Kumpi pärjää henkisesti paremmin, vaikeavammaisena syntynyt vai aikuisena vaikeasti vammautunut?

Aikuisena vammautumisen kovempi shokki. Syntymävammaisuuteen on ehkä tottunut?

Aikuisena vammautunut on ehtinyt jo elää hyvän /normaalin elämän. Parempi.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena vammautumisen kovempi shokki. Syntymävammaisuuteen on ehkä tottunut?

Ei tottumus tee pahoista asioista kylläkään helpompaa.

Riippuu niin monista muista asioista.

No eikai sitä voi suoraan päätellä. Se kummalla on enemmän resilienssiä. Ja se onkin monimutkainen ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu niin monista muista asioista.

Jos elämän muut asiat kuten perhetausta ja varallisuus samanlaiset?

Riippuu tilanteesta. Aikuisena vammautunut voi olla ehtinyt saada puolison ja lapset jotka on hänen tukena loppuelämän. Vammaisena syntyneen on ehkä vaikeampi saada perhettä.

Vierailija kirjoitti:

No eikai sitä voi suoraan päätellä. Se kummalla on enemmän resilienssiä. Ja se onkin monimutkainen ilmiö.

Jos oletetaan että resilienssiin vaikuttavat asiat ovat samat. (Kysymys on teoreettinen)

Aikuisena vammautunut joutuu opettelemaan taidot uudelleen.

Riippuu mikä on vamma...

Jos saa korjautumattoman vamman, aivo- tai hermovaurio, niin ...

Jos korjautuu edes jonkin verran, niin auttaa asiaa.

Jos halvautuu esim. niin mitä veikkaat onko helppoo.

Jos menee puhekyky... sokeutuu...

Ai henkisesti... No, riippuu ihmisestä, ei se henkinen puolikaan ole mikään vakio... Aikuisena vammautunut voi masentua niin pahasti että päätyy itsariin.

Jos teoretisoidaan, ettei henkilöillä ole mitään muuta eroa kuin vammaisuuden alkamisikä ja kummallakin on muutoin normaalit elämänolosuhteet perhetaustoineen, niin aikuisena vammautunut kestää sen psyykkisesti todennäköisesti paremmin. Persoonallisuus ja kognitio on päässyt kehittymään normaalisti ennen vammautumista.

No hoitajan näkökulmasta katsoen. Aikuisena vammautuneet ovat pääsääntöisesti katkeria ja vihaisia ihmisiä. Syntymästään asti vammaiset osaavat arvostaa elämäänsä ihan eri tavalla.

Faith kirjoitti:

Jos teoretisoidaan, ettei henkilöillä ole mitään muuta eroa kuin vammaisuuden alkamisikä ja kummallakin on muutoin normaalit elämänolosuhteet perhetaustoineen, niin aikuisena vammautunut kestää sen psyykkisesti todennäköisesti paremmin. Persoonallisuus ja kognitio on päässyt kehittymään normaalisti ennen vammautumista.

Mutta toisaalta syntymässä vammautunut on tottunut koko elämänsä ajan siihen millaista elämä on. On ymmärtänyt omat mahdollisuutensa ja kykynsä toimia. Ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi kaivata muuta ja kärsiä vammastaan yhtä lailla. Mutta aikuisena vammautuneelle vamma on valtava muutos ja shokki, joka voi helposti saada aikaan syvän masennuksen ja jopa elämän halun katoamisen. Itse luulen, että jollain tapaa vammaisena syntyneellä voi olla helpompi suhtautua asiaan. Mutta ei tähän varmasti ole mitään selkeää vastausta.

Faith kirjoitti:

Jos teoretisoidaan, ettei henkilöillä ole mitään muuta eroa kuin vammaisuuden alkamisikä ja kummallakin on muutoin normaalit elämänolosuhteet perhetaustoineen, niin aikuisena vammautunut kestää sen psyykkisesti todennäköisesti paremmin. Persoonallisuus ja kognitio on päässyt kehittymään normaalisti ennen vammautumista.

Olen eri mieltä. Vammansa kanssa syntynyt ei joudu erikseen kestämään vammautumisen aiheuttamaa shokkia, eikä joudu opettelemaan uusia taitoja nollasta aikuisiällä. Lapsen kyky oppia on moninkertainen aikuisen potentiaaliin nähden.

Ei siihen taida olla yksiselitteistä vastausta. Olen syntymäsokea, en siis ole menettänyt näköäni – ainakaan minulla ei ole minkäänlaista muistijälkeä näköaistimuksista. Tunnen sokeita ja heikkonäköisiä, jotka kuuluvat jompaankumpaan porukkaan: syntymästä saakka näkövammaisina olleisiin tai myöhemmällä iällä vammautuneisiin.

Tunnen aikuisena sokeutuneita, jotka pärjäävät todella mahtavasti ja tuntuvat voivan hyvin. Se ottaa tietysti oman aikansa, että sopeutuu uuteen elämäntilanteeseen. Kaikki on kiinni ihmisestä, siitä, millainen persoona hän on ja millaisessa ympäristössä kasvanut.

Sitten on tietysti niitä, jotka jäävät jumiin asian kanssa, katkeroituvat eivätkä koskaan ryhdy mihinkään vaan murehtivat vuosikaudet, jopa loppuelämänsä ajan. Tämä ei tietenkään ole toivottavaa kenenkään kohdalla. Paljon riippuu siitä, millainen ihminen sattuu olemaan ja millaisia kavereita ja ystäviä hänellä on. Se ihminen on kuitenkin sama ihminen, vaikkei enää näe kovin hyvin – tai ollenkaan – eikä voi esim. ajella autolla. Siinä ystävyys punnitaan, että miten aikuisena vammautuneeseen aletaan suhtautua. Pidetäänkö häntä edelleen samana ihmisenä vai poistetaanko hänet ns. takavasemmalle omasta elämästä.

Uskoisin syntymävammaisten pärjäävän paremmin.

Nokkis kirjoitti:

No hoitajan näkökulmasta katsoen. Aikuisena vammautuneet ovat pääsääntöisesti katkeria ja vihaisia ihmisiä. Syntymästään asti vammaiset osaavat arvostaa elämäänsä ihan eri tavalla.

Tässä oli kysymys henkisesti pärjäämisestä. Sinä et hoitajana näe kuin pinnan. Olen itse ollut syntymästä saakka vammautunut ja minusta tuli ns. aurinkoinen miellyttäjä. Sisäisesti on ollut raskas elämä juuri siksi etten ole oppinut purkamaan tunteitani normaalisti.

Syntyjään vammainen pärjää paremmin kun ei yksinkertaisesti tiedä paremmasta.

Vierailija kirjoitti:

Nokkis kirjoitti:

No hoitajan näkökulmasta katsoen. Aikuisena vammautuneet ovat pääsääntöisesti katkeria ja vihaisia ihmisiä. Syntymästään asti vammaiset osaavat arvostaa elämäänsä ihan eri tavalla.

Tässä oli kysymys henkisesti pärjäämisestä. Sinä et hoitajana näe kuin pinnan. Olen itse ollut syntymästä saakka vammautunut ja minusta tuli ns. aurinkoinen miellyttäjä. Sisäisesti on ollut raskas elämä juuri siksi etten ole oppinut purkamaan tunteitani normaalisti.

Väitän et kyllä se henkinenkin puoli näyttäytyy aika vahvasti hoitajalle. Ja kokenut hoitaja kyllä näkee sen miellyttämisen taakse...

Nokkis kirjoitti:

No hoitajan näkökulmasta katsoen. Aikuisena vammautuneet ovat pääsääntöisesti katkeria ja vihaisia ihmisiä. Syntymästään asti vammaiset osaavat arvostaa elämäänsä ihan eri tavalla.

Minä olen tuntenut muutamia syntymästään asti vammaisia ihmisiä, jotka ovat olleet erittäin katkeria ja vihaisia vammansa vuoksi. Esim. erään cp-vammaisen miehen, joka oli aina erittäin vihainen kaikille ja selvästi katkera siksi, että oli vammainen. Hän oli erittäin vihainen jopa heille, jotka yrittivät auttaa häntä. Huusi, kiroili, uhkaili ja huitoi kyynersauvoilla jotka hänellä oli ihmisiä jotka olivat hänen avustajiaan.