultavasti tarvisi sopeutumiseen aikaa ja ammattilaisen apua esim. jonkun sopeutumisvalmennuksen tai terapian muodossa. Yhteinen tekeminen olisi tärkeää isä-lapsi-suhteen kehittymisen kannalta. Tilanne vain tulee pahentamaan tuosta jos sitä ei käsittele.

Minkä takia sellaiset tekee lapsia, jotka eivät nauti lasten kanssa olemisesta? Siis koskaan ikinä milloinkaan. Ja jotka eivät nauti lasten kanssa keskustelemisesta.

Jos aloitus on totta, niin löytyisikö lapsesi sairauteen mitään vertaistukiryhmää? Siis sellaista, jossa voisi tavata muita saman sairauden omaavien lasten vanhempia. Entä onko sairauteen mitään järjestöä, joka järjestäisi vanhemmille jotain kursseja? Muistan vuosikymmenten takaa, kun olin yhdellä Invalidiliiton järjestämällä dysmelia-lasten vanhemmille tarkoitetulla kurssilla ja kouluttaja sanoio, että eikö näiden lasten kanssa kuitenkin ole joskus hyviä puoliakin, kun eivät esimerkiksi pääse kiipeämään puuhun rikkomaan linnunpesiä. Eräs isä sitten vastasi, että no ei todellakaan pääse helpommalla, kun hänenhän pitää nostaa poika puun oksalle, jotta poika pääsee rikkomaan linnunpesän. Ei tämä isä oikeasti auttanut poikaansa pahantekoon, mutta mielestäni tuo oli loistavasti sanottu. 

Vierailija kirjoitti:

En ole vammainen, mutta isän kanssa tehtiin aina isän juttuja ja isän ehdoilla. Aikuisena luin narsismista ja tajusin isäni olevan sellainen. Narsisti ei pysty tekemään epämieluisia juttuja eikä "kasvamaan aikuiseksi" eikä olemaan turvallinen vanhempi.

Minulla on myös narsisti isä, joka on lisäksi seksistinen ja misogyninen. Minä julkesin syntyä tyttönä, joka oli maailmanloppu, koska vain miehillä on arvoa. Näin siis kasarilla vielä. Ei sitten tehty yhtään mitään isän kanssa, ei edes puhuttu toisillemme.

Veljeni synnyttyä isä oli niin onnellinen, että  nyt viimeinkin tuli oikeanlainen lapsi! Hänpä opettaa pojalleen kaikki samat asiat, mitä itse osaa, koska tokihan poika on automaattisesti isänsä minikopio ja pitää samoista asioista. Tyyliin rakentaa talon, kasvattaa koiria, kalastaa, veneilee, rassa autoja ja on kätevä käsistään. Vähän halveksuu naisia siinä sivussa.

Veljenipä onkin ihan isän vastakohta. Taiteellinen, kirjallinen, luova, empaattinen ja herkkä. Ei kiinnosta metsästys, kalastut tai autot, ja koirillekin on allerginen. Isä ei sitten tehnyt mitään myöskään veljeni kanssa, koska halusi tehdä vain omia juttujaan.

Minä ja veljeni olemme isälle mustat, ei-toivotut lampaat. Ei-toivotusta siskostani sentään tuli aikuisempana toivottu, hän kun on isän  luoteen kopio ja pitää samoista asioista.

Isälläni ei siis ole kykyä tai mielenkiintoa luoda minkäänlaisia läheisiä suhteita ihmisiin, jotka eivät ole samanlaisia kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap selitä sille miehellesi että et sinäkään haluaisi istua tuntikausia hiekkalaatikon reunalla syömässä hiekkakakkuja tai lukea sitä lapsen lempikirjaa sadatta kertaa iltasaduksi. Mutta teet sitä siksi että lapsi nauttii siitä ja on onnellinen. Eli koeta saada mies tajuamaan että maailma ei pyöri vain miehen navan ympärillä vaan mies voisi tehdä lapsen kanssa jotain sellaista mistä lapsi tykkää vaikka se asia ei kiinnostaisikaan miestä. Ja mies voisi nauttia siitä kun näkee lapsen ilon ja miten lapsi esim oppii uusia asioita.

Olen selittänyt tätä monta kertaa. Mies vain sanoo, että hän ei ole sellainen, joka pystyisi tekemään asioita, mistä ei yhtään tykkää. Ap

Niin tuttua tekstiä. Meillä oli ihan samanlaista. Ja vielä lisäksi piti olla oikea fiilis että huvittaa tehdä jotain lapsen kanssa.  Lapsen piti väkisellä kiinnostua isän harrastuksista eikä niin päin että isä innostuisi lapsen harrastuksista. Mäenlaskukin oli noloa lapsen kanssa ja turhaa ja typerää. Narsisti ja itsekäs paska isä, vaikka kaikki sanoivat että tuosta miehestä tulee hyvä isä. No ei tullut. Erottiin kun lapsi oli 6v ja sen jälkeen lapsikin pääsi harrastamaan mitä halusi, tosin äidin kanssa. Jos meni isälleen, tämä jätti lapsen kotiinsa ja lähti omiin harrastuksiin koska eihän nyt lapsi voinut estää kun häntä just sinä iltana huvitti lähteä. Lapsi oli yksin kotona ilman puhelinta. Nyt katuu kun lapsi on yli 30v. Millä nuo miehet sais kasvamaan aikuisiksi ja ajattelemaan muitakin kuin itseään. Olen eri kuin edellinen jolle kommentoit.

Huh huh, miten te jaksatte näitä uuvattimiehiä, joille oma napa ja hyvä olo on omaa lasta tärkeämpi? Siitähän tässä loppuviimein on kyse. Isän pitää valita, että lapsen ilo ja hyvä mieli, vai oma ilo ja hyvä mieli. Ilmekään värähtämättä valitsee heti oman napansa, ja jos joutuu ajattelemaan lapsen iloa - vaikka sinne tivoliin menemällä - niin alkaa vinkua ja kiukuta kuin teini. On pakko olla joko aivan saattanallisen tyhmä mies tai joku asberger/autisti, kun ei kerran millään mene kaaliin, että number 1 tässä perheessä ei ole iskä.

Hirveän laadukasta toimintaa? Not

Hirmu hyvä isä? Not

Empaattinen? Not

Tosi löytö aviomieheksi? Not

Seksikästä? Not

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia sellaiset tekee lapsia, jotka eivät nauti lasten kanssa olemisesta? Siis koskaan ikinä milloinkaan. Ja jotka eivät nauti lasten kanssa keskustelemisesta.

Miehet yleensä pelkää: keskustella, sanoa oman mielipiteensä, kieltäytyä jne. Eivät osaa edes ajatella että miten elämä tulee muuttumaan lapsen kanssa.  Hankkivat usein lapsia kun kavereillakin on että on sitten samantasoista ja -tyylistä seuraa, eivätkä koe jäävänsä ulkopuolelle. 

Vierailija kirjoitti:

Surullista, enkä osaa auttaa. Minulla vähän samantapainen ongelma, lapsi on kehitysvammainen, eikä mies jaksa tehdä lapsen kanssa mitään. Häpeää myös lasta, joten siksikään ei käy missään lapsen kanssa.

Olen käytännössä kaksin lapsen kanssa nyt kesälomalla, sukulaiset eivät halua hoitaa lasta. Odotan, et koulu ja tilapäishoitojaksotalkavat, olen todella väsynyt.

Tsemppiä sinulle ap, ja anteeksi kun valitin vain omaa elämääni.

Anteeksi, mutta mitä ihmettä teet tuollaisella miehellä joka häpeää omaa lastaan? Missä sinun omantunnonarvo on, kun tuollaista miestä pidät elämässäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap selitä sille miehellesi että et sinäkään haluaisi istua tuntikausia hiekkalaatikon reunalla syömässä hiekkakakkuja tai lukea sitä lapsen lempikirjaa sadatta kertaa iltasaduksi. Mutta teet sitä siksi että lapsi nauttii siitä ja on onnellinen. Eli koeta saada mies tajuamaan että maailma ei pyöri vain miehen navan ympärillä vaan mies voisi tehdä lapsen kanssa jotain sellaista mistä lapsi tykkää vaikka se asia ei kiinnostaisikaan miestä. Ja mies voisi nauttia siitä kun näkee lapsen ilon ja miten lapsi esim oppii uusia asioita.

Tästä tulee mieleen mieheni. Mennään johonkin lasten paikkaan ja mies valittaa kun ei ole mitään tekemistä ja on tylsää. Vastaan vaan että jaa, no ei me sinun takiasi tänne tultukaan. Pääasia, että lapset viihtyy. Ja tätä tapahtuu aina vaan uudestaan eikä kaaliin mene. En tiedä onko sukupuolesta kiinni, mutta jotkut eivät osaa ottaa huomioon kuin oman napansa.

Niin tuttua! Aina kylmä, nälkä, tylsää ja valivali. Kerran kysyin, kun kiukkusi, että luuletko oikeasti, että itse puhkun superintoa joka leikkipuistossa, tivolissa tai mini-ihmisten leffassa. Oikein pysähtyi monttu auki katsomaan ja kysyi, että "etkö sitten ole innoissasi, miksi h*lvetissä sitten pitää käydä missään?". Vieressä olevat äidit pidättelivät naurua, huomasin. Selitä siinä sitten jotain idiootille.

Miehen maailmassa on vain hän ja hänen halunsa ja tarpeensa. Ellei häntä kasvateta ottamaan huomioon toisetkin ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole vammainen, mutta isän kanssa tehtiin aina isän juttuja ja isän ehdoilla. Aikuisena luin narsismista ja tajusin isäni olevan sellainen. Narsisti ei pysty tekemään epämieluisia juttuja eikä "kasvamaan aikuiseksi" eikä olemaan turvallinen vanhempi.

Minulla on myös narsisti isä, joka on lisäksi seksistinen ja misogyninen. Minä julkesin syntyä tyttönä, joka oli maailmanloppu, koska vain miehillä on arvoa. Näin siis kasarilla vielä. Ei sitten tehty yhtään mitään isän kanssa, ei edes puhuttu toisillemme.

Veljeni synnyttyä isä oli niin onnellinen, että  nyt viimeinkin tuli oikeanlainen lapsi! Hänpä opettaa pojalleen kaikki samat asiat, mitä itse osaa, koska tokihan poika on automaattisesti isänsä minikopio ja pitää samoista asioista. Tyyliin rakentaa talon, kasvattaa koiria, kalastaa, veneilee, rassa autoja ja on kätevä käsistään. Vähän halveksuu naisia siinä sivussa.

Veljenipä onkin ihan isän vastakohta. Taiteellinen, kirjallinen, luova, empaattinen ja herkkä. Ei kiinnosta metsästys, kalastut tai autot, ja koirillekin on allerginen. Isä ei sitten tehnyt mitään myöskään veljeni kanssa, koska halusi tehdä vain omia juttujaan.

Minä ja veljeni olemme isälle mustat, ei-toivotut lampaat. Ei-toivotusta siskostani sentään tuli aikuisempana toivottu, hän kun on isän  luoteen kopio ja pitää samoista asioista.

Isälläni ei siis ole kykyä tai mielenkiintoa luoda minkäänlaisia läheisiä suhteita ihmisiin, jotka eivät ole samanlaisia kuin hän.

Mun narsisti-isä ei ollut sukupuoliennakkoluuloinen siinä mielessä, että opetti mulle miesten hommia jo pikkutytöstä, mutta sitten mun olis samalla pitänyt olla naisena kotiorja jo alakoululaisena ja mun ulkonäkö oli pettymys, sitä piti yrittää kohentaa jo kahdeksanvuotiaalta. Urheilutti lapsena niin, että välillä oksensin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole vammainen, mutta isän kanssa tehtiin aina isän juttuja ja isän ehdoilla. Aikuisena luin narsismista ja tajusin isäni olevan sellainen. Narsisti ei pysty tekemään epämieluisia juttuja eikä "kasvamaan aikuiseksi" eikä olemaan turvallinen vanhempi.

Minulla on myös narsisti isä, joka on lisäksi seksistinen ja misogyninen. Minä julkesin syntyä tyttönä, joka oli maailmanloppu, koska vain miehillä on arvoa. Näin siis kasarilla vielä. Ei sitten tehty yhtään mitään isän kanssa, ei edes puhuttu toisillemme.

Veljeni synnyttyä isä oli niin onnellinen, että  nyt viimeinkin tuli oikeanlainen lapsi! Hänpä opettaa pojalleen kaikki samat asiat, mitä itse osaa, koska tokihan poika on automaattisesti isänsä minikopio ja pitää samoista asioista. Tyyliin rakentaa talon, kasvattaa koiria, kalastaa, veneilee, rassa autoja ja on kätevä käsistään. Vähän halveksuu naisia siinä sivussa.

Veljenipä onkin ihan isän vastakohta. Taiteellinen, kirjallinen, luova, empaattinen ja herkkä. Ei kiinnosta metsästys, kalastut tai autot, ja koirillekin on allerginen. Isä ei sitten tehnyt mitään myöskään veljeni kanssa, koska halusi tehdä vain omia juttujaan.

Minä ja veljeni olemme isälle mustat, ei-toivotut lampaat. Ei-toivotusta siskostani sentään tuli aikuisempana toivottu, hän kun on isän  luoteen kopio ja pitää samoista asioista.

Isälläni ei siis ole kykyä tai mielenkiintoa luoda minkäänlaisia läheisiä suhteita ihmisiin, jotka eivät ole samanlaisia kuin hän.

Narsisti olettaa että lapsi syntyy häntä miellyttääkseen ja häntä varten koska hän päättää haluta saada lapsen. Normaali ihminen ymmärtää että hänen vanhempana kuuluu sopeutua siihen uuteen ihmisenalkuun ja auttaa lasta kasvamaan omaksi itsekseen, hänen taipumuksiaan ja mielenkiintoa tukien.

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Ymmärrän tuon että on vaikea katsoa vierestä lapsen kipua, mutta miten se helpottuu jos itse karkaa paikalta ja menee muualle itkemään? Mitä tekee äiti, joka tuntee samalla tavalla? Istuu lapsen vierellä, hoitaa kaikki kivut, lohduttaa, valvoo, pyörittää arkea. Milloin äiti voi itkeä sitä omaa pahaa oloaan?  Ei voi vain ahdistua ja lähteä pois. Jonkun täytyy lapsi ruokkia ja pestä ja nukuttaa, antaa lääkettä, viedä lääkäriin. Itsekkäät miehet, aina oma napa ensin. Oma paha olokin on pahempi kuin lapsen sairaus. Sori, minulla ei riitä ymmärrys tuollaiselle narsismille. Miehet on heikkoja.

On surullista miten yksin monet ovat parisuhteissaan eivätkä osaa tukeutua toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Meillä vastaava tilanne, paitsi että mies ratkaisi asian etsimällä uuden naisen...

Valitsetteko tuollaisia miehiä ihan tarkoituksella, vai onko teidän sosiaalinen lukutaitonne niin heikko, että miehet paljastuvat tuollaisiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista, enkä osaa auttaa. Minulla vähän samantapainen ongelma, lapsi on kehitysvammainen, eikä mies jaksa tehdä lapsen kanssa mitään. Häpeää myös lasta, joten siksikään ei käy missään lapsen kanssa.

Olen käytännössä kaksin lapsen kanssa nyt kesälomalla, sukulaiset eivät halua hoitaa lasta. Odotan, et koulu ja tilapäishoitojaksotalkavat, olen todella väsynyt.

Tsemppiä sinulle ap, ja anteeksi kun valitin vain omaa elämääni.

Anteeksi, mutta mitä ihmettä teet tuollaisella miehellä joka häpeää omaa lastaan? Missä sinun omantunnonarvo on, kun tuollaista miestä pidät elämässäsi?

Ihan hyvä kommentti, mutta ei osu ihan asian pointtiin. Jos lapsen isä on epäkelpo, ei hänestä tule yhtään kelvollisempi jos nainen heittää hänet ulos talosta.

Ongelmahan on isän ja lapsen välinen suhde. Se ei korjaannu vanhempien erolla. Se ei korjaannu sillä, että "siinähän isä sitten joutuu viettämään aikaa lapsensa kanssa viikonloppuisin". Päinvastoin tilanne voi olla lapselle tosi ikävä. Siis viettää viikonloppuja ihmisen kanssa, joka ei välitä (en edes kuvittele, että tällainen isä haluaisi olla lapsensa kanssa viikko - viikko).

Asia on niin, että äiti joka ei päätä pahkaa eroa tällaisesta isästä on vastuuntuntoinen. Ongelma lapsen ja isän välisen suhteen korjaamisessa on se, että aloitteen siihen pitää tulla isältä. Ja koska ihmiset (lue: miehet) eivät ajattele näitä asioita ennen kuin ovat kuolinvuoteella, niin tsäänssit ovat todella pienet.

Avioero pitää harkita tarkkaan mutta tietysti se tulee olemaan edessä jos isä jatkaa halveksuttavaa käytöstään.

Vierailija kirjoitti:

Valitsetteko tuollaisia miehiä ihan tarkoituksella, vai onko teidän sosiaalinen lukutaitonne niin heikko, että miehet paljastuvat tuollaisiksi?

Tiedoksi, että siitä minkälainen ihminen on vanhempana ei tiedä ennen kuin on nähnyt hänet oman lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Ymmärrän tuon että on vaikea katsoa vierestä lapsen kipua, mutta miten se helpottuu jos itse karkaa paikalta ja menee muualle itkemään? Mitä tekee äiti, joka tuntee samalla tavalla? Istuu lapsen vierellä, hoitaa kaikki kivut, lohduttaa, valvoo, pyörittää arkea. Milloin äiti voi itkeä sitä omaa pahaa oloaan?  Ei voi vain ahdistua ja lähteä pois. Jonkun täytyy lapsi ruokkia ja pestä ja nukuttaa, antaa lääkettä, viedä lääkäriin. Itsekkäät miehet, aina oma napa ensin. Oma paha olokin on pahempi kuin lapsen sairaus. Sori, minulla ei riitä ymmärrys tuollaiselle narsismille. Miehet on heikkoja.

Komppaan. Miehen pitää, aikuisena ihmisenä, pystyä myös kertomaan rakkaalle vaimolleen, että mikä mättää ja miten ahdistaa. Keksitään siihen yhdessä ratkaisut sen sijaan, että toinen päättää terapioida itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, koska on liian peloissaan astumaan aikuisen rooliin, jonka tehtävä on huolehtia lapsestaan ja olla avoin kumppanilleen. Siinä saisivat molemmat aikaa itsekseen käsitellä tunteitaan, kun puhutaan avoimesti ja sanotaan, että tänään on niin raskasta, että minun pitää päästä hetkeksi pois. Seuraavalla kerralla sitten toistepäin.

Vierailija kirjoitti:

Sopeutumisvalmennukset, terapiat ja perheneuvola on loistavia paikkoja käsitellä tällaisia juttuja mut aika harva mies niihin lähtee. Lapsella oli pienenä vaikea suolistosairaus mikä sitoi meitä kotiin jatkuvan vatsakivun, ripulin ja oksentelun vuoksi. Se oli tosi raskasta aikaa. Huoli lapsesta oli kova ja mietitytti onko meidän koko loppuelämä tällaista. Kirsikkana kakun päällä oli taloushuolet kun hoidin lasta kotona, kun ei sitä voinut viedä hoitoon. Mitä tekee mies? Se aloitti juoksu- ja kiipeilyharrastuksen ja osti metsää. Se oli aina jossain tai lähdössä johonkin. Juoksemaan, kiipeilemään tai raivaamaan metsää. Jos se oli kotona, se oli autotallissa ja korjasi autoa. Se ei kestänyt olla yhtään kotona meidän kanssa. Se ei suostunut käymään missään juttelemassa, vaikka meille tarjottiin ties mitä. Minä annoin sen mennä, vaikka sapetti hoitaa yksin kaikki. Ajattelin et kyllä se jossain vaiheessa tuohon väsyy. Kun yritin jutella, se meni aina tappeluksi. Muistaakseni reilun vuoden se oli tuollainen. Sit se alkoi viettään enemmän aikaa kotona ja meidän kans. Eka myrtsinä ja selvästi vastoin tahtoaan, vähitellen se alkoi relaamaan. Vähitellen meidän lapsen suolistovaivoihin löytyi syy ja oikea hoito ja meidän elämä alkoi helpottaan. Vasta viime talvena mun mies sanoi et se ei kestänyt lapsen sairastumista ja katsoa sen kipua. Että sen oli pakko päästä pois siitä tilanteesta. Että se ei kyennyt kohtamaan omaa avuttomuuttaan, mitä se tunsi siinä tilanteessa. Se sanoi et sillä oli tosi hankala olo koko ajan ja vain fyysinen rasitus helpotti sitä oloa. Se sanoi et usein se ajoi metsäpalstalle, laittoi moottorisahan käyntiin ja istui kannon päälle vaan itkemään omaa pahaa oloaan. Vähitellen sen olo oli kuulemma helpottanut ja se kykeni kohtaamaan meidän arjen realiteetit ja hyväksymään ne. Mut se vei aikaa ja vaati fyysistä työtä. Niin mun mies asian käsitteli. Ois tärkeää, että mies löytäisi keinon käsitellä asiaa. Ehkä sitten hän hyväksyisi ettei voi tehdä lapsen kanssa asioita joista oli haaveillut. Tsemppiä ap!

Hienon itkuvirren sulle luritteli. Ja sinä olit yksin oksentavan ja ripuloivan ja kipeän lapsen kanssa, sinä et päässyt metsään itkemään. En nyt tiedä kumpi teistä on tyhmempi. Mutta sinä sentään hoidit vanhemman vastuun. Mies luisteli kuin koira veräjästä. Milloinkas sinä sait käsitellä sitä ahdistusta mitä elämänne aiheutti? No et saanut. Mies ei antanut sulle samaa oikeutta mikä hällä oli. Miehesi p*Skat nakkasi susta ja lapsesta. Mikkihiiri joka luisteli takavasemmalle kun olisi pitänyt ottaa miehen ja vanhemman vastuu.

Ja tuollaisen kultakimpaleen kanssa jatkoit huhuh.

En voi kun ihmetellä että miten vanhempi pystyy ulkoistamaan itsensä kun oma rakas lapsi on sairas,heikko, tarvitsee apua, varmasti olisi tarvinnut myös isää. Mutta isukki halusi olla isä vasta kun lapsi voi paremmin eli suomeksi lapsi ei ollut minkään arvoinen niin kauan kun oli sairas. Munaton p*ska on miehesi jos minulta kysytään.